24. helmikuuta 2019

Vanhenevan naisen kupla



Nyt on niin trendikästä puhua ihmisistä, jotka elävät kuplassa. Nörtit omissaan sormet näppäimistöllä, räppärit oikovat kummasti käsiään ja viittoilevat omalla kielellään, puolikuurot luurit korvillaan nyökyttelevät katse johonkin sisäiseen tilaan suunnattuna.

Mutta en minä tästä mieltäni pahoittanut. Onhan minullakin oma kuplani. Koitan muistaa ystävien koko nimen; aina on joko suku- tai etunimi hukassa. Parhaan ystäväni etunimi oli Sirkka ja tyttönimenkin muistan. Hän meni naimisiin ja nimi vaihtui, erosi ja oli välillä taas Niemi, meni uudestaan naimisiin yhden leskimiehen kanssa, soitti ja kertoi uuden nimensä. Kirjoitin uuden sukunimen muistikirjaan ja samalla vedin entiset nimet yli. Nyt en löydä muistikirjaa. Olisi kiva soitella. Ennen muistin kaikkien ystävieni puhelinnumerot, nyt osaan tuskin omaanikaan, varsinkin jos se pitää sanoa kovin hätäiselle kysyjälle.

Tällaisista ihmisistä tehdään usein sketsejä. Joskus ihan teatterinäytelmiäkin. Kai ne esiintyjät luulevat, että me katsojat emme ymmärrä. Ystäväni nykäisi kylkeäni teatterissa ja kuiskasi korvaani: ”Ne nauraa meille.”

Ihmisen pitäisi elää niin, että asiat ovat järjestyksessä. Jos laitan muistikirjan aina samaan paikkaan eteisen puhelinpöydän päälle puhelimen viereen, löydän sen heti. Mutta kun ei ole puhelinta ja puhelinpöytää eteisessä. Mihin ne muuten joutuivat? Joku ne vei tarpeettomina, oliko toissa vuonna. Samana vuonna meni paljon muutakin.

Nyt minulla on kaksi puhelinta. Voin toisella soittaa siihen toiseen, jos en sitä löydä. Pidin Lassen puhelimen ja maksan puhelinlaskut edelleen. Välillä soitan Lassen puhelimella omaani, on niin kiva vastata siihen, annan näytöllä vilkkua oman kuvani. Poika sen siihen aikoinaan asetteli, sanoi että kuvan perusteella tietää kuka soittaa. Lassekin soittelee minulla, hänelle minä aina vastaankin. Juttelen vähän aikaa, kehun että hänellä on kiva ääni, ja hyvin kuuluu.

Jääkaapista otan jotakin. Jos olisi sellainen tyyni, lämmin päivä voisin lähteä vaikka kirjastoon. Tai kävellä Fazerille, ottaisinko katkarapuvoileivän vai Napoleon leivoksen. Mitäs kello nyt on? Harmaa päivä näkyy olevan. Joka päivä pitäisi opetella jokin uusi asia. Mikä se voisi olla: sana tai taito. Ei tule mieleen. Ottaisinko pellavaisen lautasliinan ja taittelisin siitä vaikka piispanhiipan. Hienossa kattauksessa pitää olla korkeaksi taitellut lautasliinat. Siinä menee kyllä muutama tunti. Missä olikaan se äidiltä peritty vihreäkantinen keittokirja, jossa oli piirroskuvat lautasliinojen taittelusta.

Mitä hyödyllistä/hyödytöntä taitoa tänään treenasit, hyvä lukija?

Teksti: omasta päästä
Kuva:




20. helmikuuta 2019

Isona minusta tulee...

Minusta tulee poliisi, lääkäri ja TIIKERI!
Monella lapsella on jo kolmivuotiaana selkeä kuva siitä, mikä hänestä tulee isona. Urasuunnitelmat välkkyvät kristallinkirkkaana mielessä, ja hyvä näin. Viisas lapsi ymmärtää jo varhain, että vaihtoehtoja on tarjolla, on vain itse päätettävä, minkä valitsee. Tuleeko minusta pelastaja, auttaja, rakentaja, somistaja, sotilas, viihdyttäjä vai aivan jotakin muuta.  Haaveiden ketjuttamisessa harjaantuu vähitellen, mutta rohkeutta tarvitaan aina. Kolmas vaihtoehto ”tiikeri” on hyvä pitää matkassa mukana koko elämän ajan.

Ennen ammatinvalintaa ei tarvinnut paljonkaan pohtia sillä suvussa periytyi sekä ammatti- että koulutuspolku. Nykyinen pohjoismainen hyvinvointi ja yhteiskunnallinen tasa-arvo rakentuu pitkälle koulutusmahdollisuuksien tarjoamiselle jokaiselle lapselle hänen vanhempiensa varallisuudesta riippumatta. Tämä on oikeus ja kohtuus.

