Utopia

 Muutama vuosi sitten Malagassa avattiin Pariisin Pompidou-keskuksen ensimmäinen ulkomaille sijoitettu taidekeskus. Vaihtuviin näyttelyihin teokset lainataan Pariisista, Pompidou-keskuksen 120 000 teoksen kokoelmasta.

Nyt esillä olevat teokset on koottu ”Modernit utopiat” –teeman alle.

Sana utopia juontaa juurensa muinaiskreikan kielestä ja tarkoittaa sananmukaisesti: paikka, jota ei ole. Alkuperäinen merkitys paljastaa tylysti, mistä oikeasti on kysymys. Yritystä ja pyrkimystä on aina ollut luoda sellaiset elinolosuhteet, että elämä olisi ihanteidemme mukaista. Usein johdattelijana on rohkea ajattelija, joka ennakkoluulottomasti ja omia ihanteitaan noudattaen johdattaa seuraajansa jopa uudelle mantereelle, hedelmällisille kasvupaikoille, ihanneyhteiskuntaa luomaan. Usein lauma seuraa johtajaansa sokeasti kuin päättömät lampaat.

Katselen näyttelyt usein kahteen kertaan, niin nytkin. Tila on avara, teokset saavat hyvin ilmaa ympärilleen. On videoita, suuria öljyvärimaalauksia, installaatioita, veistoksia.

Tämän taulun katsoin ensimmäisellä kierroksella, se viehätti harmonisella tunnelmalla, värit ja hiljaisuus, tyhjät tuolit, mutta samalla siinä oli jotakin outoa. Patsaat? Taulun nimi ”Työläisten lepokoti” ja vuosiluku 1933.

Vuosiluku viittaa Erik Bulatov syntymävuoteen. Suurimman osan elämästään taiteilija vietti  Neuvostoliitossa, ja muutto Pariisiin tapahtui vuonna 1989. Taulu on ilmeisesti maalattu Pariisiin muuton jälkeen. Näiden tietojen kautta sain kaksi aivan erilaista tapaa katsoa taulua.

Näyttelyssä on esillä mm. Robert Delaunay, Vassily Kandinsky, Antonio Saura, Marc Chagall.

Selkeästi utopian kritiikki tai pitäisikö sanoa kontrautopia tulee esille audiovisuaalisessa installaatiossa, jossa esitellään Le Corbusierin arkkitehtuurin perusperiaatteita. Toisen maailmansodan jälkeinen arkkitehtuuri perustui mekanistiselle näkemykselle, funktionaaliselle, rationaaliselle ja standardeihin perustuvalle suunnittelulle. Asunto, koti, oli ”asumiseen tarkoitettu koneisto”. Video oli kiinnostavasti toteutettu ja edellytti melkein puolen tunnin keskittynyttä katsomista. Haluaisin katsoa sen uudelleen. Sen viitteet yksilöllisyyden ja vapaan ihmisen halusta muokata asuinympäristöään oli sanoma, jonka tavoittaisin paremmin uudelleen nähtynä. Teoksen nimi kertoo, mistä oikeasti on kysymys: ”This is not a time for dreaming”. Tekijä on Pierre Huyghe.

Vielä pari kuvaa installaatioista. Ovatko ne utopioita vain utopian kritiikkiä. Millaiseksi muuttuu dystopian ihminen, ihminen ilman haaveita ja unelmia? 

Helsinkiin avataan uusi taidemuseo Amos Rex Lasipalatsin sisäpihalle. Näyttelytilat tulevat katutason alle, kuten tässä Malagan Pompidou –keskuksessa. Katutasossa on värikäs lasikuutio ja sen alla saman kokoinen tyhjä tila, johon heijastuu lasiseinien värit. Uteliaana odotan millainen uusi taidekeidas tuohon Helsingin keskeisen torin sydämeen tulee, elokuussa se nähdään.

Lisätietoja Malagan Pompidou-keskuksesta: centrepompidou-malaga.eu

Kirjallisuuden puolella mieleeni jääneitä dystopia kuvauksia ovat:
Emmi Itärannan Teemestarin kirja
Kazuo Ishiguron Pysy luonani aina

Ishiguro sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon viime vuonna.
Itärannan kirjassa kuvataan tulevaisuuden maailmaa, jossa vesi on loppumassa.