28. marraskuuta 2017

Kosketus



Huhtikuussa 2015 kirjoitin otsikolla ´Huutolainen´  lukupäiväkirjassani Teuvo Pakkalan romaanista Elsa. Teos ilmestyi 1894 ja kertoo miten vanhuksia, aviottomia lapsia ja orpoja huutokaupattiin hoidokeiksi.  Alimman tarjouksen tehnyt sai hoidokkinsa ja hänen mahdollisen työpanoksensa. Huutokauppatilanne on koskettavasti kuvattu, mitään ei kaunistella. Ja on hyvä muistaa, että tuo aika ei ole kaukaista menneisyyttä,  vuonna 1935 tehtiin viimeiset köyhäinhoidon ratkaisut huutokaupan avulla.

Huono-osaisuus periytyy vahvasti, mutta se mikä yksilön kohdalla lopulta ratkaisee elämän kulun, ei välttämättä ole aineellinen hätä, nälkä, puute, osattomuus ja osaamattomuus. Pekkalan romaani kosketti minua samalla tavalla kuin Hanna Haurun pienoisromaani Jääkansi. Kirjailija on teoksellaan Finlandia-palkintoehdokkaana.

Kirjan päähenkilö on 1950-luvun taitteessa alle kymmenvuotias tyttö. Hänen vanhempansa ovat olleet huutolaisina samassa talossa ja tutustuneet jo lapsina toisiinsa. Samanlaiset kokemukset lähensivät, mutta vieraassa perheessä nämä kaksi orpolasta tuskin saivat sitä hoivaa, jota olisivat tarvinneet. Tytön mielessä äiti on Betti. Millaiset eväät äitiyteen on Bettillä , varhain oman äitinsä menettäneellä huutolaislapsella? Oliko häntä koskaan lähestytty lempeydellä, silitetty hellästi, katsottu hyväksyvästi?

Kertomus alkaa: äiti ja tyttö seisovat rautatieasemalla odottamassa sodasta palaavia.

”Betti pysäytti minut väkijoukon keskelle ja oikoi lettejäni. Tiesin, että silloinkin hän olisi mieluummin tukistanut minua. ”
 ”Isän sijaan meidän luo kävelikin iso, mustatukkainen mies sotapuvussa. Hän suuteli Bettiä suulle. Minua hän napsautti luunapilla otsaan ja potkaisi sääreeni.”
 ”Minulla oli ikävä oikeaa isää, joka aina lomalle tullessaan tanssi koko matkan kotiin.”
 
Hellä kosketus ja hyväksyvä katse rekisteröityivät tytön mieleen.

”Lähtiessään pappi silitti hartioitani ja teki ristinmerkin. Hän vannotti minua olemaan reipas ja harras tyttö. Salaa hän antoi minulle elämäni ensimmäisen konvehdin.”
 ”Opettaja silitti minua lähtiessään talven kylmillä käsillä. Betti tuli hakemaan minua porstuasta ja minä käänsin poskeni hänelle valmiiksi lyöntiin.
Betti kuitenkin vain kosketti minua poskelle. Se tuntui siltä, kun muurahainen kiipeää varpaalle.”

Tyttö oli jo ensimmäisessä tapaamisessa antanut mielessään uudelle isälle nimen Paha.

”Paha tuli sisälle, mutta ei huomannut minua vaan heitti palttoonsa suoraan päälleni. Se haisi väkevälle piipputupakalle ja minusta tuntui kuin isä olisi rutistanut minua. Isä otti aina heti asemalaiturilla syliin ja tanssitti.”

Tytön varttuessa hänelle vähitellen selvisi omien vanhempiensa menneisyys ja se, mikä heitä yhdisti.


