22. joulukuuta 2019

Pieni joulusaarna



Elämässä on muutama tärkeä käännekohta, kuten koulun aloittaminen, ensimmäinen työpaikka, perheen perustaminen, työelämän päättyminen ja eläkkeelle siirtyminen. On toki muitakin etappeja, joissa elämä saa uuden suunnan, mutta nyt aluksi tuosta viimeisestä eli siitä kysymyksestä, jonka moni tekee itselleen: mitä teen eläkkeelle siirtymisen jälkeen.

Jenny  Erpenbeck on kirjoittanut kirjan miehestä, joka teki yliopistouran DDR:ssa ja asui jaetussa Berliinissä. Suuri muutos hänelle oli muurin murtuminen idän ja lännen välillä. Näistä tuntemuksista kirjassa kerrotaan niukasti, mutta muistot entisestä ajasta pulpahtavat esiin kaupungilla liikkuessa. Mies on vasta eläkkeelle jäätyään havahtunut miettimään, miten hänen pitäisi päivänsä täyttää. Hän on lapseton leskimies, jolla on vanhat ystävät ja paljon aikaa.

Eletään vuotta 2015. Berliiniin tulee sankoin joukoin vierasta väkeä. On mielenosoituksia, äänekkäitä ja hiljaisia protesteja.

”Hän istuu pöydän ääreen ja avaa television, jossa iltauutiset kertovat viimeisimmät tiedot kaupungista ja sen ympäristöstä: pankkiryöstö, lentokenttähenkilöstön lakko, polttoaine kallistuu jälleen, Alexanderplatzille on kokoontunut kymmenen miestä, ilmeisesti pakolaisia, jotka ovat aloittaneet nälkälakon, yksi nälkälakkolaisista oli menettänyt tajuntansa ja hänet vietiin sairaalaan. Siis Alexanderplatzillako? Kuvassa näkyy, kuinka paareilla makaava mies työnnetään ambulanssiin.

(Katkelma teoksesta: Jenny Erpenbeck. ”Mennä, meni, mennyt”.)

Näiltä uutisilta, kuvilta ja kertomuksilta ei voinut kukaan välttyä, sillä ne tulivat koteihin, lehtien lööppeihin, TV:n ajankohtaisohjelmiin. Kirjan päähenkilölle mieleen nousee sota-ajan kokemukset vanhempien kertomana. Selittelyä. Syödessään maukasta salaattiateriaansa kuvat kertovat jotakin muuta maailmasta. Mutta mitä se auttaisi torilla istuvia mielenosoittajia, jos hän lopettaisi syömisen solidaarisuuden vuoksi. Mies taitaa olla pohjimmiltaan tutkija ja tiedemies. Hän päättää ottaa asioista selvää ja laatii listan, jonka kanssa hän lähtee vasta perustettuun pakolaiskeskukseen. Hän haluaa haastatella henkilökohtaisesti näitä ihmisiä. 

”Missä te vartuitte aikuiseksi? Mikä äidinkielenne on? Mihin uskontokuntaan kuulutte? Kuinka monta henkeä teidän perheeseenne kuuluu? Millaisessa asunnossa tai talossa te elitte? Miten vanhempanne tutustuivat toisiinsa? Oliko teillä televisio? Missä nukuitte? Mitä ruokaa söitte? Mikä oli lapsuutenne mieluisin piilopaikka? Kävittekö koulua? Millaiset vaatteet teillä oli? Oliko kotieläimiä? Onko teillä ammattikoulutus? Onko teillä perhettä? Milloin lähditte kotimaastanne? Miksi? Pidättekö vielä yhteyttä perheeseenne? Mikä oli määränpäänne? Miten hyvästelitte? Mitä otitte mukaan lähtiessänne? Millaiseksi kuvittelitte Euroopan? Mikä on toisin? Miten kulutatte päivänne? Mitä kaipaatte eniten? Mitä toivotte? Jos teillä olisi täällä asuvia lapsia, mitä kertoisitte heille kotimaastanne? Voitteko kuvitella vanhenevanne täällä? Mihin teidät pitää haudata?”

