Hyvä nimi kirjalle: Mistä maailmat alkavat.
Monella on taipumus takertua kirjailijoihin, myös minulla. Tällä hetkellä luen useamman Joel Haahtelan romaanin peräkkäin. Juuri kun olen uinut hänen hiljaiseen kerrontaansa ja tottunut siihen, miten hän yksinäistä matkaajaa kuljettaa salaperäisten henkilöhahmojensa mukana ympäri Eurooppaa, tulee romaani, jossa puhutaan, selitetään ja kommentoidaan.
Kirjan nimi on Mistä maailmat alkavat. Nuoren miehen maailma aukeaa taidemaalari Vincent van Goghista kertovan elokuvan kautta.
Kirjan päähenkilö, Vesa, aloittaa taideopinnot Vapaassa taidekoulussa opettajanaan muiden muassa Unto Pusa, joka ei päästä oppilaitaan helpolla; kyselee, laittaa pohtimaan, vaatii perusteluja.
”Liike ja staattisuus. Miten ne mahtuvat samaan kuvaan? Kerropa se.”
Pusa käyttää myös sanaa ”tuhru”. Minulle sana tuo mieleen kaunokirjoitusvihkon, johon kirjoitettiin kaunolla ensin yksi kirjain kerrallaan ja sitten kokonaisia lauseita. Mustepullo pulpetin kannella, pulloon kastetaan mustekynän kärki, josta ylimääräinen muste joskus tipahti ja levisi puhtaalle sivulle ikäväksi tuhruksi.
Pusa antaa tuhrulle syvällisen tulkinnan ohjatessaan kuvantekijää: ”Tuhruksi menee…”
”Vapaasti, vapaasti, antakaa käden liikkua vapaasti, tyhjentäkää mieli. Mitä on tuhru? Tuhru on liiallista ajattelua, este, jumiin jäämistä, omiin ajatuksiin rakastumista. Minä tiedän, että te rakastatte itseänne, mutta ei jäädä silti hekumoimaan, ei pyörimään oman navan ympärille, sieltä nousee paperiin vain nöyhtää. Annetaan käden liitää! Kyllä, välillä se on perhonen, välillä se on haukka.”
Yksinkertaisia kysymyksiä satelee oppilaiden selän takaa opettajan ohjatessa nuoria miehiä piirtämistä.
”Onko hiilellä sukupuolta? Kyllä sillä sukupuoli on, ainakin tänä iltana. Ajatelkaa naista, kuinka tartutaan naisen käteen, Hämäläinen tietää, keveästi tartutaan, annetaan viedä mutta viedään samalla, kahdensuuntainen juttu.”
Ajattelen ja muistelen, miten erilaisilla tavoilla nainen on kuvataiteessa esitetty. On ylevöittämistä, poseeraamista, rumentamista, alistamista ja ylistystä.
”Jos viiva on liikettä, mitä on liike? Liike on elämää ja elämä tarkoittaa eläväistä.”
Vesan taideopinnot jatkuvat Bolognan taideakatemiassa. Siellä hän näkee Giorgio Morandin taulun, joka puhuttelee häntä. Nuori taideopiskelija päättää tavata vanhan mestarin. Taiteilija Giorgio Morandi (1890-1964) on asunut suurimman osan elämästään samassa talossa, yhdessä äitinsä ja kolmen sisarensa kanssa. Jostakin syystä Vesan ja ikääntyneen taitelijan kohtaaminen on kirjassa kuvattu niin sydämellisesti ja lämpimästi, että lukijana en voinut jättää asiaa kesken. Löysin taulut, kuvia taiteilijasta, videon hänen museona säilytetystä makuuhuoneestaan, joka toimi myös työhuoneena. Tauluissa esitetyt pullot ja maljakot, jotka hän ikuisti asetelmiinsa harmaan, ruskean ja kalkkivalkoisen eri sävyissä. Kokonainen elämäntyö samassa tilassa, käden ulottuvilla.
”Morandille riitti yksi kaupunki, yksi katu ja yksi huone, ja sielläkin samat aiheet, ettei hän koko elämänsä aikana saanut tarpeekseen muutamasta väristä ja niiden sävyistä, pienestä tilasta ja päivänvalosta. Tarkoittiko se, Visa mietti, että taiteilijan sisin oli hyvin yksinkertainen vai sitä, että se oli poikkeuksellisen monimutkainen?”
Lähteet:
Joel Haahtela. Mistä maailmat alkavat. Otava 2017