”Tiesin vain vähän Bettin ja isäni menneisyydestä, eikä hänen nimeään saanut mökissä ääneen lausua.
Sen olin kuullut, että isä ja Betti huudettiin samaan taloon. Isän äiti kuoli synnytykseen, Bettin äiti nälkään. Isät olivat karanneet jo ennen lastensa syntymää.
Betti sieti isää vain minun takiani, koska isä muistutti Bettiä huutolaisajoista. Siellä ei rakastettu, eikä Betti oppinut rakastamaan.
Kun he olivat menneet naimisiin, isä alkoi rakentaa meidän mökkiä. Minä synnyin, kun katto oli vielä tekemättä.
Betti katsoi minua usein niin kuin katsotaan ihmistä, joka on vienyt lähimmältään rakkauden. Kasvoni muistuttivat Bettiä isästä ja siitä minä jouduin kantamaan vastuuni.”

Sodasta elävänä, mutta henkisesti raajarikkona palannut uusi isä joi ja räyhäsi. Ensimmäinen mökkiin tuotu appelsiini herättää uteliaisuutta ja jotakin sellaista, johon kiteytyy vaikeus ottaa vastaan mitään hyvää.

”Paha oli pelokkuudestaan huolimatta touhukas sinä jouluna. Hän kantoi sisään joulukuusen ja ripusti siihen tuomani appelsiinin, johon oli tuikkinut kuivia neilikankukkia. Paha kävi vähän väliä haistelemassa sitä, kun luuli, etten näe hänen uteliaisuuttaan. Sitä oli lähes liikuttavaa katsoa, mutta pidin itseni kylmänä.”
 ”En tiedä, mistä ja miten Betti oli hankkinut rahaa, mutta hän oli ostanut minulle oikeat talvikengät. Hänen suupielensä pidättivät hymyä, mutta minä näin kuinka onnellinen hän oli. En halunnut pilata hetkeä kysymällä.
Olin niin kiitollinen, että kurkkuani puristi ja minun oli hankala saada kiitosta ulos.”
 ”Kun minun täytyi lähteä, Betti pakkasi läskiä ja lanttua mukaani. Kun suljin oven, Paha heitti appelsiinin ikkunan läpi. Poimin sen hangesta mukaani.
Lumi narisi kenkien pohjia vasten ja minun askeleeni lauloivat iloisesti.”

Betti ja Paha saavat kaksi yhteistä lasta, joista poika nimeltään Ilari jää perheeseen, mutta hänenkin eväät elämään ovat niukat.

”Ilari ei koskaan saisi elää ilman pään piruja. Hän lähtisi nuorena pois Bettin luota ja Pahan irvistykset rasittaisivat hänen mieltään niin, että ennen täysi-ikäisyyttä hän jo hoipertelisi kaupungin katuja muiden päänsä alas painaneiden kanssa.”

Tytön tarina on lohduton ja kuitenkin se on hyvä muistutus siitä, että osattomuus, joka johtuu osaamattomuudesta on mahdollista korjata. Lastensuojelutoiminta on paras mahdollinen sijoitus tulevaisuuteen.

”Betti sai loukata minua isän kauniista ajatuksista, mutta koskaan hän ei onnistunut viemään minusta pois silmiä, jotka kaikesta pahasta kohtelusta huolimatta hymyilivät.”

Katkelmat teoksesta: Hanna Hauru. ”Jääkansi”. iBooks.





5. marraskuuta 2017

Intia


On monta syytä lukea. Itse kukin meistä valitsee kirjansa aivan omalla tavallaan. Nuorta lukijaa ohjaa lukemiseen eri asiat kuin ikääntynyttä lukijaa. Joku hakee viihdytystä ja pakoa johonkin toiseen maailmaan, ehkä seikkailua.

Minulle kirjan pitää antaa sekä uutta tietoa että tunne-elämän kuvausta, sellaista kuvausta joka herättää naurua, iloa, surua, myötätuntoa, myötähäpeää jne. – koko inhimillisen tunneskaalan.

