Maailmanpyörä

Näkymä Budapestiin, Euroopan suurimmasta maailmanpyörästä

Alussa oli vain halu kokeilla, osaisinko perustaa blogin, ja eihän se ylivoimaista ollut. Mutta kokeilukin edellytti blogille nimen antamista. Koska ajattelin vain testaavani, miten valitsemani alusta toimii, päädyin aieaikeet-nimeen. Lukijat löysivät tällä väliaikaiseksi tarkoitetulla nimellä lukupäiväkirjani, joten vähän outo nimi sai jäädä ilman jatkojalostamista.

Olen harrastanut lukemista ja kirjoittamista; kirjoittanut muistiin loistavat ideat ja parhaat oivallukset. Luen oppiakseni maailmasta, ymmärtääkseni asioiden monimutkaisuutta ja löytääkseni itsestäni sellaista, mitä en itsessäni tunnista.

Tavoitteeni on ollut saada tekstiä ulos pari, kolme kertaa kuukaudessa. Joulukuussa tekstiä ei tullut ja syyllinen on Her. Zoster, joka avokämmenellä läimäytti vasempaan silmäkulmaan. Ikävä tilanne, mutta näkö näyttää säilyneen, turvotuskin hävisi. Nyt kiitollisena hyville kipulääkkeille naputtelen lainauksia Henning Mankellin kirjasta Juoksuhiekka.

Mankell viittaa Bertolt Brechtiin, joka on kirjoittanut, että ajattelu on yksi iloisimmista asioista maailmassa.

”On sekä vapauttavaa että virkistävää, kun kävelyllä tai työpöydän ääressä yrittää ratkaista jonkin pulman keskittymällä ajattelemaan. Ja ennen kaikkea se tuottaa iloa.
 Kaikki ajatukset ovat mahdollisia. Ajatusten maailmassa ei ole aitoja, vallihautoja tai miinaesteitä. On vain aukea maisema.”

Kävin viikko sitten Budapestissa. Kaupunki yllätti kauneudellaan, jouluvaloin koristellut puistot, Tonavan rantabulevardit, mutta se sävähdytti myös toisella tavalla. Raskas menneisyys on tiivisti koottuna terrorismin historiaa käsittelevään museoon, johon korttelin pituinen jono ja puolen tunnin odotus. Sisään pääsemistä odottaessa saattoi katsella ulos tulevia, kolme kerrosta kiertänyttä museokävijää, vakavat ilmeet ja alas painuneet katseet.

Mankell ei viittaa Budapestiin, mutta hän tunnistaa Afrikassa pitkään asuneena sorron ja diktatuurin vaikutukset ajattelun vapaudelle.

”Sen tietävät ne, jotka johtavat sortotoimia ja diktatuureja. He pelkäävät ihmisten vapaata ajattelua. Siksi he eri keinoin pakottavat ihmiset turvautumaan enemmän tai vähemmän tietoiseen itsesensuuriin. Kaivamaan aivoihinsa vallihautoja, joita siellä ei aikaisemmin ole ollut.”

Tarinan kertojia on vain kahdenlaisia. Kun valitsen luettavaa, otan mielelläni sellaisen kertojan, joka pyrkii valaisemaan hämäriä nurkkia, kuvaamaan maailman idealisoimatta.

”Aina on olemassa kahdenlaisia kertojia, jotka käyvät ikuista kaksintaistelua. Toinen lapioi peittoon, kun taas toinen kaivaa esiin paljastaakseen.”

Mankell kertoo kirjassaan sairaudestaan ja miettii vaiherikkaan elämänsä kulkua: matkoja, teatteria, lapsuuttaan, kirjallisuutta.

”Sen sijaan että valmistautuisin siihen, mitä seuraava päivä tuo tullessaan, mietinkin yhtäkkiä, milloin olen ollut elämässäni kaikkein iloisin. Onko sellaista hetkeä olemassa? Vai onko sitä mahdollista valita? Lapsen syntymä, helpotus kun paha kipu on lakannut, kun isku ei ollutkaan tappava, tunne kun kirjoittaminen on onnistunut yli odotusten? Hyvin pian ajattelen, että tämähän on turhanpäiväistä. Ei kai hetkiä voi verrata tai luokitella. Ilo on aina omanlaistaan.”

Onni tuntuu joskus niin suurelta sanalta, ilo on lyhyt sana, ja ilon läikähdys tuntuu silloin tällöin rinnassa tai humauksena päässä. Pidetään kiinni ilosta, eikä anneta kenenkään sitä meiltä riistää.

Kuukauden tauko blogipostauksissa on pitkä, mutta onneksi lukijani ovat käyneet katsomassa vanhempia tekstejä, mikä mieltäni lämmittää. Tämä on muuten toinen kerta Mankellin kirjan kanssa. Kun voimat ovat vähissä, on hyvä tarttua sellaiseen, jossa on lohtua tiiviissä muodossa, pieniä tarinoita ja viisaita ajatuksia. Jos kirja tulee vastaan, suosittelen lukemaan tarinan nro 55. Nainen ja sementtisäkki.

Lainaukset:

Henning Mankell. Juoksuhiekka. Otava 2014