Aarniometsä

On hyvin todennäköistä, että et ole koskaan liikkunut, et edes jalallasi astunut aarniometsään. Mutta kuitenkin on muistikuvia vanhoista puista, lahonneista kannoista ja sammalmättäistä. Metsä on mieluisa paikka virkistäytyä, eikä se ainakaan vielä ole lapsillemme pelottava tai uhkaava, sellainen kummallisuus, josta suurkaupungeissa kasvaneet lapset ovat täydellisesti vieraantuneet.  

Asian voi perustella Wikipedian määrittelyllä:

Suomessa aarniometsiä on jäljellä enää vähän. Tutkimusten mukaan vanhoja, luonnontilaisia tai luonnontilaisen kaltaisia metsiä on Suomen metsäpinta-alasta selvästi alle 5 prosenttia. Näistä metsistä noin puolet on suojeltu, mutta muut kohteet ovat edelleen hakkuu-uhan alaisina. Huonoin tilanne on Etelä-Suomessa, jossa suojeltuja metsiä on vain noin 1 % metsistä ja aarniometsien osuus jää muutamaan promilleen. Suomen jäljellä olevista aarniometsistä suurin osa sijaitsee itärajan tuntumassa.

Lukiessani Pentti Linkolan elämäkertaa heräsin miettimään metsää hänen näkökulmastaan. Ihminen, jolle luonto; kasvit ja eläimet, ovat keskiössä. Linkolan maailmankuvassa ihminen on mukana vain yhtenä osana luomakuntaa. Kiivaat TV-keskustelut palautuvat 1970- ja -80-luvulta mieleeni ja kaikki ne määrittelyt, jotka Linkolaan liitettiin: kommunisti, Päijänteen profeetta, ekojulistaja, elämänpuolustaja, Suomen Rousseau, ekofasisti, tuhon profeetta ja monta muuta luonnehdintaa, kaikki ääripäitä.

Elämäkerran kirjoittaja on erityisen haasteen edessä kuvatessaan ristiriitaista ja monisärmäistä ihmistä. Hyvään ihmiskuvaan tarvitaan ainakin neljä erilaista näkökulmaa: lapsuus, ajankuvaus, perhe ja ystävät, kuvattavan henkilön tuotanto. Kaikki nämä puolet tulevat seikkaperäisesti kuvatuiksi, omaa kirjallista tuotantoa on lapsuudesta lähtien, samoin lintuhavaintoja, esseitä, pamfletteja ja tietokirjoja.

Minua kosketti arkinen elämä ja sen kovuus. Linkola valitsi kalastajan ammatin, hän keskittyi talvikalastukseen, ja sai näin mahdollisuuden jatkaa maastossa tehtyjä keväälle ja kesälle ajoittuvia petolintu- ja peltolintukartoituksia.

”Kalastajaperheen elämä oli rankkaa. Järvelle oli lähdettävä aikaisin aamulla, ja ennen kuin he olivat kokeneet kaikki satakunta verkkoa, oli jo pimeää. 10 -12 -tuntiset työpäivät olivat tavallisia, mutta 18-tuntisetkaan eivät olleet harvinaisia. Järveltä palattua Aliisa valmisti ruoan, Pentti punnitsi kalat, merkitsi tiedot kalapäiväkirjaansa ja pakkasi saaliin laatikoihin. Seuraavana päivänä aamuhämärissä hän rahtasi laatikot pyöränsä tavaratelineillä joko kymmenen kilometrin päähän Kuhmoisiin Jyväskylään menevään linja-autoon, tai viiden kilometrin päähän nelostien risteykseen Lahden linja-autoon.” 

Alkuvuosina soutajana oli vaimo, ja usein veneessä oli mukana myös pienet tytöt. Työ oli raatamista, usein kestokyvyn äärirajoilla, kuten auttamassa käyneet ystävät totesivat. Vuosikymmenten aikana apuna oli myös hevoset, jotka nimeltä mainitaan ja luonteensakin puolesta kirjassa kuvataan. Vaatimattomassa mökissä ei ollut edes sähköä, mutta talvi-iltoina öljylampun valossa Pentti ja Aliisa lukivat toisilleen ääneen kirjoja. Tällaiset yksityiskohdat elämäkerrassa herättävät kuvattavat ihmiset henkiin, ja lukijassa syttyy halu lukea samat kirjat uudelleen.

Linkola piti ihmiskunnan suurimpana kirouksena mukavuudenhalua, eikä tätäkään totuutta voi kieltää.

”Mukavuudenhalu on syy siihen, että miljoonat ihmiset maailmassa joka vuosi kuolevat takanaan veltto, tapahtumaköyhä, mitäänsanomaton, tyhjä elämä.”

Lapsille isän ristiriitainen luonne ja äärimmäiset tunteiden purkaukset jäävät pysyvästi mieleen, mutta nekin on suorina lainauksina kuvattu rehellisesti ja aidosti.

”Joskus isä vain istui paikoilleen kivettyneenä ja kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.””Hänestä näki, jos järvellä tai muualla oli sattunut jotain ikävää. Silloin oli viisainta mennä äkkiä kamariin ja olla hiljaa siellä”, Leena muistelee.

Hyvä elämäkertakirjailija rakastuu kohteeseensa. Näin voi kuvitella tapahtuneen, mutta oliko kohde metsä vai Linkola. Riitta Kylänpää sanoo ehdottaneensa kirjaa metsästä, mutta kustantaja oli tehnyt vastaehdotuksen: kirjoita Pentti Linkolasta. Näin syntyi hieno kuvaus luonnosta ja ristiriitaisesta persoonasta, joka eli niin kuin opetti.

Viimeiset haastattelut on tehty 2016, 84-vuotias Linkola kertoo unistaan, hän kirjoittaa muistiin lintu-uniaan tyttärensä Mirjamin innostamana. Maastossa liikkuminen ja lintujen rengastaminen on päättynyt. Rengastamisesta tähteeksi jääneet renkaat on palautettu Eläintieteellisen museon rengastuskeskukseen. ”Lopetin 65 vuoden kunniakkaan uran.”

On vaikea oppia hyväksymään maailman tuhoutumista, monien lajien vähenemistä ja katoamista. . Näinkö tässä lopulta käy, näkymä on lohduton, mutta onneksi luin tämän elämäkerran. Jotenkin se lohdutti.

”Hän haluaisi soittaa Mahlerin ensimmäisen sinfonian kolmososan. Sitä kuunnellessa voi tuntea saman pyhyyden tunteen kuin aarniometsässä. Mutta hän ei uskalla käyttää levysoitinta, koska pelkää, että sen neula irtoaa, eikä hän saa sitä takaisin.”

Lainaukset:

Riitta Kylänpää. Pentti Linkola – Ihminen ja legenda. Kustannusosakeyhtiö Siltala. 2017