29. syyskuuta 2016

Unelma ja todellisuus


Toivo paremmasta ja unelma onnesta on merkki kyvystä nähdä eteenpäin, se kertoo myös luottamuksesta maailmaan. Jos kyky unelmoida puuttuu, puuttuu myös toivo. Elämästä tulee raskasta ja näköalatonta.

Pieni epävarmuus ja varovaisuus tunki mieleeni, kun varasin liput Teatteri Jurkkaan. Muistin hämärästi Bonnie ja Clyde –elokuvan loppukohtauksen: silmitöntä ajojahtia, ampumista ja raakuutta.

En kirjoita kritiikkiä näytelmästä, mutta kuvailen näitä kahta päähenkilöä ja heidän taustaansa sellaisena kuin se googlaamalla aukeaa.

Eletään 1920-luvun lopun ja 30-luvun alun Amerikassa. Suuri lama vei monelta työn, paikoitellen työttömyysprosentti oli yli 20. Teollisuustuotanto laski melkein 50 prosenttia, taantuma pitkittyi ja ”musta torstai” 24.10.1929 merkitsi ennen näkemätöntä pörssiromahdusta New Yorkissa. Moni päätyi suoraan kadulle oman onnensa varaan.

Bonnie Parker syntyi 1.10.1910. Hän kirjoitteli kouluaikana runoja, harrasti laulamista ja esiintyi mielellään. Ystävilleen hän sanoi, että hänestä tullaan vielä kuulemaan. Nokkelana ja sievänä tunnettu tyttö ihaili filmitähtiä ja haaveili elokuvaurasta. Hän meni naimisiin kuusi päivää ennen 16. syntymäpäiväänsä luokkatoverinsa Royn kanssa. Poika tuomittiin ryöstöstä vankilaan pian avioliiton solmimisen jälkeen. He eivät kuitenkin koskaan virallisesti eronneet, ja Bonnien sormessa oli hänen kuollessaan 1934 Royn vihkisormus.

Äidilleen Bonnie jätti kirjoittamansa runon, joka päättyy:

”Some day they´ll go down together,
And they´ll bery them side by side,
To a few it´ll be grief  -
To the law a relief –
But it´s death for Bonnie and Clyde."

Clyde Barrow syntyi 24.3.1909. Hänen vanhempi veljensä oli ajautunut huonoille teille ja vankilaan, mikä vaikutti nuorempaan Clyden. Kutsunnoissa nuori mies hylättiin lapsuudessa koetun sairauden vuoksi, laivastoon pääsy oli mahdotonta ja rankka pettymys. Clyde oli myös kiinnostunut musiikista ja hän opetteli omatoimisesti soittamaan mm. saksofonia. Hänet oli aikoinaan pidätetty vuokra-auton palauttamisen takia, josta jäi epämääräisen tutkinnan jälkeen merkinnät rekisteriin.  

Bonnie ja Clyde tapasivat 1930, ja he ryhtyivät ryöstelemään, mutta mukana oli usein myös kolmas henkilö, eikä Bonnie juuri niihin osallistunut. Useimmat ryöstösaaliit jäivät muutamiin kymmeniin dollareihin huoltoasemilta ja pikkupuodeista. He liikkuivat osavaltiosta toiseen ja onnistuivat piileskelemään pitkään lain kouraa, kunnes heidät etsintäkuulutettiin noin 10 murhasta.  Tämän jälkeen tunnistaminen oli helppoa, lehdistö seurasi heitä viimeiseen väijytykseen saakka.

Lopullisen pidätyksen aikana ammuttiin noin 130 laukausta. Clyden ruumiissa oli 17 luodin reikää ja Bonnien 26, osa niistä oli ammuttu jo kuolleeseen nuoreen naiseen. Haaskalle oli tungosta; muistoksi yritettiin leikata linkkuveitsellä Clyden korva, Bonnien hiuksista otettiin hiuskiehkura ja verisestä mekosta leikattiin pala. Ryöstöauto päätyi erääseen kalifornialaiseen kasinoon, jossa se ilmeisesti on edelleenkin yleisön nähtävänä. Clyden saksofoni löytyi surma-autosta, joten unelma jostakin muusta ehkä eli edelleen hänen päässään. Bonnie ja Clyde haudattiin äitiensä ansiosta eri hautoihin. Clyden hautakivessä lukee ”Gone but not forgotten”.

Teatteri, joka luo uutta vanhasta, onnistuu tehtävässään. En etsi viihdytystä tai ajanvietettä esityksistä, en myöskään suoraa selitystä, miksi jotakin tapahtuu. Iida Hämeen-Anttilan ja Essi Räisäsen näytelmä herätteli minua ja antoi ajateltavaa unelmien monimutkaisuudesta.












17. syyskuuta 2016

Oletko feministi?


Asia mietityttää kuullessani, että Suomeen on perustettu feministinen puolue jo ennestään kirjavalle puoluekartallemme. Tiedän, että Ruotsissa on tällä nimikkeellä poliittinen puolue ja edustaja valtiopäivillä.