Intiassa en ole koskaan käynyt, yksi tilattu matka peruuntui aikoinaan sairastumisen vuoksi. Mutta ei hätää Arundhati Royn kirja kuljetti minua Delhissä ja Kashmirissa.  Törmäys outoihin sanoihin viritti heti tiedonjanon, keitä ovat hijrat, pariat, dalit, hautausmaalla asuvat, Jama& Kashmir –taistelijat. Niin paljon outoa asiaa, ettei kirjan lukeminen onnistunut ilman runsasta googlen selailua. Ja tämähän sopii minulle.

Putoaminen järjestelmän ulkopuolelle on yksi kirjan teemoista. Järjestelmän ulkopuolelle voi myös syntyä ja tätäkin Roy kirjassaan käsittelee.

”Kun on kerran pudonnut reunan yli niin kuin meistä jokainen, myös Biroo”, Anjum sanoi, ”ei koskaan lakkaa putoamasta. Ja kun putoaa, tarrautuu toisiin putoaviin ihmisiin. Mitä pikemmin tajuat sen, sen parempi. Tämä paikka, jossa nyt eletään, jonka me olemme tehneet kodiksemme, on paikka pudokkaille.”

Suuri taloudellinen murros yli 1,3 miljardin asukkaan maassa, jossa yhdellä neliökilometrin kokoisella maapläntillä kamppailee paikastaan 367 ihmistä, on kitkaista.
Kuva: Dalityttö Wikipedia

”Jos ei ole varaa asua kaupungissa. Niin tänne  ei pidä tulla”, eräskin korkeamman oikeuden tuomari sanoi ja määräsi köyhät häädettäväksi kaupungista saman tien.

Siispä ylijäämäväki karkotettiin.

Kerjääminen kiellettiin. Tuhannet kerjäläiset koottiin aitaukseen ennen kuin heidät kuljetettiin ryhmissä pois kaupungista. Niille, jotka kuljettivat heidät takaisin, piti maksaa kunnon rahat.”
 
Jotenkin tutulta vaikuttaa teksti, joka ei koske Suomea eikä Eurooppaa. Lisätään nyt vielä yksi fakta Intiasta: väkiluku kasvaa noin 20 miljoonalla vuodessa. Maa on ostovoimalla mitattuna kolmas maailmantalous Kiinan ja Yhdysvaltojen jälkeen.

Kaunokirjallinen teksti puree ainakin minuun paremmin kuin pelkät tilastoluvut ja asiantuntijoiden viisastelut.

”Asiantuntijat esittivät maksusta asiantuntevia mielipiteitään: Jonkun on maksettava edistyksen hinta…”

Intia on monikulttuurinen, eri uskontokuntien, kielien ja poliittisten ideologioiden kooste, jossa naapurimaiden pitkään vallinneet valtapyrkimykset ovat johtaneet toistuviin terroritekoihin ja sotaan.
Kashmirissa kuolema oli kaikkialla. 
Tästä seurasi että turismi loppui ja monelta katosi elinkeino. Menetettiin unelmat, ura, nuoruus.
 
”Naiset parveilivat poliisiasemien ja sotilasleirien vaiheilla pidelleen käsissään moneen kertaan sormeiltuja, koirankorville kuluneita, kyynelten pehmittämiä valokuvia, passikuvan kokoisia: Sir, olkaa niin kiltti ja sanokaa, oletteko te nähnyt minun poikaani? Oletteko te nähnyt miestäni? Onko minun veljeni ollut mahdollisesti teillä kuulustelussa?”

Kirjan kannessa on punainen ruusu, jonka yhdistän katkelmaan, jossa kuvataan Kashmirin laakson ensimmäisiä kapinavuosia ja Neiti Jebeen ennenaikaista kuolemaa, vain neljävuotiaana.