(Katkelma teoksesta: Jenny Erpenbeck. ”Mennä, meni, mennyt”.) 

Turvapaikanhakijoiden tarinat ovat jokainen erilaisia ja tuntematon maailma kaatuu haastattelijan päälle. Hän tuntee itsensä tunnin haastattelun jälkeen uupuneeksi, se oli raskaampaa kuin yliopistolla pidetty luento.

Kirjaa lukiessani mietin monesti, että helpoin tapa välttää omaa ahdistumista, on luottaa siihen että byrokratia hoitaa koko homman. Noudatetaan vain lakia ja järjestystä. Rahastakin voi olla apua mielen rauhoittamiseen.

”Saatteko te täällä rahaa? Richard kysyy.
- Kyllä, kaksi viikkoa sitten aloimme saada, nuorukainen sanoo, mutta se ei ole hyvä asia, minä haluan tehdä töitä.
- Töitä.
- Töitä.
Richardin on nyt lähdettävä, sillä nämä keskustelut ovat raskaampia kuin hän oli kuvitellut.”

(Katkelma teoksesta: Jenny Erpenbeck. ”Mennä, meni, mennyt”.)

 Ystävystyminen haastateltujen kanssa tuottaa kirjan päähenkilölle mahdollisuuden tutustua täysin uuteen maailmaan, jossa on paljon hyvää, mutta myös pettymyksen aiheita. Me, jotka elämme turvassa, voimme valita oman todellisuutemme. Voimme päättää, missä todellisuudessa elämme, kun voimat eivät hupene seuraavan ruoka-aterian hankkimiseen, yösijan löytämiseen ja huoleen siitä, mihin minut seuraavaksi siirretään.

 Kirjassa on kuvaus pakolaiskeskuksessa järjestetystä saksan kielen opetuksesta. Tämä palautti mieleeni 1970-luvun alun ensimmäisen työpaikkani Ruotsissa. Tuohon aikaan Suomesta muutti työn perässä 20 000-30 000 miestä ja naista vuosittain naapurimaahamme. Kielen opetukseen panostettiin tarmokkaasti. Työssä oleville maksettiin työnantajan puolesta 240 tuntia ruotsi kielen opetusta, muille opetus oli maksutonta. Opetuksen tehokkuuden takasi pienet opetusryhmät. Antoisaa ja haasteellista työtä, jossa sai pistää itsensä likoon täysillä. Päällimmäiseksi jäi mieleen pienryhmät, joissa kymmenen oppilaan joukossa oli kahdeksaa eri kansallisuutta. Taustaosaaminen saattoi olla ääripäissään luku- ja kirjoitustaidoton Perun intiaani ja afrikkalainen lääkäri. Kielen oppiminen on oma lahjakkuuden lajinsa ja tästä oivalluksesta, vähän laajentaen, olen ammentanut paljon työuralleni. 

Kirjan sanoma oli koskettava, kerronta monitasoista. Yhden ihmisen kohtaaminen yksilönä pitäisi haastaa meidät jokaisen miettimään, millä sanoilla puhumme lähimmäisistämme. 

Rauhallista  joulua

  

24. marraskuuta 2019

Málaga

El cenachero

Málaga on satamakaupunki, jonka muinaiset foinikialaiset perustivat 2700 vuotta sitten.  Kaupungin elämä on aina keskittynyt sataman ympäristöön. Sieltä on rahdattu elintarvikkeita ja teollisuuden raaka-aineita sekä valmiita tuotteita ympäri maailman. Nyt rahtitavarana on turistit, joita palvelee kauniisti rakennettu, viihtyisä satama-alue aivan kaupungin sydämessä. Vuosittain kaupungissa vierailee noin miljoona turistia. Risteilyalusten maksamat satamamaksut ovat merkittävä tulolähde.

