27. tammikuuta 2022

Ahdistaa



Maailma on täynnä ahdistavia asioita: liian tiukka pusero, kiristävä kaulus, pienet kengät ja niin edelleen. Näihin kekseliäs löytää helposti ratkaisun, mutta entä jos ahdistus on sitä toista laatua. Sitä epämääräistä outoa tunnetta, jolle on vaikea löytää tarkkoja rajoja. Se velloo ja soutaa sisuksissa etsien ulos pääsyä, suurenee ja vaihtaa muotoaan. Ensin ahdistaa yksi asia, sitten toinen, kolmas, ja lopulta ei tiedä missä sen juuret ovat.


Tällaisessa tilanteessa otan käteeni runokirjan. Bo Carpelanin Taivas avoin sinussa on kokoomateos 1984-2001 runoista.


Vielä on taloja joissa on matala katto,

ikkunasyvennyksiä lasten kiivetä

ja kyyryssä, leuka polviin painettuna

katsella märkää lunta joka rauhassa

putoilee hämärille, ahtaille pihamaille.

Vielä on huoneita jotka kertovat elämästä,

kaapeista puhdasta perittyä pellavaa,

On hiljaisia keittiöitä joissa joku istuu

lukemassa, kirja tuettuna leipää vasten.

Valolla on valkoisen ikkunaverhon ääni.

Suljet silmäsi, näet

että odottaa aamu, viipymätön vaikka,

että sen lämpö sekoittuu lämpöön sisällä täällä

ja että jokainen lumihiutale putoaa

merkkinä kotiintulosta.


(Vuodet, kuin lehdet. Suomentanut Tuomas Anhava)


Vanhoissa taloissa on jotakin lohdullista, mutkia ja kulmia, keskeneräisyyttä ja kulumia. Lapsuudesta muistan keittiön tiskipöydän, naapurin tädillä oli samanlainen. Hän kiillotti sitä ahkerasti, kaikki oli puhdasta ja hohtavaa. Hänen toinen kätensä oli aina esiliinan taskussa. Ja se minua kiinnosti. Äiti oli sanonut, että tädin käsi on epämuodostunut.


Jos koti on vanhassa talossa, yksinäinen lapsi löytää lukupaikan ikkunasyvennyksestä tai eteisen korkean vaatekaapin ylähyllyiltä.


Minullakin on perittyä pellavaa, joissa tutut nimikirjaimet. Niitä kääntelen, eivät muille mitään kerro. Mutta millainen on valkoisen ikkunaverhon ääni?


Lainaus

Bo Carpelan Taivas avoin sinussa. Valitut runot 1984-2001. Otava 2001


  


23. tammikuuta 2022

Äänikirja



24 tuntia kuuntelua tai oikeastaan paljon enemmän. Muutama aikaisempi kokemus on ollut pettymys. Lukijan ääni ei ole sopinut korvaani tai sisältö ei jostakin syystä tempaise mukaansa. Totuttelua vaati tämäkin, mutta kun lukija lukee omaa tekstiään ääni värittää juuri sopivasti sanoman. Teksti on runsasta, nimiä on paljon ja aikajänne 1500-luvulta miltei nykyaikaan.


Kirjaa lukiessa voi helposti palata jo luettuun, nyt on kelattava takaisin ja toistettava kuulemansa. Tätä jouduin tekemään varsinkin aluksi. Vähitellen tarinan juoni alkoi hahmottua, ja kultakorun siirtyminen maasta toiseen, kädestä toiseen, jäsentyy kirjan juoneksi. 


Pirkko Saision romaani Passio vie lukijan myyttien ja legendojen maailmaan vahvasti Euroopan historiaan ankkuroituna.

 

Tarina alkaa Firenzessä, jossa polttoroviot roihuavat. Kouluajalta muistamme Savonarolan, joka paavin rappeutunutta valtaa vastustaessaan luo hurmoshenkisen liikkeen. Hän elää äärimmäisessä askeesissa ja vaatii samaa myös muilta. Pidän kirjoista, jotka sysäävät lukijansa eteenpäin toisiin kirjoihin. Luin Savonarolasta ja hänen asemastaan kirkkohistoriassa, oliko hän uskonpuhdistaja, en tiedä. Mutta hänen mietteensä vankityrmässä ennen roviolle joutumista pysähdyttivät. Itsereflektio ja omien toimiensa kriittinen tarkastelu onnistuu joskus tiukan paikan tullen, tosin taito puuttuu monelta.

”Girolamo Savonarolan alaston elämä oli täynnä epäilyksiä, epäröintejä. Ja mahtailua.

