Mikä on riittävästi?

Suhteellisuudentaju on viisautta, jota oppii vähitellen, hitaasti ja usein kompuroiden. Tasapaino haaveiden, unelmien ja todellisuuden realiteettien välillä heilahtaa helposti kaikilla elämänalueilla: työssä, perhe-elämässä, vanhemmuudessa, raha-asioissa.

Hyvät vatsalihakset auttavat tasapainon hallinnassa, miten kuvassa oleva nainen voisi muuten pysyä tuossa viehkeässä asennossa. Mahtaako hän olla äiti, joka kipuilee tämän ikuisesti toistuvan kysymyksen kanssa: olenko hyvä äiti. Pinnistämällä ja keskittymällä olennaiseen, hän ehkä saa vakuuteltua itsensä uskomaan ainakin olleensa riittävän hyvä äiti. Täydellinen hän ei ole koskaan ollut ja onneksi sitä ei ns. asiantuntijoidenkaan mukaan ole terveellistä tavoitella, sillä juuri siinä piile suuri uhka menettää itsekunnioituksensa ja mielenrauhansa. Täydellisen äidin lapset ovat usein ylisuorittajia, ahdistuneita ja tyytymättömiä.

Täydellisen äidin ihanne on kuitenkin meihin leivottu jo Aapisen herttaisissa kuvissa ja teksteissä, joita pienet koululaiset tavasivat: Kel-le lei-vot äi-ti, kel-le? Ja, mitenkä se mahtoi jatkuakaan, mutta aina äiti leipoi ja hymyili. Pullan tuoksuinen lapsuus takasi turvallisen kasvuympäristön, hyväpalkkaisen virkatyön, menetyksen uralla ja naimakaupoissa.

Äitejä on onneksi moneksi. Herkullinen kuvaus, joka mieltäni nostatti, sattui luettavakseni Hannu Väisäsen novellissa Eli Zebbahin voikeksit.  Eli on pikkupuodin omistaja New Yorkissa, jossa kirjoittaja (Hannu Väisänen) asui väliaikaisesti kirjoitustyöhön uppoutuneena. Eli toimittaa ruokatarvikkeet asiakkaan asuntoon ja siellä käydään seuraava keskustelu äideistä.

”Oikeastaan, jos toden sanon, minä vihasin äitiäni.
-       Minä taas menetin omani jo hyvin varhain. En ehtinyt vihata enkä rakastaa, minä sanoin.
-       Se on kurja tie. Kurja sekin. Olen pahoillani. Mutta minun äitini ei rakastanut minua. Tai rakasti omalla tavallaan, jotenkin julmasti. Niin kuin jotkut kohtelevat leikkikalujaan. Vuoroin lellivät, vuoroin repivät ja sylkevät päälle. Arvatkaa mitä hän sanoi, kun ilmoitin että haluan mennä Yeshivan yliopistoon lukemaan mitä tahansa. Halusin juuri Yeshivan yliopistoon, koska se ei ollut kaukana kotoa. Ei mikään Harvard, mutta.
-       En osaa arvata, sanoin ja hieroin huuliani toivoen voivani synnyttää lisää sanoja.
-       Hän sanoi minulle näin: ”Eli, usko minua, sinä et mene mihinkään yliopistoon. Me tiedämme kaikki että sinulla on aivojen paikalla taikinaa… Sinulla on taikinapää, Eli, usko äitiäsi.”
…
-       Tottuuhan sitä sellaiseenkin äitiin joka rakastaa uhkapelejä ja vedonlyöntiä, mutta kuitenkin. Kun on äiti joka repii tulevaisuuden palasiksi ja tarjoaa tilalle voileipäkeksejä, sitä joutuu miettimään.”

Nyt nousee pintaan halu silotella ja hyvitellä. Lohdutella äitinsä menettänyttä ja puolustella epävakaata, totuuden torvena toiminutta äitiä. Lopputulos on: molemmat pojat selvisivät kelpo aikuisiksi. Jos äiti ei ole onnistunut olemaan täydellinen äiti, mitä se sitten tarkoittaneekaan, molemmat osaavat nauttia osaamisestaan ja ainakin toiselle kehittyi ilmiömäinen kyky luoda uutta monella taiteen saralla.

Mutta miten kävi tytölle, josta kasvatettiin kokkikisan ihmelapsi.

”Äitinsä tekoa tämäkin ihmelapsi, monien muiden tavoin. Tyttö puettiin paremmin kuin muut korttelin tytöt. Siihen aikaan asuttiin Kouvolan keskustassa, oikein tornitalossa, ja oltiin valikoivia. Tyttö lakkasi leikkimästä toisten lasten kanssa, koska ajateltiin sen häiritsevän hänen kehitystään. Mies sai siirtyä tupakoimaan ulos, koska tupakan haju häiritsi kasvavan haju- ja makuaistia. Alkoi jokapäiväinen koekeittiö. Piti maistella kaikkea lapsikokin taikomaa, koko ajan uudistuvaa ja mielikuvituksellista. Lapsikokki valmisti inkiväärikanaa ja vuorokauden teessä uinunutta kuhaa. Oppi sirottelemaan mausteensa näyttävästi ja rallatellen. Kaikkea aina vain hyppysellisen verran. Ne hyppyselliset kävivät kalliiksi sähköasentajan lompakolle.”

Novellissa, josta edellinen lainaus on, sähköasentaja Kouvolasta ei ainakaan voi hyvin.

”Hän istuu taas parvekkeella, allaan eristävä stryroksi. Savu nousee hänen tupakastaan rukousta äänettömämmin. Mutta tällä kertaa tupakkatuokio kestää vain hetken. Kahta parveketta erottavan väliseinän takaa ilmestyy naapurin pää ja käsi.”

Sitten käydään se sama kiista, joka on kaikille tuttua tarinaa yhtiökokouksista. Niin, eipä siis enempää, mutta kannattaa kuitenkin lukea koko novelli.

Väisänen kirjoittaa hienosti. Omaa ajatteluani avarsi japanilaista bunrakuteatteria käsittelevä novelli Nukkemestari. Jos luet kirjan, kerro mikä kertomus sinua kosketti. Odotan vastaustasi, ystävä.

Lähteet: Piisamiturkki ja muita kertomuksia, Hannu Väisänen. Otava 2015.