31. tammikuuta 2016

Lehdetön puu Rondassa





Kun on käynyt samassa turistien suosimassa kohteessa useamman kerran, ei enää tyydy katsomaan kohdettaan vierailijan silmin.

Andalusian viehätys piilee sen vaihtelevassa maisemassa: vuoret, välimerellinen aurinkorannikko, lumihuippuinen Nevada, valkoiset kylät vuoristorinteillä. Ronda on yksi näistä ihmeistä, jonne mutkitteleva tie matkailijan ohjaa. Rannikon lämpö viilenee ja kylmimmillään Rondassa, 723 metrin korkeudessa, tammikuun lämpötila painuu jopa 4 asteeseen. Subtrooppinen kasvillisuus vaihtuu ensiksi havupuuvaltaiseksi pinjametsiköksi, eikä aina vihreitä lehtipuita tällä korkeudella kasva. Lehtipuut saavat syksyllä ruskavärinsä ja pudottavat talveksi lehtensä.


Katselen myötätunnolla rannikolta helleasussa lähtenyttä paljassääristä kulkijaa, joka vilusta väristen etsii lämpöistä nurkkausta kahvilasta. Tässä ympäristössä lehtipuulla on lämmön säätelyn kannalta tärkeä tehtävä.  Kesällä puiden tuuhea, tiivis lehvästö estää talojen seinien ja katon kuumenemisen, varjoisa seinusta pysyy viileänä. Kylmänä aikana, talvella, aurinko pääsee esteettömästi paistamaan talon seinään ja lämmittää asuinhuoneita puhtaalla aurinkoenergialla. 


Ronda vetää puoleensa matkailijoita ympäri vuoden, eikä matkailijavirta ole tyrehtymässä, päinvastoin. Ronda on yksi niistä harvoista valkoisista kylistä, joiden asukasmäärä kasvaa ja liike-elämä saa uutta voimaa rattaisiinsa. Ensimmäiset turistit tulivat ihailemaan pientä vuoristokaupunkia, jonka halkaisee 100 metriä syvä rotko, ja sen yli rakennettua siltaa, jonka jokainen ensi kertaa Rondassa käyvä haluaa kuvata joko kameralla tai piirtämällä. He halusivat nähdä vuoret ja rotkon pohjalla virtaavan Tajo-joen. Joen virtaava vesi oli sopiva paikka kylpylälle, jossa muslimiaikana ylhäisö vilvoitteli raikkaassa vedessä. Arabikylpylässä vesialtaat olivat erillisiä viileän, lämpimän ja   veden altaita. 
Myös hallintorakennuksissa, palatseissa ja puutarhoissa on nähtävissä vuosisatoja kestänyt muslimiaikakausi.

Ennen varsinaisen turismin alkamista Rondassa kävi ihmisiä, jotka matkakirjoissaan kuvasivat Rondaa, mm. Irving Washington kirjoitti 1828 matkastaan Gibraltarilta Rondaan. Varsinaiseksi lomakohteeksi paikka kehittyi vähitellen ja tärkeän ryhmän muodostivat Gibraltarilla asuvat englantilaiset upseerit.  Rautatien rakentaminen Gibraltarilta lisäsi matkustamisen helppoutta. Hotellit olivat hyvin varustettuja ja ne vastasivat asiakkaiden odotuksiin; raikas, puhdas vuoristoilma, häikäisevät maisemat ja rauha.

