Utopia

 Muutama vuosi sitten Malagassa avattiin Pariisin Pompidou-keskuksen ensimmäinen ulkomaille sijoitettu taidekeskus. Vaihtuviin näyttelyihin teokset lainataan Pariisista, Pompidou-keskuksen 120 000 teoksen kokoelmasta.

Nyt esillä olevat teokset on koottu ”Modernit utopiat” –teeman alle.

Sana utopia juontaa juurensa muinaiskreikan kielestä ja tarkoittaa sananmukaisesti: paikka, jota ei ole. Alkuperäinen merkitys paljastaa tylysti, mistä oikeasti on kysymys. Yritystä ja pyrkimystä on aina ollut luoda sellaiset elinolosuhteet, että elämä olisi ihanteidemme mukaista. Usein johdattelijana on rohkea ajattelija, joka ennakkoluulottomasti ja omia ihanteitaan noudattaen johdattaa seuraajansa jopa uudelle mantereelle, hedelmällisille kasvupaikoille, ihanneyhteiskuntaa luomaan. Usein lauma seuraa johtajaansa sokeasti kuin päättömät lampaat.

Katselen näyttelyt usein kahteen kertaan, niin nytkin. Tila on avara, teokset saavat hyvin ilmaa ympärilleen. On videoita, suuria öljyvärimaalauksia, installaatioita, veistoksia.

Tämän taulun katsoin ensimmäisellä kierroksella, se viehätti harmonisella tunnelmalla, värit ja hiljaisuus, tyhjät tuolit, mutta samalla siinä oli jotakin outoa. Patsaat? Taulun nimi ”Työläisten lepokoti” ja vuosiluku 1933.

Vuosiluku viittaa Erik Bulatov syntymävuoteen. Suurimman osan elämästään taiteilija vietti  Neuvostoliitossa, ja muutto Pariisiin tapahtui vuonna 1989. Taulu on ilmeisesti maalattu Pariisiin muuton jälkeen. Näiden tietojen kautta sain kaksi aivan erilaista tapaa katsoa taulua.

Näyttelyssä on esillä mm. Robert Delaunay, Vassily Kandinsky, Antonio Saura, Marc Chagall.

Selkeästi utopian kritiikki tai pitäisikö sanoa kontrautopia tulee esille audiovisuaalisessa installaatiossa, jossa esitellään Le Corbusierin arkkitehtuurin perusperiaatteita. Toisen maailmansodan jälkeinen arkkitehtuuri perustui mekanistiselle näkemykselle, funktionaaliselle, rationaaliselle ja standardeihin perustuvalle suunnittelulle. Asunto, koti, oli ”asumiseen tarkoitettu koneisto”. Video oli kiinnostavasti toteutettu ja edellytti melkein puolen tunnin keskittynyttä katsomista. Haluaisin katsoa sen uudelleen. Sen viitteet yksilöllisyyden ja vapaan ihmisen halusta muokata asuinympäristöään oli sanoma, jonka tavoittaisin paremmin uudelleen nähtynä. Teoksen nimi kertoo, mistä oikeasti on kysymys: ”This is not a time for dreaming”. Tekijä on Pierre Huyghe.

Vielä pari kuvaa installaatioista. Ovatko ne utopioita vain utopian kritiikkiä. Millaiseksi muuttuu dystopian ihminen, ihminen ilman haaveita ja unelmia? 

Helsinkiin avataan uusi taidemuseo Amos Rex Lasipalatsin sisäpihalle. Näyttelytilat tulevat katutason alle, kuten tässä Malagan Pompidou –keskuksessa. Katutasossa on värikäs lasikuutio ja sen alla saman kokoinen tyhjä tila, johon heijastuu lasiseinien värit. Uteliaana odotan millainen uusi taidekeidas tuohon Helsingin keskeisen torin sydämeen tulee, elokuussa se nähdään.

Lisätietoja Malagan Pompidou-keskuksesta: centrepompidou-malaga.eu

Kirjallisuuden puolella mieleeni jääneitä dystopia kuvauksia ovat:
Emmi Itärannan Teemestarin kirja
Kazuo Ishiguron Pysy luonani aina

Ishiguro sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon viime vuonna.
Itärannan kirjassa kuvataan tulevaisuuden maailmaa, jossa vesi on loppumassa.

