27. joulukuuta 2015



Katso kuvaa ja mieti, miksi se on niin suloinen ja herkkä. Väsynyt pieni tyttö tai poika istuu käteensä nojaten sirossa pikkutuolissa. Silmät ummessa, jalasta potkaistut sandaalit tuolin vieressä. Mekko on kauniisti koristeltu juhla-asu.

Asetelma on sijoitettu lasivitriiniin, ei sitä voi koskettaa, eikä se ole leikeissä nuhraantunut, tuskin sitä on edes leikkeihin tarkoitettukaan.

Vitriinin vieressä on nimikyltti:
Nukkuva Jeesus-lapsi.

Ensimmäisen kerran tällainen veistos tuli eteeni marraskuussa Antequeran museon uskonnollista taidetta esittävässä näyttelyssä. Olin joskus aikaisemmin nähnyt vastaavanlaisia mekkoja espanjalaisten kirkkojen näyttelytiloissa ja ajatellut niiden kuuluneen jollekin varakkaalle lapselle käytettäväksi kirkollisissa juhlissa.

Mekkojen taustalla on kuitenkin luostareihin liittyvä pitkä perinne. Kun nuori nainen teki luostarilupauksen, hän luopui perheestään, maallisesta kodistaan ja varallisuudestaan.

Fransiskaani luostareiden perustaja on Franciscus Assisilaiseksi kutsuttu kauppiasperheen poika, joka toimillaan hämmensi kotikaupunkinsa asukkaita. Assisilainen aatelisperheen tytär Clara  oli kuusitoistavuotias kuullessaan ensimmäisen kerran Franciscuksen saarnaavan:

”Kuka tahansa, jonka sydän on täynnä vapauden kaipausta eikä kieltäytymisen pelkoa, on tervetullut meidän joukkoomme! Tässä ei ole kysymys luopumisesta, vaan siitä että lintu ei voi laulaa kultahäkissä.”

Tuohon aikaan tyttäret naitettiin varhain, miltei kehdossa, jolloin heidät luvattiin sulhasen vanhemmille, ja kihlajaiset saatettiin viettää morsiamen ollessa nelivuotias. Liittojen solmimisen perusteena oli perheen kunnia, varallisuus ja veren aateluus. Myös Claran oli tarkoitus löytää puoliso omasta säädystään, mutta hän osoitti enemmän kiinnostusta tuohon edellä mainittuun Franciscukseen, joka tempauksillaan hämmensi Assisin asukkaita. Hän oli enemmän kiinnostunut auttamaan sairaita ja köyhiä kuin kartuttamaan kauppiassukunsa omaisuutta.

Monien vaiheiden ja ihmeiden kautta myös Clara, hänen äitinsä ja sisarensa löysivät tiensä luostariin, jonka muurien sisäpuolelle heidän elämänsä tulisi rajoittumaan.

”Kaikki Assisin paremmat perheet elivät tuskan vallassa. Tytöt, jotka olivat liian kalliita maailmalle, eivät pystyneet vastustamaan San Damianon houkutusta. He lahjoittivat myötäjäisensä köyhille, riisuivat kengät jalastaan, uhrasivat hiuksensa saksien terälle, sulkeutuivat luostarin muurien sisään.”

Kertomus Claran siirtymisestä maallisesta elämästä Franciscuksen seuraajaksi on raju ja tämän päivän arvomaailmasta katsottuna irvokas. Kaunis mekko nukkuvan Jeesus-lapsen päällä on myös kertomus luopumisesta saada ommella jotakin omalle lapselle, luopumista äitiydestä ja vanhemmuudesta.

”Ahneilta näyttävät kädet riisuivat Claralta koruja. Ne ottivat hänen yltään kultakoristeiset päällysvaatteet. Ne vetivät silkkikengät hänen jaloistaan. Ne pukivat hänet karheaan kaapuun. Ne sitoivat hänelle köyden vyöksi.
Näin köyhäksi riistettynä ja paljain jaloin hänet vietiin matalaan kirkkoon, jossa oli suippokaari-ikkunat.