Girolamo Savonarola oli mahtaillut köyhyydellään ja ankaruudellaan kuin paavi Aleksanteri kultaisella kruunullaan ja jalokivin koristellulla kasukallaan. Molempien silmät olivat kylmät ja sokeat. Molempien ääni oli mahtipontisuudesta huolimatta hauras ja voimaton, kuin kilisevä kello ja helisevä vaski.

Girolamo Savonarola oli hylännyt lämpimät, upottavat patjat, lihan viettelykset, menestyksekkään uran ja aseman, ihoa hivelevät vaatteet, hevosvaunut, palatsit, suihkulähteet, kauniiden naisten hilpeän seuran. Ne olivat olleet Girolamon uhrilahja Kristukselle. Hän oli kiusannut lihaansa paastolla ja loputtomilla öisillä rukouksilla, kiusannut ruumistaan kahleilla ja ruoskilla, aina salaa, niin että oli välttänyt ihmisten ihailun.

Ja niillä hän oli mahtaillut. Nöyryydellään, salaisilla uhrauksillaan.”

Romaani päättyy Helsinkiin, mutta sitä ennen eletään Venetsiassa, Wienissä, Krakovassa, Goluboje Selossa, Haapsalussa, ja Solovetskissä. 

Vankileiri tai ojennusleiri, joksi vanha luostari on muokattu, valmistautuu Moskovasta tulevan dokumenttikuvausryhmän vierailuun. Touhukkaat paikalliset toverit ymmärtävät pääsevänsä valokeilaan, vihdoinkin heidän työnsä saa osakseen arvostusta. Luostarin uskonnolliset kuvat, kristukset ja neitsyet, on maalattava piiloon, ja vangit ruokittava ja ohjattava puhumaan sosialistisen työn ja kehityksen välttämättömyydestä. Aikaa olisi seitsemän viikkoa.

”Älkää olko huolissanne, toveri Potanov sanoi Jelena Sergejevna reippaasti.

Ei ollut vaikea huomata, että hänen silmissään olivat jo lähteneet liikkeelle punaiset liput, iloiset kulkueet, iskulauseet joita kannettiin keppien päässä kuin pyhäinkuvia ristisaatossa ennen vallankumousta, ja sellaisia kannettiin kuulemma syrjäseuduilla vieläkin pääsiäisen aikaan.”

Tämä osuus johdatteli jatkolukemiseen. Aleksandr Solzenitsynin Gulag - vankileirien saaristo julkaistiin suomeksi 1970-luvulla monien kummallisten mutkien kautta. Tämän Ruotsissa painetun taskukirjaversion hankin jo silloin. Nyt kirjahyllyssäni on laajempi versio, runsas 1200 sivua vuodelta 2012.

Kirjan esipuuheessa Martti Anhava kuvaa aiheen kiinnostavuutta.

”Eikä Gulagin kiinnostavuus ja todistusvoima rajoitu vain Neuvostoliiton historian ja venäläisen mielenlaadun ymmärtämiseen. Erilaisia pakkolaitoksia syntyy maailmalla jatkuvasti, erikokoisia ja erilaisista syistä, mutta niiden toimintatapaa säätelevät samat vallankäytön vaikuttimet ja aineelliset ehdot. Laajuutensa ja yksittäisten kohtaloiden kautta välittyvät inhimillisten kokemusten kirjonsa ansiosta Gulag - vankileirien saaristo on pakkolaitosjärjestelmien kuvauksena ainutlaatuinen.”


Lainaukset:

Pirkko Saisio, Passio. Siltala 2021

Aleksandr Solzenitsyn, Gulag - vankileirien saaristo. Silberfeldt 2012




   


 



 




    

3. tammikuuta 2022

Vetonaula



Kirjoitin otsikoksi sanan, jonka kaikki tuntevat. Mutta harva tietää sanan etymologian. Vetonaula tulee ruotsin kielen sanoista drag (veto) ja spik (naula). Wikipedia kertoo ko naulan liittyvän rakennustekniikkaan. Se on käsivaralla tai vesivoimalla käyvällä vesivasaralla taottu nelikulmainen naula eli takonaula. Olen niitä nähnyt, ja nyt hihkaisen sellaisen kohdatessani ”Hei, tässähän on ihka oikea vetonaula!”

Päivän Hesarista luin, että Lappiin matkustaa 150 000 jouluturistia. Se on iloinen asia paikallisille matkailuelinkeinoharjoittajille. Joulupukki on mahtava vetonaula, ja lisää on kehitelty. 