”Äiti ja tytär kuolivat samaan luotiin. Se lävisti Neiti Jebeen vasemman ohimon ja päätyi hänen äitinsä sydämeen. Viimeisessä hänestä otetussa valokuvassa luodinreikä oli kuin viehättävä ruusunkukka aseteltuna vasemman korvan yläpuolelle. Muutama terälehti oli pudonnut kaffanille, valkoiselle käärinliinalle, johon hänet oli kiedottu ennen kuin hänet laskettiin haudan lepoon.”

Arundhati Roy on ansioitunut esseisti, mikä rikastaa kirjan sisältöä ja samalla haastaa lukijaa erilaisilla kirjoittamisen tyyleillä. Tyyli vaihtuu yllättäen kirjan keskivaiheilla, mutta palaa ensimmäisen osan kerrontaan, jossa alussa kuvatut hahmot kootaan yhteen hautausmaalla asuvaksi yhdyskunnaksi, jossa valitsee suvaitsevaisuus. Lukijalle on suuri helpotus palata alussa esiteltyjen henkilöiden tarinaan, nähdä elämän jatkuvan ja tuntea oikeudenmukaisuuden toteutuvan ainakin pienessä mittakaavassa, kun vaimonsa pahoinpitelijä ja Kashmirin teurastaja pakotettiin muistamaan.

Intian väestönkasvu on 20 miljoonaa ihmistä vuodessa. Yhä useampi pyrkii kohentamaan elintasoaan ja etsii kaupungeista ja kauppakeskuksista onneaan. Saddam järjestää ystävilleen yllätysretken, matkan kauppakeskukseen, jollaista heistä kukaan ei ollut ennen kokenut. Lämmintä huumoria ja leppoisaa seikkailua, jonka ironia keventää lukijan mieltä.

”Teräskupla liisi eteenpäin hökkelikaupunkien ja teollisuusalueiksi muuttuneiden suomaiden, ilmassa kalvakan violetinväristä utua, ja ohi rautatiekiskojen, joiden välit olivat täyttyneet roskilla ja vierustat slummeilla. Lopulta he tulivat määränpäähänsä. Reunamaalle. Sinne missä maaseutu pyrkii ripeästi, kömpelösti ja traagisesti muuttumaan kaupungiksi.
He tulivat kauppakeskukseen.”

Perillä Saddam kertoo heille oman tarinansa kostosta, joka ei ollut verinen.

Lainaukset:
Arundhati Roy. Äärimmäisen onnen ministeriö. Otava, 2017.


















25. lokakuuta 2017

Kuvasta voimaa



Kuva: Wikipedia
Edellinen postaus syntyi valokuvia käsittelevien esseiden pohjalta. Teksti alkoi ja päättyi viittauksella Francesca Woodmanin näyttelyyn. Ehkä katsoit hänen valokuviaan ja luit surullisen tarinan nuoren naisen elämästä, joka päättyi traagisesti 22-vuotiaana.  Varsin suoraviivainen tulkintani: vakavia mielenterveyden ongelmia, itsetuhoisuutta, masennusta. Tunnelma välittyy kuvien sisällöstä, värien niukkuudesta ja kuvien koosta. Kuvat ovat niin pienikokoisia, on astuttava aivan lähelle ja katsottava hyvin tarkkaan. Katselutilanne on kuin kutsu: tule lähelle.

On useita valokuvaajia, joiden pääasiallinen kuvauskohde on oma fyysinen olemus, arkinen todellisuus ja esineistö. Taidemaalarit ovat kautta aikojen maalanneet muotokuvia itsestään ja samaa tavoittelee myös valokuvaaja ottaessaan selfien. Millaisena hän haluaa näyttäytyä ja esitellä itsensä.

Edessäni on kaunis kirja: upeat kuvat, tyylikäs taitto ja oivaltava teksti valokuvan myönteisestä vaikutuksesta.