Clara vietiin alttarin eteen, polvilleen niin kuin kuolemaan tuomittu.
Franciscus tarttui saksiin. Hän toi ne lähelle Claran kaulaa. Päättäväisesti hän leikkasi tytöltä hiukset.
Väriherneiden kukkia kultaisemmat hiussuortuvat putosivat alttarin portaille.
Franciscus peitti Claran pään karhealla mustalla vaatteella.
Samaan aikaan kun näin paljon maallista kauneutta katosi, takkupartaiset, käheä-ääniset, karkeisiin kaapuihin pukeutuneet miehet lauloivat voimakkaalla äänellä hautajaismessua tytölle, joka oli ryöstetty maailmalta ja otettu paratiisin panttivangiksi.”

Assisin Clara julistettiin pyhimykseksi vuonna 1255, kaksi vuotta kuolemansa jälkeen. En ole tullut ajatelleeksi, että Tukholman keskustassa sijaitseva Sankta Klara kyrka on suora jatkumo tästä pyhimystarinasta. Kirkon yhteydessä toimi vuosina 1289-1527 klarissaluostari.

Mekkoon puettu nukke istuu sirossa käsinojallisessa tuolissa  ja sen taustalla oleva tarina kertoo luostareista sellaista, mitä en ennen ole tullut edes ajatelleeksi. Näin marraskuussa otettu valokuva vei ajatukset Pyhän Claran kukkaset –kirjaan, joka on vuosia odottanut lukemista omassa kirjahyllyssäni.

Lähteet: Pyhän Claran kukkaset, Piero Bargellini. Atena Kustannus Oy 2000.
Assisin Franciscus, Herman Hesse. Sanasato 2007.




15. joulukuuta 2015

Leijanlennätys

Yksi lause voi säväyttää. Näin kävi lukiessani Hesarin kolumnia kirjoittajan kokemuksista vieraalla maalla. Hänen lapsensa käyvät koulua Etelä-Afrikassa ja kouluvuosi oli juuri päättynyt. Rehtorin päättäjäisissä pitämä puhe ja oppilaille annetut kunniamaininnat tekivät kirjoittajaan Sami Sillanpäähän vaikutuksen.
 ”Eräs 13-vuotias poika oli osoittanut erityistä johtajuutta. Samanikäinen tyttö palkittiin koulun arvojen kunniakkaasta edustamisesta. Rehtorin erikoispalkinnon saaja oli osoittanut poikkeuksellista moraalista vahvuutta.” 

 Nämä olivat sanoja, joita kirjoittaja ei ole kuullut suomalaisessa koulussa. Näin saattaa hyvinkin olla, vaikka tämän päivän koulusta tiedän sen verran vähän, etten tohdi sitä omiin nimiini laittaa. Omalta kouluajaltani muistan ainoaksi tunnustuksen arvoiseksi asiaksi: luokan paras keskiarvo, muita ansioita ei silloin tunnettu.

 Kohta, joka sai minut pysähtymään:
 ”Lasteni koulu Johannesburgissa noudattaa Etelä-Afrikan yleistä opetusohjelmaa. Uskonto ei ole oppiaine. Sen sijaan leijanlennätys on. Leijanlennätyksen tunneilla opetellaan elämäntaitoja (life skills), esimerkiksi käytöstapoja, tunteiden hallintaa, ristiriitojen kanssa elämistä ja sovittelua.” 

 Nyt on otettava mielikuvitus avuksi. Leijanlennättäminen on varmasti haasteellista puuhaa: monta epävarmuustekijää, joiden hallintaa ei varmuudella voi etukäteen tietää. Tehtävä edellyttää kykyä selvitä yllättävistä tuulen suunnan muutoksista, toisten leijojen liikkeiden seuraamisesta ja pettymysten sietämistä, kun tapahtuu jotakin yllättävää. Ja kuitenkin se on myös mitä suurimmassa määrin yksilösuoritusta, itsenäistä oman toimintansa johtamista. Sehän muistuttaa oikeaa elämää. Meidän koulumme ovat paistatelleet vuosia kouluosaamista mittaavien testitulosten kärjessä. En sure vaikka huipulta pudottaisiin, mutta sitä suren, että moni koululainen ei koskaan pääse loistamaan hyvänä leijanlennättäjänä. Pettymyksien sietäminen, kun leija ei suotuisan tuulen puuttuessa suostu liitämään korkealle, on vain jotenkin opittava. Sellaisessa tilanteessa ei oikein voi muita syytellä ja solvata. On hillittävä tunteensa, koottava itsensä uudelleen ja jatkettava.

