Kirjallisuuslehti, joka pistää oman ajatuksen liikkeeseen, on kuin koroke jolle promootiossa astutaan seppelöitäväksi. Hyvästä kirjallisuudesta ylevöityy; se suoristaa ryhdin ja nostaa päälaen korkeammalle, kohti taivasta. Näissä tunnelmissa raapaisen muutaman lainauksen lehden uusimmasta numerosta.
Eeva Kilven, 90 v, haastattelussa käydään läpi hänen tuotantoaan, jota olen melko vähän lukenut. Tamaran ja joitakin runoja tunnen. Se, mikä silloin lukijoita hämmensi, ei minua järkyttänyt millään tavalla. Pitäisikö kirjaa katsastaa uudelleen että selviäisi, mikä siinä oli niin järisyttävää.
”Kirja kuitenkin myi paljon ja sain kovasti kirjeitä, joissa kiiteltiin, että vihdoinkin näitä kuvataan. Mutta silti minulle jäi julkisuudesta ja kollegoilta mieleen lähinnä pelästyneisyys. Arvostamani naiskirjailijat säikähtivät sitä jollain lailla, ja kirjailijaliitossakin vähän toruttiin, että miksi sinä nyt tuommoista. Outoa, koska jo varhaisessa kiinalaisessa ja japanilaisessa proosassa käsiteltiin runsaasti eroottisia teemoja.”
Kari Salminen kirjoittaa otsikolla: Feministisestä dystopiasta tuli riesa. Margaret Atwoodin Orjattaresi luin ihan tuoreeltaan, ja vaikutus oli sen verran raju etten televisiosarjaan lämmennyt lainkaan, jäi katsomatta. Salminen viittaa Sarah Ditumiin: ”Feminististen dystopioiden on lopetettava naisten kiduttaminen.” Artikkeli on julkaistu viime keväänä The Guardianissa ja siinä tämä teema rinnastetaan kauhuelokuvien kidutuspornoon. Todellisuuden puolella on riittävästi kamaluuksia, joten onko fiktion osallistuttava samaan, tämä on hyvä kysymys.
Pahan kuvaaminen käy kaupaksi, mutta jos uhri on aina sama ja perusasetelmassa on kysymys puhtaasti vallasta ja sen saavuttamisesta, mistä silloin jäädään paitsi.
”Vuoden 2018 alussa kuollut Ursula Le Guin arveli, ettei ihmiskuntaa voi jakaa sukupuolten mukaan vahvoihin ja heikkoihin, suojeleviin ja suojeltaviin, aktiivisiin ja passiivisiin, omistajiin ja omistettaviin. Kaksinapainen ajattelu ei ole hyväksi. Vastakkainasettelun korostaminen saattaa tuottaa juuri sitä, mitä se arvostelee.”
Näin kävi, minkäs teet –esseessä Matti Mäkelä paljastaa sairastuneensa syöpään: maksa täynnä erilaisia pisteitä ja palloja, syöpähoito aloitettiin heti. Lohduttavana tietona tuli lääkärin lausuma: maksasyöpä on laiska sen kanssa voi elää vuosiakin. Uskallan tarttua aiheeseen, koska syöpä on tuttu tauti. Ihmettelen joskus, miten hullun rationaalisesti/irrationaalisesti ihminen toimii saatuaan tuollaisen tiedon. Itse kävelin lääkäriltä saamani diagnoosin jälkeen lyhyintä reittiä kampaajalle laitattamaan tukan ojennukseen. Ajattelin, että on hyvä hoitaa hiukset kuntoon, mutta en tullut ajatelleeksi että jo parin kuukauden päästä olisin kalju. Siinä meni vuosi. Tauti on siitä ikävä, että sitä seurataan kaiken aikaa vuosikausia. Viimeisen kontrollin jälkeen löytyi aivan uusi pahanlaatuinen kasvain, ja taas lähti tukka. Peruukin kanssa on hiostavaa kesällä, mutta talvella se korvaa mukavasti myssyn. Mitä tekee Mäkelä, kirjoittaa muistelmiaan, suunnittelee hautajaisiaan ja pistää jauhot valittajan suuhun.
”Kun taiteilijatoverini valitti, ettei saanut taiteilijaeläkettä ensimmäisellä kerralla ja muutenkin elämä sorsi, uimahallin vesi oli liian kylmää, tokaisin: minulla on maksasyöpä. Jo hiljeni.”
Moni asia kirkastuu, tulee selvärajaisemmaksi kun tajuaa olevansa ison asian äärellä. Muistelmia on mukava lukea ja helpottaakseen omaa nimeään muistelmista etsivää lukijaa, Mäkelä on tehnyt oivallisen ratkaisun.
”Laitan muistelmieni loppuun luettelon tutuista ihmisistä. Nimen perään merkitsen pelkällä koulunumerolla heidän ihmisarvonsa. Näin joutavaan tulkintaan ja rivienvälistä lukemiseen ei tuhlaannu aikaa.”
Hienoa kevennystä.
Oli muitakin hyviä esseitä, mutta näiden kolmen kanssa keskustelin tällä kerralla.
Lähteet:
Parnasso nro 1/2019