Rovaniemellä voi lainata pulkkaparkista pulkkia, joilla sekä lapset että aikuiset liitävät kuin sähköpotkulaudoilla paikasta toiseen. Tavarat kulkevat pulkassa kaupasta majapaikkaan ja matkalaukut lentokentältä voi itse vetää hotelliin. Revontulet ovat osoittautuneet hieman oikullisiksi viime aikoina. Turistit ihmettelevät, miksi ne eivät ole aina päällä, he ihastelevat kauniisti lumella koristeltuja kuusia, kokonainen metsä on taitavasti peitelty lumella.

Turismi on teollista toimintaa, on siitä omakohtaista kokemustakin. Istuin kovalla puupenkillä härkävankkurissa, ja matkatoveri lausahti: ”Suihkukoneella matkasimme 10 tuntia, jotta pääsimme kuoppaiselle polulle ajelemaan härkävaunulla.”

Eilen ainakin kahdessa TV:n pääuutislähetyksessä kerrottiin teksasilaisesta perheestä, joka pulikoi uima-altaassa Helsingin keskustassa. Perheen äiti pulahti myös nopeasti jäiseen veteen ja vaikutti hyvin tyytyväiseltä. Tässäkin on mahtava vetonaula: pulahdus jäiseen veteen ja nopeasti kuumaan saunaan.

Olen hieman huolissani turismin asemasta, laajuudesta ja sen lieveilmiöistä. Muun muassa tätä teemaa käsittelee Ilja Leonard Pfeijfferin romaani Grand Hotel Europa. Onko toteutumassa usein toistettu skenario Euroopan tulevaisuudesta mittavana ulkoilmamuseona, jossa matkailija tiukan aikataulun kirittämänä viikossa kokee antiikin Kreikan, piipahtaa Rooman valtakunnassa, muslimiajan Espanjassa, kuvaa itsensä Eiffel-tornin juurella, ihastelee Krakovan uudelleen rakennettua vanhaa kaupunkia ja pyrähtää pikaisesti tuhoamisleirillä. Ja sitten Hansakaupungit ja laivaristeily Itämerellä.

Grand Hotel Europa oli vuonna 2019 Alankomaiden myydyin kirja ehkä juuri siksi, että turismista on tullut ainakin Amsterdamissa näkyviin myös sen nurja puoli. Massaturismista kärsii moni muukin eurooppalainen kaupunki. Kirjassa ei liikuta mielikuvien varassa, Venetsian kehitys Euroopan toiseksi suurimmasta kaupungista uppoavaksi kaupungiksi menee näin:

vuonna 1422 Venetsiassa asui 199 000 asukasta, vain Pariisissa oli enemmän asukkaita

vuonna 1509 asukkaita oli 115 000, joista 11 164 kurtisaaneja

vuonna 1960 145 000 asukasta

vuonna 2000 asukkaita on vain 66 386

Jätin välistä pois useita tilastolukuja, suunta on selvä, 2018 asukkaita oli enää 53 986. Jos väestömäärän lasku jatkuu samaan malliin, vuonna 2030 Venetsia jää tyhjilleen.

”Tähän kaupunkiin, jossa asuu enää tuskin muita kuin menneisyyden haamuja, tulvii nykypäivänä kahdeksantoista miljoonaa turistia vuodessa. Se tekee keskimäärin 50 000 päivässä, suunnilleen yhtä monta käy Disneylandissa Kalifornian Anaheimissa. Ennusteiden mukaan määrä kaksinkertaistuu vuoteen 2030 mennessä. Silloin kuolleessa kaupungissa käy 100 000 turistia päivässä. Silloin portit avataan aamulla ja suljetaan illalla, eikä kukaan purnaa joutuessaan ostamaan kaupunkiin pääsylipun. Useille paikoille ympäri kaupunkia on ripustettu banderolleja, joissa lukee: Venezia è una città vera. Mikään muu aito kaupunki ei tuntisi tarvetta korostaa aitouttaan mainosjulisteella.”

Se muutos, jota Grand Hotel Europassa toteutetaan uuden omistajan toimesta, rinnastuu kipeästi koko Euroopan kehitykseen. Kirja on paksu ja painava kädessä, lukeminen on välillä ankeaa, tämä ei ole viihdettä.

”Eurooppa hukkuu historiaansa. Euroopassa on niin paljon menneisyyttä, ettei siellä ole tilaa tulevaisuudelle.”

Nyt on tämän kirjan viimeiset sivut menossa, ja onneksi toisen tiiliskiviromaanin otin äänikirjana: Pirkko Saisio lukee Passion vakuuttavasti omalla äänellään.


Lainaukset: Ilja Leonard Pfeijffer, Grand Hotel Europa. Gummerus 2020