Kuva:Minna Savolaisen kirja
”Tämä kirja on kasvutarina näkyväksi tulemisesta. Se on omistettu kymmenelle maailman ihanimmalle tytölle. Silti se ei ole kertomus vain heistä, vaan meistä jokaisesta, sinusta ja minusta, joilla myös on oikeus kokea olevamme oman elämämme maailman ihanimpia…
He ovat näyttäneet, kuinka itseään voi opetella katsomaan lempeämmin.”

Valokuvat kertovat tarinaa tytöistä, jotka ovat eläneet suuren osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan lastenkodissa.  Suhde vanhempiin on jäänyt katkonaiseksi ja pettymyksiä tuottavaksi. Menetyksiä ja vaille jäämistä on kertynyt jo varhaislapsuudessa. Eräs haastatelluista sanoo elävänsä säästöliekillä ja koittavansa elää niin, ettei menetyksiä enää tulisi.

Kuvan käyttöä parantavana välineenä puhumisen sijaan perustellaan näin:

”Asiat, joista pitäisi puhua, ovat niin kipeitä ja häpäiseviä, että ääneen lausuttuina ne haavoittavat lisää ja saavat lapset perääntymään kuoreensa. Sanoilla ei ole todistusvoimaa, sillä lapsia on petetty katteettomilla lupauksilla. Koska minun oli helppo nähdä jokaisen lapsen ainutlaatuisuus, mietin, voisiko lasta auttaa näkemään itsensä uudella tavalla, jos näyttäisin hänelle valokuvaamalla sen hyvän, jonka hänessä näen.”

Tämä kirjassa kuvattu prosessi alkoi keväällä 1998 ja kesti useita vuosia, päättyen hyvin ansaittuihin palkintoihin ja kunniamainintoihin. Mutta menetelmää sovelletaan useamman tyyppisin tarkoituksiin sekä yksilö- että ryhmätasolla.

Kirjan valokuvat on otettu kauniissa, puhtaassa luonnossa, jossa on jotakin erityistä. Niissä on sadun taikaa ja mystiikkaa, ja kuvattava tyttö sulautuu ympäristöönsä ikään kuin hän olisi siinä aina ollut. Väriharmonia, tytön asusteet ja mahdollinen muu rekvisiitta on kuvattavan itsensä valitsemaa yhdessä kuvaajan kanssa.

Hyväksyvä katse on kuin pehmeä syli, jossa on lämpöä ja turvaa. Valokuvaaja valitsee kuvauskohteen, näkökulman ja valaistuksen, nämä yhdessä luovat tunnelman. Kun kuvauksen kohde näkee itsensä uudessa ympäristössä ja itse valitsemassaan asussa, huolitellussa kampauksessa, ehkä satuhahmona, hän voi katsoa itseään hyväksyvällä katseella. Kuva antaa  mahdollisuuden nähdä itsensä uusin silmin. Pitkän prosessin aikana kuva itsestä saattaa muuttua ja kuvattu henkilö katseltuaan kuviaan oivaltaa olevansa moniulotteinen persoonallisuus.

Lapsuus, josta puuttuu sadun keveys, on raskas taakka kantajalleen. Moni kehittää itselleen suoriutumista korostavan elämäntavan tai varautuneen asenteen kaikkea muutosta kohtaan.

Kirja vakuuttaa uskomaan, että valokuvalla voi korjata nähdyksi tulemisen vajetta. Omakuva, jonka itse kokee voimaannuttavaksi, on ankkuri elämän myrskyissä. Vene lipuu tyynellä vedenkalvolla, keikkuu aallon harjalla ja matkan päättyessä se vedetään rannalle, käännetään ympäri odottamaan seuraavaa kevättä.  