  

  

Rukki

Juha Hurme nappasi kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2017 kirjallaan Niemi, voittajan valitsi Elisabet Rehn. Kirja alkaa lupaavasti. Ensimmäisillä sivuilla esitetään olettamus, että tuona edellä mainittuna vuonna syntyi Suomessa virkeä tyttövauva, Aino. (Taisi muuten syntyä useampiakin Aino, sillä nimi on kovasti suosittu.) Ainon äiti oli syntynyt vuonna 1992, joka oli vähän toisen lainen kuin tämän päivän Suomi. Kännyköitä oli harvalla, rautaesirippu oli murtunut ja Neuvostoliitto lakkautettu. – Tämän me muistamme ja paljon muutakin.

Ainon isoäiti oli syntynyt Kekkosen Suomeen, jossa 1960-luvulla olisi ainakin Hurmetta lainaten herättänyt kummastusta tai ainakin huvittuneisuutta ajatus, että Ainon äidistä voisi tulla olympiatason nyrkkeilijä tai mäkihyppääjä. Naispuolisia mäkihyppääjiä ei taida vieläkään olla, mutta nyrkkeilijöitä löytyy. Pienet tytöt pelaavat antaumuksella ja ansiokkaasti jalkapalloa ja jääkiekkoa.

Tarina jatkuu Ainon esiäitilinjassa 20 esiäidin kautta vuoteen 1517 katoliseen Suomeen, joka oikeastaan oli vain Ruotsin itäinen maakunta, Österlandet. Kun tästä ajankohdasta mennään vielä taakse päin 45 esiäitiä, päästään vuoteen 1017. Asuinpaikka tunnetaan nimellä Å bo, joka on pieni jokikylä. Seutu tunnetaan myös venäläisperäisellä nimellä turku, joka tarkoittaa kauppapaikkaa.

”Niemellä asuu harvakseltaan noin 50 000 ihmistä, joista Ainon 45. esiäiti on yksi. Jos hän oli suomenkielinen, hän oli runonlaulaja, sillä laulukulttuuri kosketti jokaista. Etenkin naiset olivat aktiivisia sekä runoilijoina että perinteen kuljettajina. Nelipolvisella kalevalamitalla lauletuilla hurjilla seikkailuilla ja maailmaa jäsentävillä myyteillä selvittiin pitkien pimeiden vuodenaikojen läpi. ”

Hurme on taitavasti koukuttanut lukija ihmettelemään, miten kahteen bussilastilliseen nuoria äitejä mahtuu ketju 2017 syntyneestä Ainosta historian hämärään, tilanteeseen, jossa suomalaisuutta ei pysty määrittelemään. Meillä on kuitenkin hyvän hallintokäytännön ansiosta mahdollisuus päästä kirkonkirjoja tutkimalla selville omista juuristamme. Sukututkimusta en ole harrastanut, mutta mielelläni tutustun aiheeseen, jos se koskee omia esiäitejä. Samalla tarjoutuu oivallinen tilaisuus katsoa tarkemmin historiallisia tapahtumia. Esiäitilinjani päätepisteessä vuonna 1597 on Isonkyrön kirkkoherra Stuut, joka oli suorapuheisena miehenä arvostellut silloisen esivallan toimia.

Mikä kirkkoherran asema tässä nuijasotana tunnetussa kamppailussa on ollut, ei yksiselitteisesti selviä historiankirjoista, mutta Flemingin joukkoihin kuulunut sotilas hänet surmasi.  Taustalla oli talonpojille kohtuuttomaksi koettu taloudellinen taakka.