Kilpailu ja vertailu herättävät kateutta, arkuutta, häpeää. Kyllä näilläkin eväillä pärjää elämässä, mutta missä on leikki, luovuus ja ilo. Helsingin rantoja kiertävät puistot, miltä ne näyttäisivät, kun taivaalla kieppuisi parvi värikkäitä leijoja ja jokaisen narun päässä vilistäisi pieni koululainen, katse valppaana.

Viime syksynä virisi keskustelu koodauksen opetuksen tärkeydestä. Tunnustan, että itsekin pistin pienen koodauskoulun pystyyn, ja oppilas on nokkela ja innostunut. Leijanlennättäminen ei korkean ikäni vuoksi enää mitenkään onnistu. Tosin katselisin sitä sivusta kovin mielelläni. Mistä löytyy opastaja leijanlennättämiseen, elämäntaidon, opettamiseen?


 Lähde: Sami Sillanpää, Merkintöjä. Helsingin sanomat 14.12.2015

3. joulukuuta 2015

Häpeä


Minulla on ollut ilo tutustua kolmeen koiraan, joiden yhteen laskettu elinikä on 35 vuotta. Ensimmäinen oli kasvatusmielessä harjoittelukappale. Koirasta tuli kiltti ja neuroottinen. Luotin liikaa kirjaviisauteen ja pyrin noudattamaan orjallisesti ohjeita, joiden merkitystä en itse riittävästi pohtinut.

Toisen koiran kohdalla luotin jo enemmän omaan kykyyni arvioida, miten se saadaan mukaan ikään kuin perheenjäseneksi, joka ymmärtää sääntöjä ja rutiineita, joita noudatamme. Tämä kultainen ja lempeä bokserimme oppi olemaan kiltisti kotona, ei vallattoman pentuvaiheen jälkeen repinyt tavaroita, joskus vain vähän järsi kirjan kulmia tai hotkaisi pöydälle unohtuneen herkkupalan. Sillä oli kuitenkin yksi salainen pahe: sohvalla makoilu, mikä ei ollut sallittua, eikä näin tapahtunut kun me olimme kotona. Tämä oli opetettu jo pentuvaiheessa. Mutta monta kertaa kotiin tullessani huomasin, että sohvan nurkka oli lämmin, ja koira lattialla makoilemassa poissa olevan oloisena. Kosketin lämmintä kohtaa ja sanoin ”ai, ai, ai”. Koira käänsi päänsä pois, tai jos se sattui seisomaan, painoi päänsä alas ja oli niin nolon näköinen kuin bokseri vain voi olla.

Kolmatta koiraamme kasvatettiin samalla tavalla, se oli luonteeltaan nokkela veijari, jota koirakirjassa kuvattiin sanomalla ”koira, jolla on röyhkeä katse”. Se ei oikeastaan koskaan nolostunut tai hävennyt tekemisiään.

Tämän johdattelun kautta mietin ihmisen kykyä tuntea häpeää. Häpeän tunteen syntymekanismista on kirjoitettu paljon psykoanalyyttisestä näkökulmasta, minkä nyt jätän kokonaan käsittelemättä. Kyky tuntea häpeää rajoittaa sekä hyvässä että pahassa toimintaamme.

Alice Munron kirjassa Kerjäläistyttö, päähenkilö Rose kasvaa perheessä, jossa on isä, äitipuoli ja pikkuveli. Eletään Kanadan syrjäisessä, pienessä kaupungissa, jossa joki jakaa yhteisön: köyhien, vaatimattomasti asuvien työläisten osaan ja varakkaampien, hyvin toimeentulevien ja koulutettujen yhteisöön. Tytön kotikasvatus on ankaraa, ruumiillinen rankaiseminen, oikeastaan pahoinpitely, oli hänen kasvuympäristössään enemmän sääntö kuin poikkeus. Suhtautuminen kirjojen lukemiseen oli kaksinainen: toisaalta varoitettiin liiasta lukemisesta ja toisaalta sitä myös piiloitellen ihailtiin. Seksuaalisuus oli häpeän leimaamaa ja naiseksi kasvamiseen liitettiin salailua.
”Rakastunut sinä olet”, Flo sanoi. ”Ihan yököttää.”