Näin on luotu haaveiden tynnyri, jonka yllä leijuu unelmahöttöä, jota kaikki ympärillä pyörivät eivät hötöksi tunnista. Haaveiden tynnyri on näyttänyt pohjattomalta kultakaivokselta: sieltä vain ammennetaan jokaiselle hyvää. Mitä isommalla kauhalla itselleen kahmii, sen enemmän saa. Joku kultalusikka suussa syntynyt ottaa lusikkansa kauniiseen käteen ja alkaa sillä hamuilemaan omaa osuuttaan. Joku käyttää haarukkaa, jolla noukkii parhaat sattumat. Osa valitsee heti oikeat välineet, jonkun käteen jää reikäkauha.

Koulutusoptimisharhaan sisältyy monenlaista virhemahdollisuutta. Luotetaan liiaksi 15-vuotiaan kykyyn arvioida soveltuvuuttaan ammattiin, josta hän on nähnyt vilauksen tv-sarjassa. Ennen pitkä akateeminen opintopolku johti varmaan toimeentuloon ja mukaviin eläkevuosiin. Nyt moni kahden tutkinnon suorittanut työnhakija kuulee olevansa ylikoulutettu. Kaikki tämä on jokapäiväinen puheenaihe, eikä siitä nyt enempää.

Mutta mitä luen juuri nyt. Oli vähän pulaa kirjoista ja pengoin pientä varastoani. Käteen osui Aksel Sandemosen vuonna 1933 ilmestynyt menestysklassikoksi kuvattu kirja Pakolainen ylittää rajansa. Olen lukenut sitä merkinnöistäni päätellen ennenkin ja hämmästyttävän ajankohtaiselta se taas tuntuu. Kirjailija on sijoittanut kertomuksensa Jante nimiseen fiktiiviseen tanskalaiskylään: suljettu pieni yhteisö, paljon raskasta ruumiillista työtä, kyräilyä, kateutta, umpimielisyyttä. Siellä elettiin Janten lakien mukaan: älä luule, että sinä olet jotain, älä luule, että olet yhtä paljon kuin me, älä luule, että olet viisaampi kuin me…

Kymmenen lain kohtaa, joilla pieni yhteisö kontrolloi ja alisti itsensä saman taakan alle. Seksuaalisuus oli yksi kiristämisen ja häpäisemisen muoto, johon tällä lukukerralla kiinnitin huomioni. Uhrin syyllistäminen ja vaientaminen oli silloin kuten nytkin tavallista. Aineellista puutetta opittiin peittelemään ja häpeämään. Kunnollisen isän suurin tavoite oli yrittää säästää lapsensa samanlaiselta fyysiseltä rääkiltä, johon oli yhdeksänvuotiaana maatyöläisenä joutunut sopeutumaan.

”Kun minusta itsestäni tuli isä, minä tein lapsistani Janten-pelkoni statisteja. Ilman että siihen aikaan olin selvittänyt itselleni Janten rakenteen, minua vainosi ahdistus että lapseni kasvaisivat siellä. Eikä vain se. Heidän piti elää liikekannalla, he eivät saaneet juurtua. Me muutimme lakkaamatta, kahdeksantoista kertaa kahdeksan vuoden kuluessa. Jatkuvasti se vaikutti minussa: Muuttaa, matkustaa, vaihtaa maata, vaihtaa kieltä. Lapseni eivät koskaan tulisi kokemaan Jantea. Mutta Jante oli kaikkialla.”

Vähitellen tuokin isä tajusi, mitä oli saanut aikaan häilyvällä koko ajan paikasta toiseen siirtyvällä elämällään, kun mikään ei saanut olla kuten Jantessa.

”Minä olen ollut lapsiani kohtaan vaihtuvamielinen kuin huhtikuinen taivas, uudistanut ilmaisumuotojani, en ole koskaan halunnut jähmettyä heille kuvaksi. Lapset eivät missään mielessä saaneet kasvaa jossakin Jantessa, paikassa joka kaareutui itseni ylle kuin pilvi ja täytti koko taivaan.”

Uskon, että lapsi jolla on tiikeri sisällään kasvaa vahvaksi. Hän metsästää kokemuksia, tekee rohkeita loikkia ja harjoittelee elämää varten, tulevaisuuteen, josta emme mitään tiedä.

Lainaukset:
Aksel Sandemose: Pakolainen ylittää rajansa. Gummerus. 1997









3. helmikuuta 2019

Parnasso



Kirjallisuuslehti, joka pistää oman ajatuksen liikkeeseen, on kuin koroke jolle promootiossa astutaan seppelöitäväksi. Hyvästä kirjallisuudesta ylevöityy; se suoristaa ryhdin ja nostaa päälaen korkeammalle, kohti taivasta. Näissä tunnelmissa raapaisen muutaman lainauksen lehden uusimmasta numerosta.