Kysymyksiä on helppo heitellä, mutta vastaaminen on vaikeampaa, kun yhdellä sanalla pitäisi määritellä itsensä. Moni vastaakin kysymykseen kierrellen ja kaarrellen.  Feminismi on harvinaisen monitahoinen asia, jota itselleni selittelen tuhatvuotisen menneisyyden ja erilaisten kulttuurien kautta.

Hesarissa (12.9.2016) Lauri Malkavaara kirjoittaa tasa-arvosta toiletissa ja sodassa. Molemmat ovat ääritilanteita, joissa tasa-arvo testataan arkitodellisuudessa.

”Viime sodassa rintamalla ja kotirintamalla kuoli satatuhatta suomalaista miestä ja tuhat naista. Nämä miehet kuolivat ehkä isänmaan puolesta mutta myös sukupuolensa takia. He eivät siis törmänneet lasikattoon tai joutuneet tyytymään 80 senttiin. He kuolivat.”

Ei tuota voi kieltää; luvut löytyvät tilastoista. Mutta kysyn kuitenkin, kuinka monesta sodasta ja konfliktista on päätetty vain miesten kesken. Neuvottelupöydissä ei ole naisia näkynyt. Nyt Syyriassa on tilanne, johon olisi mahdollista saada humanitaarista apua, ja rekat odottavat rajalla Aleppoon pääsyä. Harvinaisen suoraa YK:n humanitaarisen avun johtajan Jan Egelandin puhetta: ”Voisivatko hyvinsyöneet, aikuiset miehet lopettaa poliittisen, byrokraattisten ja hallinnollisten esteiden asettamisen naisia, lapsia ja haavoittuneita siviilejä saarretuilla ja ristitulen alla olevilla alueilla.”

Toilettiesimerkki kuvaa tasa-arvokiistaa yhden vessan kodissa, jossa asuu molempia sukupuolia. Miehiltä me naiset odotamme, että he laskevat pöntön istuinosan joka käynnin jälkeen. Hesarin kolumnissa pienen ajatuskokeen ”tilastotieteellinen” loppupäätelmä kuuluu näin:

”Päättelemme, että miehille esitetty vaatimus on perusteeton, ja toivomme, että tasa-arvokeskustelu siirtyy olennaisempiin kysymyksiin.”

Olennaiset kysymykset ovat mustalle feministille aivan erilaiset kuin länsimaiselle valkoiselle naiselle. Toinen kamppailee oikeudesta omaan kehoonsa, koulutukseen ja ammattiin. Omat tavoitteemme me kyllä tiedämme.

Koska olen elänyt jo aika kauan, on feminismin aatemaailman virtaukset 60-luvulta lähtien osittain itse koettuja ja kantapään kautta opittuja. Betty Friedanin kirja Naisellisuuden harhat avasi silmät katsomaan maailmaa uusien silmälasien läpi. Viimeisin herätys tuli Tuva Korsströmin kirjan luettuani. Kirjassa pohditaan, miksi naiset puuttuvat lähes kokonaan länsimaisen filosofian historiasta. Kirjassa on avartavia esseitä ja haastatteluja. Tässä katkelma Sara Heinämaan kanssa käydystä keskustelusta.

”Kuulun siihen sukupolveen, joka ei saa vakinaista yliopistovirkaa. Jatkuvuus kärsii, mutta liikkuminen tutkijayhteisössä on minua kiinnostavien kysymysten kannalta etu."
Mitä naistutkimus oikein on?
”Naistutkimus on monitieteellinen oppijärjestelmä, joka tutkii sukupuolisuhteita sekä sukupuolten eri aikakausina ja eri yhteyksissä saamaa merkitystä. Mielestäni naistutkimus on parhaimmillaan silloin, kun se yhdistetään muihin tieteenaloihin. Meillä Suomessa on vahvat perinteet esimerkiksi oikeustieteellisestä naistutkimuksesta. Muita huomattavia erikoisaloja ovat historia ja varsinkin Päivi Setälän antiikin historia sekä Aili Nenolan folkloristiikka ja Tuula Gordonin kasvatustiede. Myös taidehistoria on tärkeä erikoisala Suomen naistutkimuksessa.”

Suosittelen jatkamaan lukemista sivulta 247, jos haluat tietää, miten Sara Heinämaa vastaa seuraaviin kysymyksiin:
- Tutkitaanko naistutkimuksen avulla syrjintää?
- Onko naistutkimus aina feminististä?
- Mitä feminismi on?
- Mikä on oman tutkimustyösi perusta?
- Viittaat usein Simon de Beauvoiriin. Miksi olet niin kiinnostunut hänestä?

”Syrjintä on usein yksi keskeisistä kysymyksistä. Syrjinnän takia ei kuitenkaan kannata puhjeta valitusvirsiin. Sen sijaan on hyödyllistä tutkia, kuinka naiset ovat ilmaisseet itseään ja reagoineet kyseisen kaltaisissa olosuhteissa.”



Lähteet:
Tuva Korsström: Osaako nainen ajatella? LIKE. 2001