Mitä meille tapahtuu vanhetessa? En nyt mieti vuosia, sillä tiedän, ettei eletyillä vuosilla sinänsä ole niin kovin suurta merkitystä. Toiset ovat vanhoja jo syntyessään, vanhan sielunsa vuoksi. Vaikka sielun vaellukseen ei nojautuisikaan, tuntuu kuin joillakin lapsilla olisi hyvin varhain jokin erityinen ominaisuus tarkastella maailmaa, pohtia elämän tarkoitusta, onnellisuutta, heikompien mahdollisuutta selviytyä ja muuta vastaavaa.
Vakavat vastoinkäymiset, menetykset ja sairaudet muuttavat meitä. Elämä suurena lahjana saa uuden merkityksen, kun sen on vaarassa menettää. Itsekeskeisyyden väheneminen antaa mahdollisuuden nähdä ympäristönsä paremmin. Joillekin vanheneminen merkitsee kiireen vähenemistä, on aikaa pysähtyä ihmettelmään luontoa: vuodenaikojen vaihtumista, lintujen saapumista ja syysmuuttoa. Ystävät ja läheiset saavat syvemmän merkityksen. Tuntuu hyvältä kun voi olla jollekin tärkeä ja ystävä kiittää ystävyydestä, joka on kestänyt vuosikymmeniä.
Olen huomannut tarkkailevani puistoissa kulkiessani erityisesti vanhoja puita. Ne ovat paljon kiinnostavampia kuin nuoret, vielä usein tukikepein tuetut puut. Lehmuksen runko muuttuu muhkuraiseksi, sen oksia on leikattu ja lopulta sen runkoon voi muodostua suuri onkalo. On suorastaan ihme, että se pysyy vielä pystyssä ja latvus elinvoimaisena. Jokainen puu vanhenee omalla tyylillään.
Kuvan vaahteran runko on katkaistu, vaikka latvus ei enää viheriöi, se ansaitsee hyvin paikkansa vanhan tehdasrakennuksen edustalla. Sen runkoa ylös kiipeä köynnöshortensia, rungossa kasvaa kääpä. Se on komea, uljas yksilö. Hienoa, että se saa olla siinä paikallaan muistuttamassa menneestä ajasta.
"Puiden hitaassa maailmassa ihmisen elämä on vain tuokion mitta. Vain jokunen ohihaviseva satokausi. Samasta syystä puiden tarinat, useimmat niistä, ovat meille liian pitkiä, liian hitaita, liian tapahtumaköyhiä koskaan kokonaan ymmärrettäviksi. Me emme ehdi kuulla niitä loppuun asti. Mutta puilla on muutama lyhyempikin tarina kerrottavanaan, sellainen joka talvella mataa kylmänä mahlana eteenpäin puiden juuria pitkin ja kesän mittaan kiihdyttää reippaaseen vauhtiin niiden tihenevässä lehvästössä. Nämä kertomukset ovat niitä, jotka mekin voimme käsittää, mikäli meiltä löytyy kärsivällisyyttä. Ne nimittäin kertovat meistä ihmisistä, sinusta ja minusta."
Pirkko Siltala kirjoittaa vanhenemisesta psykoanalyytikon näkökulmasta. Kirjan Vanhuus alaotsikko: Elämä haluaa tulla eletyksi, kertoo olennaisen kirjan sisällöstä. Vanhuutta käsitellään ikäkautena, jolle on tunnusomaista siirtyminen uuteen vaiheeseen. Se on siirtymä- eli liminaalitila, jossa jotakin on loppumassa ja jotakin alkaa. Astutaan kynnykselle ja päätetään otetaanko askel eteenpäin vai peräännytäänkö. Jos omat voimavarat ovat riittävän suuret, on mahdollista siirtyä uuteen vaiheeseen, jossa vanhuuden parhaat ominaispiirteet pääsevät esille: elämänviisaus, suvaitsevaisuus, kärsivällisyys ja oman elämänhistorian kytkeminen suurempaan kokonaisuuteen. Siltala viittaa Kirsi Simonsuuren ajatuksiin matkaoppaista, jotka toimivat ohjaajina näissä siirtymätiloissa. Matkaoppaiksi hän suosittelee liminaalitilassa eläviä ihmisiä; taiteilijoita, narreja, pellejä ja keksijöitä. Taiteen kautta välittyy tietoa välitilasta ja näkymiä vaihtoehtoisiin maailmoihin. Kirjallisuus, teatteri ja kuvataide ovat juuri tästä syystä monen ikääntyneen keskeisiä kiinnostuksen kohteita.
”Vanhuus kehittyy ajallisesta jatkuvuuden tunteesta. Vanhuudessa on kaikki läsnä. Tähän hetkeen virtaa menneisyyttä, ja siitä kuljetaan tulevaisuuteen ja sieltä taas ajassa taaksepäin. Tutkimusmatkat ajassa ovat uskaliaita, mutta ne palkitsevat ja ravitsevat elämää. Jos vanhus ei saa kosketusta menneisyyteensä, hän kadottaa näkymän myös tulevaisuuden suuntaan.”Lainaukset:
Puiden tarinoita - Puuseppä, Iiro Kuttner, Ville Tietäväinen. Books North 2014.
Vanhuus, Pirkko Siltala. Kirjapaja 2013