Eeva Kilven, 90 v, haastattelussa käydään läpi hänen tuotantoaan, jota olen melko vähän lukenut. Tamaran ja joitakin runoja tunnen. Se, mikä silloin lukijoita hämmensi, ei minua järkyttänyt millään tavalla. Pitäisikö kirjaa katsastaa uudelleen että selviäisi, mikä siinä oli niin järisyttävää.

Kirja kuitenkin myi paljon ja sain kovasti kirjeitä, joissa kiiteltiin, että vihdoinkin näitä kuvataan. Mutta silti minulle jäi julkisuudesta ja kollegoilta mieleen lähinnä pelästyneisyys. Arvostamani naiskirjailijat säikähtivät sitä jollain lailla, ja kirjailijaliitossakin vähän toruttiin, että miksi sinä nyt tuommoista. Outoa, koska jo varhaisessa kiinalaisessa ja japanilaisessa proosassa käsiteltiin runsaasti eroottisia teemoja.”

Kari Salminen kirjoittaa otsikolla: Feministisestä dystopiasta tuli riesa. Margaret Atwoodin Orjattaresi luin ihan tuoreeltaan, ja vaikutus oli sen verran raju etten televisiosarjaan lämmennyt lainkaan, jäi katsomatta. Salminen viittaa Sarah Ditumiin: ”Feminististen dystopioiden on lopetettava naisten kiduttaminen.” Artikkeli on julkaistu viime keväänä The Guardianissa ja siinä tämä teema rinnastetaan kauhuelokuvien kidutuspornoon. Todellisuuden puolella on riittävästi kamaluuksia, joten onko fiktion osallistuttava samaan, tämä on hyvä kysymys.

Pahan kuvaaminen käy kaupaksi, mutta jos uhri on aina sama ja perusasetelmassa on kysymys puhtaasti vallasta ja sen saavuttamisesta, mistä silloin jäädään paitsi.

”Vuoden 2018 alussa kuollut Ursula Le Guin arveli, ettei ihmiskuntaa voi jakaa sukupuolten mukaan vahvoihin ja heikkoihin, suojeleviin ja suojeltaviin, aktiivisiin ja passiivisiin, omistajiin ja omistettaviin. Kaksinapainen ajattelu ei ole hyväksi. Vastakkainasettelun korostaminen saattaa tuottaa juuri sitä, mitä se arvostelee.”

Näin kävi, minkäs teet –esseessä Matti Mäkelä paljastaa sairastuneensa syöpään: maksa täynnä erilaisia pisteitä ja palloja, syöpähoito aloitettiin heti. Lohduttavana tietona tuli lääkärin lausuma: maksasyöpä on laiska sen kanssa voi elää vuosiakin. Uskallan tarttua aiheeseen, koska syöpä on tuttu tauti. Ihmettelen joskus, miten hullun rationaalisesti/irrationaalisesti ihminen toimii saatuaan tuollaisen tiedon. Itse kävelin lääkäriltä saamani diagnoosin jälkeen lyhyintä reittiä kampaajalle laitattamaan tukan ojennukseen. Ajattelin, että on hyvä hoitaa hiukset kuntoon, mutta en tullut ajatelleeksi että jo parin kuukauden päästä olisin kalju. Siinä meni vuosi. Tauti on siitä ikävä, että sitä seurataan kaiken aikaa vuosikausia. Viimeisen kontrollin jälkeen löytyi aivan uusi pahanlaatuinen kasvain, ja taas lähti tukka. Peruukin kanssa on hiostavaa kesällä, mutta talvella se korvaa mukavasti myssyn. Mitä tekee Mäkelä, kirjoittaa muistelmiaan, suunnittelee hautajaisiaan ja pistää jauhot valittajan suuhun.

”Kun taiteilijatoverini valitti, ettei saanut taiteilijaeläkettä ensimmäisellä kerralla ja muutenkin elämä sorsi, uimahallin vesi oli liian kylmää, tokaisin: minulla on maksasyöpä. Jo hiljeni.”

Moni asia kirkastuu, tulee selvärajaisemmaksi kun tajuaa olevansa ison asian äärellä. Muistelmia on mukava lukea ja helpottaakseen omaa nimeään muistelmista etsivää lukijaa, Mäkelä on tehnyt oivallisen ratkaisun.

”Laitan muistelmieni loppuun luettelon tutuista ihmisistä. Nimen perään merkitsen pelkällä koulunumerolla heidän ihmisarvonsa. Näin joutavaan tulkintaan ja rivienvälistä lukemiseen ei tuhlaannu aikaa.”

Hienoa kevennystä.

Oli muitakin hyviä esseitä, mutta näiden kolmen kanssa keskustelin tällä kerralla.

Lähteet:
Parnasso nro 1/2019