Rondan maine tuntui leviävän kirjailijoiden joukossa luovuutta kirvoittavana paikkana. Rainer Maria Rilke vietti kaksi kuukautta Rondassa vuoden vaihteessa 1912-1913 ja kirjoitti ystävilleen löytäneensä unelmiensa kaupungin etsittyään sitä kaikkialta. Espanja oli hänelle tuttu myös Toledon, Sevillan ja Córdoban osalta. Matkan tarkoitus oli päästä kirjoittamisen kriisistä, mikä näyttikin onnistuneen juuri Rondassa, jossa hän kykeni jatkamaan Duinon Elegian kirjoittamista. Elegian kuudes osa on ilmeisesti saanut voimansa juuri Rondassa vietetystä ajanjaksosta. Hotelli Reina Victoriassa on Rilkelle omistettu huone, jonka sanotaan olevan samassa tilassa, jossa se oli kirjailijan asuessa siellä. Ikkunasta avautuvaa maisemaa Rilke on kuvannut ystävilleen lähettämissä kirjeissä.

Maisemaa hallitsee vastakohtien dramaattisuus ja tämä on ehkä suurin syy siihen, että niin erilaiset henkilöt ovat saaneet innoituksen luovaan työhönsä sieltä. Mikä veti Ernst Hemingwayn Rondaan. Hänen romaaninsa Kenelle kellot soivat on saanut vaikutteita Espanjan sisällissodasta, mutta myös Rondan härkätaisteluareenasta. Kirjassa kuvataan, kuinka sisällissodan aikana miehiä heitettiin vuoren reunalta Tajo-joen rotkoon. Koska kirja ei juuri nyt ole saatavillani, en uskalla sanoa asiasta enempää. Viitteitä vertailemalla on vaikea sanoa, miten todellisuudessa on toimittu. Tämä aihepiiri on vielä liian lähellä, jotta siitä saisi helposti asiallista tietoa. Mutta tulihan taas eteen tilanne, että aikaisemmin luetut Espanjaan liittyvät kirjat pitää lukea uudelleen.

Rondan härkätaisteluareena on valmistunut vuonna 1785  ja sitä pidetään nykyaikaisen härkätaistelun alkukotina. Areena on edelleen näkemisen arvoinen, vaikka kiinnostus tätä julmaa, raakaa näytelmää kohtaan on etenkin nuorten keskuudessa hiipunut. Kuolema iltapäivällä sijoittuu juuri tälle härkätaisteluareenalle, kuten myös postuumina ilmestynyt Vaarallinen kesä.

”Kukaan ei ole saari, täydellinen itsessään,
jokainen on osa mannerta, kappale kokonaisuutta;
kun meri huuhtoo mukaansa palan maata,
Eurooppa pienenee, samoin niemimaa,
ystävien maatila tai oma maatilani;
jokaisen ihmisen kuolema pienentää minua,
koska olen osa ihmiskuntaa;
älä siis lähetä kysymään kenelle kuolinkellot soivat;
ne soivat sinulle.”

Tämän runon Hemingway on liittänyt kirjaansa. Lainaus on 1600-luvulla eläneeltä englantilaiselta papilta nimeltään John Donnen.

Vuonna 2015 Rondassa paljastettiin muistomerkki Orson Wellesille, jonka kiinnostus ja kiintymys Rondaan, erityisesti härkätaisteluun ja merkittäviin härkätaistelijoihin sai hänet sanomaan:

“A man is not from where he was born but where he chooses to die.”

Welles pyysi tulla haudatuksi Rondaan ja näin toimittiin.  Hänen tuhkansa on haudattu  hänen härkätaistelijaystävänsä maatilalle.

Rondassa oleskelleiden kirjailijoiden luettelo on pitkä ja siihen voidaan lisätä: J. Joyce, David Bomberg, Miles Richmond, Pitt Rivers, Alastair Boyd, Juan Ramón Jiménez...

Löyhästi ja mutkan kautta myös George Eliot on liitettävissä Rondaan. Hänen romaaninsa Daniel Deronda (Daniel of Ronda) kertoo espanjalaisesta juutalaispojasta, joka kasvatetaan englantilaiseksi. Romaanista on tehty elokuva (1921) ja kaksi televisiosarjaa (1970 ja 2002) On arveltu, että Eliotin esi-isät olisivat olleet Rondassa asuneita juutalaisia, jotka karkotettiin vuonna 1492 Espanjasta, suurten puhdistusten seurauksena. Tämäkin on osa kiinnostavaa Rondan menneisyyttä.






