 |
| Minusta tulee poliisi, lääkäri ja TIIKERI! |
Ennen ammatinvalintaa ei tarvinnut paljonkaan pohtia sillä suvussa periytyi sekä ammatti- että koulutuspolku. Nykyinen pohjoismainen hyvinvointi ja yhteiskunnallinen tasa-arvo rakentuu pitkälle koulutusmahdollisuuksien tarjoamiselle jokaiselle lapselle hänen vanhempiensa varallisuudesta riippumatta. Tämä on oikeus ja kohtuus.
Näin on luotu haaveiden tynnyri, jonka yllä leijuu unelmahöttöä, jota kaikki ympärillä pyörivät eivät hötöksi tunnista. Haaveiden tynnyri on näyttänyt pohjattomalta kultakaivokselta: sieltä vain ammennetaan jokaiselle hyvää. Mitä isommalla kauhalla itselleen kahmii, sen enemmän saa. Joku kultalusikka suussa syntynyt ottaa lusikkansa kauniiseen käteen ja alkaa sillä hamuilemaan omaa osuuttaan. Joku käyttää haarukkaa, jolla noukkii parhaat sattumat. Osa valitsee heti oikeat välineet, jonkun käteen jää reikäkauha.
Koulutusoptimisharhaan sisältyy monenlaista virhemahdollisuutta. Luotetaan liiaksi 15-vuotiaan kykyyn arvioida soveltuvuuttaan ammattiin, josta hän on nähnyt vilauksen tv-sarjassa. Ennen pitkä akateeminen opintopolku johti varmaan toimeentuloon ja mukaviin eläkevuosiin. Nyt moni kahden tutkinnon suorittanut työnhakija kuulee olevansa ylikoulutettu. Kaikki tämä on jokapäiväinen puheenaihe, eikä siitä nyt enempää.
Mutta mitä luen juuri nyt. Oli vähän pulaa kirjoista ja pengoin pientä varastoani. Käteen osui Aksel Sandemosen vuonna 1933 ilmestynyt menestysklassikoksi kuvattu kirja Pakolainen ylittää rajansa. Olen lukenut sitä merkinnöistäni päätellen ennenkin ja hämmästyttävän ajankohtaiselta se taas tuntuu. Kirjailija on sijoittanut kertomuksensa Jante nimiseen fiktiiviseen tanskalaiskylään: suljettu pieni yhteisö, paljon raskasta ruumiillista työtä, kyräilyä, kateutta, umpimielisyyttä. Siellä elettiin Janten lakien mukaan: älä luule, että sinä olet jotain, älä luule, että olet yhtä paljon kuin me, älä luule, että olet viisaampi kuin me…
Kymmenen lain kohtaa, joilla pieni yhteisö kontrolloi ja alisti itsensä saman taakan alle. Seksuaalisuus oli yksi kiristämisen ja häpäisemisen muoto, johon tällä lukukerralla kiinnitin huomioni. Uhrin syyllistäminen ja vaientaminen oli silloin kuten nytkin tavallista. Aineellista puutetta opittiin peittelemään ja häpeämään. Kunnollisen isän suurin tavoite oli yrittää säästää lapsensa samanlaiselta fyysiseltä rääkiltä, johon oli yhdeksänvuotiaana maatyöläisenä joutunut sopeutumaan.
”Kun minusta itsestäni tuli isä, minä tein lapsistani Janten-pelkoni statisteja. Ilman että siihen aikaan olin selvittänyt itselleni Janten rakenteen, minua vainosi ahdistus että lapseni kasvaisivat siellä. Eikä vain se. Heidän piti elää liikekannalla, he eivät saaneet juurtua. Me muutimme lakkaamatta, kahdeksantoista kertaa kahdeksan vuoden kuluessa. Jatkuvasti se vaikutti minussa: Muuttaa, matkustaa, vaihtaa maata, vaihtaa kieltä. Lapseni eivät koskaan tulisi kokemaan Jantea. Mutta Jante oli kaikkialla.”
Vähitellen tuokin isä tajusi, mitä oli saanut aikaan häilyvällä koko ajan paikasta toiseen siirtyvällä elämällään, kun mikään ei saanut olla kuten Jantessa.
”Minä olen ollut lapsiani kohtaan vaihtuvamielinen kuin huhtikuinen taivas, uudistanut ilmaisumuotojani, en ole koskaan halunnut jähmettyä heille kuvaksi. Lapset eivät missään mielessä saaneet kasvaa jossakin Jantessa, paikassa joka kaareutui itseni ylle kuin pilvi ja täytti koko taivaan.”
Uskon, että lapsi jolla on tiikeri sisällään kasvaa vahvaksi. Hän metsästää kokemuksia, tekee rohkeita loikkia ja harjoittelee elämää varten, tulevaisuuteen, josta emme mitään tiedä.
Lainaukset:
Aksel Sandemose: Pakolainen ylittää rajansa. Gummerus. 1997