”Ja sehän tarkoitti sitä, että Flemingin joukkojen ylläpito, linnaleiritys, oli kiristänyt maajussien verotusta. Venäjää vastaan sotinut ja itärintamalla karaistunut Flemingin ja Sigismundin ammattiarmeija nitisti huonosti aseistettujen ja taitamattomien talonpoikien vuosien 1596–97 taitteessa tapahtuneen kolme kuukautta kestäneen nousun eli nuijasodan helposti ja hyvin verisesti: lähes 3 000 kaatunutta tai teloitettua maajussia eli Niemen joka sadas kansalainen. Sisällissodan karvas fiilinki leijuu nuijasodan yllä: rahvas ja rälssi iskivät siinä yhteen.”

Näitä katkeria muistoja on kertynyt jokaiseen sukuun satojen vuosien ajan. Kaikki kapinat, sodat ja veriset kahnaukset ovat tasaiseen tahtiin toistuvia vitsauksia, joita ihmispolo edelleen jatkuvasti kehittelee. Kirjailijan osalle lankeaa tehtävä: luo myyttejä, kerro tarinoita, nosta esiin sankarit ja tuomitse väärintekijät.

Ajoittain sijaishallitsija tai osaava kansleri pelasti Ruotsin ja samalla Niemen. Kouluajalta Oxenstiernan nimi jäi mieleen, mutta mahtoiko oppikirjassa olla tätä lausetta, joka soi suloisesti korvassa.

”Oxenstierna on syytä muistaa vähintäänkin viisaasta lauseesta: ”An nascis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur” eli ”Kunpa tietäisit, poikani, kuinka vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.”

Tartuin Hurmeen kirjaan suurin odotuksin. Alku lupaili kertomusta esiäideistä, mutta melko vähäiseksi anti sen osalta jäi. Hurme ottaa syleilyynsä koko maailmankaikkeuden ja Niemen hän sijoittaa jonnekin kosmoksen kulmalle. Parhaimmillaan kirjallisuus on matkustamista mukavasti omassa lukutuolissa istuen. Niemi on aikakone, joka tempaa meidät alkuräjähdyksestä tähän hetkeen.

Joitakin painotuksia vierastin. Kuvitellaan, että parin sadan vuoden päästä jostakin löytyy dokumentteja meidän aikamme niin sanotusta aikuisviihteestä, ja tutkija paneutuu sen sisältöön. Hän hämmästyy, näinkö pinnallista, yksipuolista, fyysistä ja rujoa ihmisten elämä oli.

Otsikko oli rukki, oikeastaan se voisi olla perintörukki. Hilda-mumman rukki on minulla. Äitini kertoman mukaan Hilda suri sitä, että hänen vanhin tyttärensä ei osannut kehrätä. ”Miten sinä tulet elämässä pärjäämään, kun et osaa kehrätä?” Hyvin pärjäsi ja viisi tytärtä kasvatti, aika vaativalla otteella.

Rukista vielä sen verran, että se taitaa olla monelle nuorelle tuntematon kapistus. Miten voi muuten ymmärtää, että joku kertoo prinsessa Ruususen loukannen kätensä rukkiin ja sen seurauksena vaipui satavuotiaaseen uneen. Eihän se ollut rukki, vaan …

Katkelma teoksesta: Juha Hurme. ”Niemi”. iBooks.

Maailmanpyörä

Näkymä Budapestiin, Euroopan suurimmasta maailmanpyörästä

Alussa oli vain halu kokeilla, osaisinko perustaa blogin, ja eihän se ylivoimaista ollut. Mutta kokeilukin edellytti blogille nimen antamista. Koska ajattelin vain testaavani, miten valitsemani alusta toimii, päädyin aieaikeet-nimeen. Lukijat löysivät tällä väliaikaiseksi tarkoitetulla nimellä lukupäiväkirjani, joten vähän outo nimi sai jäädä ilman jatkojalostamista.

Olen harrastanut lukemista ja kirjoittamista; kirjoittanut muistiin loistavat ideat ja parhaat oivallukset. Luen oppiakseni maailmasta, ymmärtääkseni asioiden monimutkaisuutta ja löytääkseni itsestäni sellaista, mitä en itsessäni tunnista.