15. tammikuuta 2016

Hyvästä ja pahasta, mutta enemmän pahasta




Olisimmeko onnellisia, jos asuisimme kaupungissa, joka on tehty suklaasta, sokerista, manteleista ja pähkinöistä. Meitä ympäröisi taivaallinen suklaan tuoksu ja aina makeanhimon yllättäessä voisimme taittaa palan suklaata, istua ja nauttia. Kuinka kauan sellaista ihanuutta kestäisimme? Missä vaiheessa ryhdymme tarkkailemaan ottaako joku liikaa? Ja ennen pitkää joku alkaa miettiä, miksi kaikki eivät ole tyytyväisiä tämän yltäkylläisyyden keskellä.

Johdanto lähti nyt liikkeelle kuvasta, eikä liity suoraan tähän päivään. Etenkin kun tällä säällä ei tarvitse pelätä suklaan sulavan, toista olisi kesähelteellä. Mutta jostakin se käärme tähänkin paratiisiin luikertelee. Vanhan testamentin luomiskertomuksessa kerrotaan, kuinka se tapahtui: käärme houkuttelee Eevan poimimaan omenan hyvä ja pahan tiedon puusta. Osalla meistä on hyvinkin herkkä ”omatunto”, joka kolkuttaa pienemmästäkin rikkomuksesta, mutta ei suinkaan kaikilla, eikä samoista rikkeistä.

Ilkka Niiniluoto kirjoittaa esseessään Eettinen ihminen:
”…omatunto on usein selitetty uskonnolliselta pohjalta ”jumalan ääneksi ihmisessä”. Suomen kielen sana omatunto on kuitenkin huono – liian subjektiivinen – käännös termeistä conscientia ja samvete, jotka viittaavat yhteiseen tietoon sosiaalisesti hyvinä pidetyistä käyttäytymistavoista. Kreikan ethos ja latinan mores tarkoittavatkin tapoja ja hyviä käytäntöjä, joita koskevien odotusten ilmauksena omatuntoa voidaan pitää.

Moraalin sosiaalinen luonne osoittaa, että ihmisen eettiset kannanotot eivät ole pelkästään subjektiivisia tuntemuksia. Olisi kuitenkin väärin ajatella, että yksilön moraali on täysin ja ehdottomasti hänen yhteisönsä tai sen enemmistön määräämä.”
 
Hyvän ja pahan ongelmaa pohditaan monen tieteen parissa: teologia, psykologia, oikeustiede, psykiatria jne. käsittelevät aihetta omasta näkökulmastaan. Ihmisyyteen kuuluu pohdinta hyvästä ja pahasta, koska ne kuuluvat ihmisen luoman normatiivisen järjestelmän piiriin. Asioiden yksinkertaistaminen on kuitenkin vaarallista. Niiniluoto viittaa terroritekoihin, joita tehdään siinä uskossa, että näin toteutetaan jumalallista ohjetta.
”Vastaavasti terrorismin vastaisessa sodassa on viljelty yksinkertaistavan esineellistävää mustavalkoista retoriikkaa ”pahan akselista”. Tällöin maailmaa tarkastellaan ikään kuin Hollywood-elokuvana, jonka perinteisen koodin mukaan katsojan on helposti erotettava toisistaan hyvikset ja pahikset – ja happy end merkitsee hyvän voittoa.”

Tunnetut filosofit Sokrates ja Platon olivat ajattelussaan optimisteja; he uskoivat, että kun ihminen tietää, mikä on oikein tai hyvää, hän myös toimii sen mukaisesti. Ihminen on rationaalinen eläin, jota järki ohjaa.  Väärät valinnat johtuvat joko heikosta luonteesta, tietämättömyydestä tai kasvatuksen puutteesta.