Kuva: Prinsessa Lohjansaaressa v.2005
En ole varmasti ainoa ikäihminen (siis yli 70-vuotias), joka penkoo omia valokuviaan ja erilaisia perikuntien jättämiä kuva-aarteita. Tavoitteena on luonnollisesti saada niistä jonkinlainen ymmärrys siitä, miten elämä on meitä kuljettanut. Hämmästyttävän paljon on selviytymiskuvia, mutta myös ajanjaksoja, joilta kuvia on hyvin vähän. Nykyisessä kuvatulvan runsaudessa on jotakin outoa, joka hämmentää… Mitä se on?

”Kuvissa jokainen tyttö on tullut hyväksytyksi just sellaisena kun on, oman elämänsä prinsessana. Jokaisella on oikeus ajatella itsestään silleen.”

Lainaukset:
Miina Savolainen. Maailman ihanin tyttö. Blink Entertainment Oy, Helsinki. 2008


 







  

22. lokakuuta 2017

Yhden euron kirja - valokuva


Museokaupat ovat aarreaittoja: yllättäviä esineitä, outoja design kapineita ja edullisia kirjoja. Usein kirjat ovat puoleen hintaan, ja tällä kerralla käteen tarttui valokuvausta käsittelevä esseekirja yhdellä eurolla. Tätä ei voinut jättää väliin Valokuvataiteen museossa.  

Francesca Woodmanin näyttely oli päättymässä, ja itse näyttelystä, paria suurta kuvateosta lukuun ottamatta, en kovasti innostunut.

Valokuva on taidemuotona helposti lähestyttävä, meistä jokaisesta on otettu kuvia kotikäyttöön, ja monesta on myös ammattilaisen ottamia valokuvia. Valokuva ympäröi meitä monella tavalla.

”Viktoriaanisella ajalla demokratisoitui kuva, mutta tekniikan käydessä yhä halvemmaksi on demokratisoituminen ulottunut myös kuvan tuotantotapaan. Aivan kuten yhä useammat saattoivat hankkia itselleen valokuvan, yhä useammat voivat nykyään hankkia kameran.”

Vanhoja valokuvia katsellessa syntyy usein vaikutelma asetelmasta, muotokuvasta ja juhlallisuudesta. Valokuvan painaminen paperille oli mahdollista vasta 1860-luvulla ja kuvauksessa käytetty laitteisto oli vaikeasti liikuteltavaa. Ateljeekuvaus tarjosi samanlaiset lavasteet kaikille kuvattavalle: kreikkalainen pylväs, taitavasti asetellut verhot, siro korituoli, rokokoosohva ja mitä kaikkea mahtoikaan löytyä kuvausstudion varastoista. Kun näitä kuvia tarkastelee on vaikea päätellä, mihin yhteiskuntaluokkaan kuvattava kuului. Valokuvaan pukeuduttiin paraatiasuun ja arkinen ympäristö puuttui kuvasta.

”Työläiset, keskiluokka ja yläluokka kuvattiin edelleen samanlaisissa asetelmissa.”

Englannin kuningatar Viktoria oli ensimmäinen hallitsija, joka halusi kuvissa korostaa äidin ja vaimon roolia. Nykyiset kuningashuoneet ovat tehneet tästä arkipäivää julkaisemalla itse ottamiaan kuvia kotisivuillaan.

Presidenttimme eivät muodosta tässä suhteessa poikkeusta. Muistelin Kekkosen syntymäkodista, Lepikon torpasta, syntynyttä kohua: oliko se savupirtti vai ei. Tarkistin tiedot, viimeisin päivitys asiasta on vuodelta 2011, ja aukottomasti on nyt osoitettu, että torppa oli savupirtti Urho Kalevan syntyessä. Mutta kohua syntyi myös siitä, miksi myöhemmin otetusta kuvasta oli poistettu savupiippu. Tämäkin asia on jo selvitetty. Kuva on vahva välinen niin hallitsijoille kuin hallituillekin.