Tavoitteeni on ollut saada tekstiä ulos pari, kolme kertaa kuukaudessa. Joulukuussa tekstiä ei tullut ja syyllinen on Her. Zoster, joka avokämmenellä läimäytti vasempaan silmäkulmaan. Ikävä tilanne, mutta näkö näyttää säilyneen, turvotuskin hävisi. Nyt kiitollisena hyville kipulääkkeille naputtelen lainauksia Henning Mankellin kirjasta Juoksuhiekka.

Mankell viittaa Bertolt Brechtiin, joka on kirjoittanut, että ajattelu on yksi iloisimmista asioista maailmassa.

”On sekä vapauttavaa että virkistävää, kun kävelyllä tai työpöydän ääressä yrittää ratkaista jonkin pulman keskittymällä ajattelemaan. Ja ennen kaikkea se tuottaa iloa.
 Kaikki ajatukset ovat mahdollisia. Ajatusten maailmassa ei ole aitoja, vallihautoja tai miinaesteitä. On vain aukea maisema.”

Kävin viikko sitten Budapestissa. Kaupunki yllätti kauneudellaan, jouluvaloin koristellut puistot, Tonavan rantabulevardit, mutta se sävähdytti myös toisella tavalla. Raskas menneisyys on tiivisti koottuna terrorismin historiaa käsittelevään museoon, johon korttelin pituinen jono ja puolen tunnin odotus. Sisään pääsemistä odottaessa saattoi katsella ulos tulevia, kolme kerrosta kiertänyttä museokävijää, vakavat ilmeet ja alas painuneet katseet.

Mankell ei viittaa Budapestiin, mutta hän tunnistaa Afrikassa pitkään asuneena sorron ja diktatuurin vaikutukset ajattelun vapaudelle.

”Sen tietävät ne, jotka johtavat sortotoimia ja diktatuureja. He pelkäävät ihmisten vapaata ajattelua. Siksi he eri keinoin pakottavat ihmiset turvautumaan enemmän tai vähemmän tietoiseen itsesensuuriin. Kaivamaan aivoihinsa vallihautoja, joita siellä ei aikaisemmin ole ollut.”

Tarinan kertojia on vain kahdenlaisia. Kun valitsen luettavaa, otan mielelläni sellaisen kertojan, joka pyrkii valaisemaan hämäriä nurkkia, kuvaamaan maailman idealisoimatta.

”Aina on olemassa kahdenlaisia kertojia, jotka käyvät ikuista kaksintaistelua. Toinen lapioi peittoon, kun taas toinen kaivaa esiin paljastaakseen.”

Mankell kertoo kirjassaan sairaudestaan ja miettii vaiherikkaan elämänsä kulkua: matkoja, teatteria, lapsuuttaan, kirjallisuutta.

”Sen sijaan että valmistautuisin siihen, mitä seuraava päivä tuo tullessaan, mietinkin yhtäkkiä, milloin olen ollut elämässäni kaikkein iloisin. Onko sellaista hetkeä olemassa? Vai onko sitä mahdollista valita? Lapsen syntymä, helpotus kun paha kipu on lakannut, kun isku ei ollutkaan tappava, tunne kun kirjoittaminen on onnistunut yli odotusten? Hyvin pian ajattelen, että tämähän on turhanpäiväistä. Ei kai hetkiä voi verrata tai luokitella. Ilo on aina omanlaistaan.”

Onni tuntuu joskus niin suurelta sanalta, ilo on lyhyt sana, ja ilon läikähdys tuntuu silloin tällöin rinnassa tai humauksena päässä. Pidetään kiinni ilosta, eikä anneta kenenkään sitä meiltä riistää.

Kuukauden tauko blogipostauksissa on pitkä, mutta onneksi lukijani ovat käyneet katsomassa vanhempia tekstejä, mikä mieltäni lämmittää. Tämä on muuten toinen kerta Mankellin kirjan kanssa. Kun voimat ovat vähissä, on hyvä tarttua sellaiseen, jossa on lohtua tiiviissä muodossa, pieniä tarinoita ja viisaita ajatuksia. Jos kirja tulee vastaan, suosittelen lukemaan tarinan nro 55. Nainen ja sementtisäkki.

Lainaukset:

Henning Mankell. Juoksuhiekka. Otava 2014