Kantin näkemys menee pidemmälle pahan tutkimisessa. Kantilla pahalla on kolme astetta.
1.     Hauraus (fragilitas) ”en tee sitä, mitä tahdon”.
2.     Epäpuhtaus (impuritas), jossa moraaliseen harkintaan sekoitetaan muita vaikuttimia.
3.     Pahansuopuus, turmeltuneisuus (corruptio) tai kieroutuneisuus (perversitas), jossa moraalilaki kokonaan korvataan muilla vaikuttimilla.
Edellä lueteltuihin ei mahdu ajatus pahuudesta pahuuden itsensä vuoksi. Tätä filosofi ja psykoanalyytikko Slavoj Zizek kutsuu pirulliseksi tai diaboliseksi pahaksi: ”Sinun täytyy tehdä se, mikä ei ole sallittua, koska se ei ole sallittua”.

Idylli makeasta ja helposta elämästä suklaakaupungissa on harhaa. Ihmisen kyky tunnistaa omat motiivinsa, pelkonsa ja tietämättömyytensä ovat askel eteenpäin hyvän elämän tiellä.

Niiniluoto viittaa useamman kerran Eino Kailaan, jonka mukaan ihminen on monikerroksinen olento, jonka persoonassa ”koirat ulvovat kellarissa, mutta kupolissa laulaa enkelikuoro”.



Lähde: Niiniluoto, Ilkka 2015: Hyvän elämän filosofiaa. Suomen kirjallisuuden seura, Helsinki


2. tammikuuta 2016

Mikä on riittävästi?



Suhteellisuudentaju on viisautta, jota oppii vähitellen, hitaasti ja usein kompuroiden. Tasapaino haaveiden, unelmien ja todellisuuden realiteettien välillä heilahtaa helposti kaikilla elämänalueilla: työssä, perhe-elämässä, vanhemmuudessa, raha-asioissa.

Hyvät vatsalihakset auttavat tasapainon hallinnassa, miten kuvassa oleva nainen voisi muuten pysyä tuossa viehkeässä asennossa. Mahtaako hän olla äiti, joka kipuilee tämän ikuisesti toistuvan kysymyksen kanssa: olenko hyvä äiti. Pinnistämällä ja keskittymällä olennaiseen, hän ehkä saa vakuuteltua itsensä uskomaan ainakin olleensa riittävän hyvä äiti. Täydellinen hän ei ole koskaan ollut ja onneksi sitä ei ns. asiantuntijoidenkaan mukaan ole terveellistä tavoitella, sillä juuri siinä piile suuri uhka menettää itsekunnioituksensa ja mielenrauhansa. Täydellisen äidin lapset ovat usein ylisuorittajia, ahdistuneita ja tyytymättömiä.

Täydellisen äidin ihanne on kuitenkin meihin leivottu jo Aapisen herttaisissa kuvissa ja teksteissä, joita pienet koululaiset tavasivat: Kel-le lei-vot äi-ti, kel-le? Ja, mitenkä se mahtoi jatkuakaan, mutta aina äiti leipoi ja hymyili. Pullan tuoksuinen lapsuus takasi turvallisen kasvuympäristön, hyväpalkkaisen virkatyön, menetyksen uralla ja naimakaupoissa.

Äitejä on onneksi moneksi. Herkullinen kuvaus, joka mieltäni nostatti, sattui luettavakseni Hannu Väisäsen novellissa Eli Zebbahin voikeksit.  Eli on pikkupuodin omistaja New Yorkissa, jossa kirjoittaja (Hannu Väisänen) asui väliaikaisesti kirjoitustyöhön uppoutuneena. Eli toimittaa ruokatarvikkeet asiakkaan asuntoon ja siellä käydään seuraava keskustelu äideistä.