Rakkaus häntä yökötti. Orjuutus, itsensä nöyryyttäminen, itsepetos. Se häntä oudoksutti. Hän näki vaaran, totta kyllä: hän näki heikon kohdan. Mieletön toiveikkuus, valmius, tarve."
Siirtyminen kodin lähipiiristä ja tutusta koulusta oppikouluun merkitsi törmäämistä erilaisen taustan omaaviin koulutovereihin, mikä tuotti kiusallisia tilanteita. Kuinka kertoa kodistaan ja sen ruokailutottumuksista, vanhempien ammateista, omista harrastuksista sellaisille, joiden tiesi tulevan ylemmistä sosiaaliluokista.

Nuori innokas opettaja kyseli luokassa oppilaiden aamiaisista nähdäkseen oliko Kanadan valtion ravintosuosituksia noudatettu. Vastaukset vaihtelivat sen mukaan olivatko oppilaat kaupungista vai maaseudulta. Erot olivat selvät. Paistetut perunat, leipä ja maissisiirappi, tee ja puuro kuuluivat maalaiselle.

”Jotkut nauroivat, opettaja nyrpisteli turhaan nenäänsä. Hän oli siirtymässä luokan kaupunkilaispuolelle. Huoneessa oli selvästi huomattavissa karkea kahtiajako. Tällä puolen oppilaat väittivät syöneensä paahtoleipää ja marmeladia, pekonia ja munia, maissihiutaleita, jopa vohveleita siirapin kera. Appelsiinimehua, sanoi joku harva.
Rose oli hakeutunut kaupunkirivin perälle. Hän yksin edusti Länsi-Hanrattyä. Mitään hän ei halunnut enemmän kuin kieltää syntyperänsä ja liittoutua kaupunkilaisiin, tulla yhdistetyksi noihin vohveleita syöviin kahvinjuojiin ja ruokailusoppien kaikkitietäviin omistajiin.”
Kun tuli Rose vuoro kertoa aamiaisestaan.
”Puolikas greippiä”, hän sanoi kylmäpäisesti. Kukaan muu ei ollut tullut ajatellakseen sitä.

Rose oli mielissään että oli tullut ajatellakseen greippiä ja että oli saanut sanotuksi sen niin reippaasti ja silti luonnollisella äänellä. Koulussa saattoi käydä niin että hänen äänensä katosi tykkänään, että hänen sydämensä puristui jyskyttäväksi möhkäleeksi kurkkuun ja hiki liisteröi puseron kainaloihin Mum-deodorantista huolimatta. Hänen hermonsa temppuilivat.”
Tästä rohkeasta tempusta oli seurauksena ajoittain toistuva huutelu.
”Puolikas greippiä!”
Rose sai kuulla tuon huudon silloin tällöin vuosien varrella milloin mistäkin kujalta tai pimeästä ikkunasta, milloinkaan hän ei paljastanut kuulleensa, mutta silti hänen oli kohta pyyhkäistävä kasvojaan, sipaistava pois ylähuulelle kihonnut kosteus. Teeskentely panee hikoamaan.” 
Tilanne koulussa olisi voinut olla vieläkin häpeällisempi, kuten tytöllä, joka hukkasi terveyssiteensä koulussa. Häpeäpilkuksi leimattiin eräs iso, jörö maalaistyttö.

Alice Munro sai muutama vuosi sitten Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kerjäläistyttö kuvaa Rosen kasvutarinan ja kamppailun häpeän tunteiden kanssa. Yksi keino välttää murskaava ja lamaannuttava häpeän tunne on tietynlainen rajattomuus ja röyhkeys.  Tämä puoli oli myös Rosella; hän matki kotikaupunkinsa ja kotinsa puhetapaa, irvaili ja ironisoi häpeällisiä tilanteita.

Kirja on kirjoitettu lämpimällä sydämellä, ei osoitellen huonoja vanhempia. On vain ihmisiä, jotka varallisuudesta huolimatta ovat heikommin tai paremmin kykeneviä luomaan läheisiä suhteita kanssaihmisiinsä. Kun lukee tarkasti, voi ymmärtää, miksi Patric Rosen aviomies, oli sellainen kuin oli. Avioeron tausta ja eron syyt tulevat ymmärrettäväksi.

Rose kasvoi ammatissaan onnistuneeksi, jopa hyvin menestyneeksi toimittajaksi. Hän kykeni palaamaan kotikaupunkiinsa, järjestämään vanhan hoivaa tarvitsevan äitipuolensa elämän loppuvuodet. Mutta jäikö hän rakkauden kerjäläiseksi?

Lähteet: Kerjäläistyttö, Alice Munro. Suomentanut Kristiina Rikman. Tammi 1985