Perhe- ja sukukuvista saattaa puuttua perheenjäseniä syystä tai toisesta. John F. Kennedyn vanhempi sisar Rosemary sijoitettiin suljettuun hoitolaitoksen lobotomia leikkauksen jälkeen, joka hänelle tehtiin 20-vuotiaana. Kuvien tutkiminen on osoittanut, että hänet retusoitiin pois osasta vanhoja perhekuvia, ikään kuin häntä ei olisi koskaan ollut olemassakaan. 

Jos mietit omia perhekuviasi, ehkä hämmästyt miten valikoidusti osa päätyy valokuva-albumiin. Valitsematta jääneet kuvat tulevat käteesi sattumalta jostakin piironginlaatikon pohjalta. Ehkä ne ovatkin totuudellisemmat kuvat. Oliko aina mukavaa jopa hauskaa.

”Aiemmin tuntui riittävän, että perheenjäsenet esitettiin kameralle eli heidät tallennettiin ulkokohtaisesti. Nykyään tämä ei kuitenkaan enää riitä, vaan filmille on saatava alituisia ilon hetkiä kuvastavia sisäisiä tuntoja. Ei riitä että perheellä on pakko olla hauskaa: hauskuuden on myös näyttävä, tai sitä ei ole ollutkaan.”
Esimerkki valokuvan historiasta; kuvan taakse on kauniilla käsialalla kirjoitettu jälkipolvia ajatellen.
Tämä valokuva on otettu kesällä 1928, olin silloin Raahen postissa ja Kuva Kulman taiteilija on sen suurentanut ja maalannut.
 


Näin syntyy muistoja. Luulen, että monet lapsuuden muistikuvat ovat itse asiassa muistoja valokuvista, jotka ammattikuvaaja tai vanhemmat ovat ottaneet. Niitä on usein katseltu, muisteltu ääneen kuvaustilannetta, ehkä ne olivat aina näkyvillä kunniapaikalla kauniissa kehyksessä.

Yhden euron kirjassa on monta kiinnostavaa huomiota valokuvista ja niiden yhteiskunnallisesta, feministisestä ja poliittisesta tulkinnasta. Osa käsitellyistä aiheista pätee edelleen, mutta nykyisestä selfie kuvauksesta ja internetistä ei vuonna 1988 julkaistussa kirjassa ole tulkintoja. Viimeisessä esseessä "Kulttuuri kyberneettisten järjestelmien aikakaudella" lähestytään nykyaikaa:

”Tietokone on enemmän kuin pelkkä esine. Se on myös ikoni ja metafora, joka esittää uusia tapoja ajatella itsestä ja maailmasta, uusia tapoja luoda mielikuvia siitä, mikä on olla ihminen ja elää ihmisten keskellä. Kyberneettisiin järjestelmiin kuuluu koko joukko koneita ja laitteita, jotka ilmaisevat tietokoneen voimaa. Näissä järjestelmissä on dynaaminen – tosin rajallinen – annos älyä…”

Viime päivien seksuaalista häirintää koskeva keskustelu pakotta lukemaan tarkalla silmällä esseen, jossa käsitellään feminismin ja visuaalisen kulttuurin/vallan suhteita. Vain yksi lainaus aiheesta:

”Katsellessani pornografiaa ja analysoidessani, miksi se vetoaa juuri tiettyyn miestyyppiin, tulin siihen näennäisesti kenties järjenvastaiseen tulokseen, että jos jokin on kulttuurissamme käsittämätöntä niin itse miehisyys. Tällöin on feministin pakko kysyä itseltään, miten arvokasta pornokuvien analysointi on?”

Paljon tuli lukiessa mietittyä valokuvaa: sen historiaa, erilaisia kuvauskohteita ja kuvan tulkintaa.

Lainaukset : Kuvista sanoin – Ajatuksia valokuvasta koonnut Matti Lintunen. Suomen valokuvataiteen museon säätiö. 1988

Francesca Woodmanin valokuvia löytyy netistä, samalla voi lukea hänen henkilöhistoriaansa, ja miettiä kuvien tulkintaa.