”Oikeastaan, jos toden sanon, minä vihasin äitiäni.
-       Minä taas menetin omani jo hyvin varhain. En ehtinyt vihata enkä rakastaa, minä sanoin.
-       Se on kurja tie. Kurja sekin. Olen pahoillani. Mutta minun äitini ei rakastanut minua. Tai rakasti omalla tavallaan, jotenkin julmasti. Niin kuin jotkut kohtelevat leikkikalujaan. Vuoroin lellivät, vuoroin repivät ja sylkevät päälle. Arvatkaa mitä hän sanoi, kun ilmoitin että haluan mennä Yeshivan yliopistoon lukemaan mitä tahansa. Halusin juuri Yeshivan yliopistoon, koska se ei ollut kaukana kotoa. Ei mikään Harvard, mutta.
-       En osaa arvata, sanoin ja hieroin huuliani toivoen voivani synnyttää lisää sanoja.
-       Hän sanoi minulle näin: ”Eli, usko minua, sinä et mene mihinkään yliopistoon. Me tiedämme kaikki että sinulla on aivojen paikalla taikinaa… Sinulla on taikinapää, Eli, usko äitiäsi.”

-       Tottuuhan sitä sellaiseenkin äitiin joka rakastaa uhkapelejä ja vedonlyöntiä, mutta kuitenkin. Kun on äiti joka repii tulevaisuuden palasiksi ja tarjoaa tilalle voileipäkeksejä, sitä joutuu miettimään.”

Nyt nousee pintaan halu silotella ja hyvitellä. Lohdutella äitinsä menettänyttä ja puolustella epävakaata, totuuden torvena toiminutta äitiä. Lopputulos on: molemmat pojat selvisivät kelpo aikuisiksi. Jos äiti ei ole onnistunut olemaan täydellinen äiti, mitä se sitten tarkoittaneekaan, molemmat osaavat nauttia osaamisestaan ja ainakin toiselle kehittyi ilmiömäinen kyky luoda uutta monella taiteen saralla.


Mutta miten kävi tytölle, josta kasvatettiin kokkikisan ihmelapsi.

”Äitinsä tekoa tämäkin ihmelapsi, monien muiden tavoin. Tyttö puettiin paremmin kuin muut korttelin tytöt. Siihen aikaan asuttiin Kouvolan keskustassa, oikein tornitalossa, ja oltiin valikoivia. Tyttö lakkasi leikkimästä toisten lasten kanssa, koska ajateltiin sen häiritsevän hänen kehitystään. Mies sai siirtyä tupakoimaan ulos, koska tupakan haju häiritsi kasvavan haju- ja makuaistia. Alkoi jokapäiväinen koekeittiö. Piti maistella kaikkea lapsikokin taikomaa, koko ajan uudistuvaa ja mielikuvituksellista. Lapsikokki valmisti inkiväärikanaa ja vuorokauden teessä uinunutta kuhaa. Oppi sirottelemaan mausteensa näyttävästi ja rallatellen. Kaikkea aina vain hyppysellisen verran. Ne hyppyselliset kävivät kalliiksi sähköasentajan lompakolle.”

Novellissa, josta edellinen lainaus on, sähköasentaja Kouvolasta ei ainakaan voi hyvin.

”Hän istuu taas parvekkeella, allaan eristävä stryroksi. Savu nousee hänen tupakastaan rukousta äänettömämmin. Mutta tällä kertaa tupakkatuokio kestää vain hetken. Kahta parveketta erottavan väliseinän takaa ilmestyy naapurin pää ja käsi.”

Sitten käydään se sama kiista, joka on kaikille tuttua tarinaa yhtiökokouksista. Niin, eipä siis enempää, mutta kannattaa kuitenkin lukea koko novelli.

Väisänen kirjoittaa hienosti. Omaa ajatteluani avarsi japanilaista bunrakuteatteria käsittelevä novelli Nukkemestari. Jos luet kirjan, kerro mikä kertomus sinua kosketti. Odotan vastaustasi, ystävä.


Lähteet: Piisamiturkki ja muita kertomuksia, Hannu Väisänen. Otava 2015.