Vanhasta satamakaupungista muistuttaa el cenachero-patsas. Nuori mies ylväässä asennossa kantokorit  keikkuen, ehkä hän huutaa: ”tuoretta kalaa” , sitä pientä hopean väristä olisi tarjolla. Kalakauppiaiden ammattikunta tässä muodossa on hävinnyt. Mutta samaa kalaa nautimme edelleen eri muodoissa: friteerattuna ja hiilloksella kypsennettynä.

Los boquerones fritos son las estrellas del ´pescaíto frito´. La variedad local, los vitorianos, son los preferidos por todos.

Tämä kala on suomeksi käännetty silakaksi, anjovikseksi ja silliksi, toisinaan myös sardiiniksi. Mutta boquerones on sana, jota käytetään myös lempinimenä tai haukkumasanana malagalaisista, mikä kuvannee kalan asemaa ruokapöydässä.

Sardiineihin voi tutustua rantaravintoloiden edustalla olevissa ruokapaikoissa. Hiekalla täytetyt kalastusveneet toimivat hiilloksen pohjana ja tikkuihin seivästetyt pikku kalat levittävät ympärilleen herkullisen tuoksun. 

El espeto de sardinas se cocina en la playa, sobre la arena. Es uno de los platos más populares del verano malagueno.

Paikalliset asukkaat syövät ravintoloissa perhekunnittain, ja tilaus on monesti useita pieniä jaettavia annoksia. Tarjoiluastiat kiertävät pöydässä ja jokainen saa maistella montaa erilaista herkkua

Kiertävien kalakauppiaiden ammattikunta on hävinnyt ja vaihtunut tarjoilijoiksi, jotka kantavat valmiit ateriat asiakkaiden nautittaviksi Kun seuraavan kerran kuljet rantakatuja, kiinnitä huomio pieniin veneisiin. Veneen kylkeen on saatettu maalata silmää muistuttava kuvio molemmille laidoille; merkki periytyy muinaisilta foinikialaisilta. Valpas kulkija löytää kaupungista myös merkkejä muista asukkaista: roomalaiset ja muslimit ovat jättäneet omat jälkensä kaupungin arkkitehtuuriin ja sen katujen sokkeloisille kujille.

Kaupunki teollistui voimakkaasti 1800-luvun puoli välissä. Ensimmäinen rautatie yhdisti Málagan ja Córdoban vuonna 1865. Kaupunkiin virtasi rahakasta väkeä, joka rakennutti sataman läheisyyteen suuren trooppisen puistoalueen, komeita rakennuksia. Englantilaisten oma hautausmaa kertoo, että ulkomaalaisten asuminen oli pysyvää. 

Yli 70% väestöstä työskentelee nykyään palvelualoilla. Turismi tarjoaa työpaikkoja koko maakunnalle, jossa vuosittain käy yli 9 miljoonaa matkailijaa.

Nykyään Málaga elää voimakkaasti turismin ympärille kehittyneestä taide- ja museotarjonnasta. Ilmiö ei ole uusi, sillä viehättävän kaupungin löysivät ensimmäisenä englantilaiset matkailijat. Esimerkkinä olkoon ote Richard Owenin lähettämästä kirjeestä. Näin hän kuvailee saapumistaan satamaan vuonna 1890.


Lähteet:
El viajero romantico y la ciudad industrial, 1880 – Málaga. Liberman. 
Atlas ilustrado de la provincia de Málag. Lovingbooks
  









   

11. marraskuuta 2019

Mango



Aina löytyy uutta hedelmärintamalta.  Tutkin tarkalla katseella mangoja. Ovatko sopivan kypsiä ja varmasti lähellä kasvaneita? Merkillistä, että en ole ymmärtänyt niitä kasvatettavan aivan tässä nurkilla. Malagan provinssissa tuotetaan tätä Intian kansallishedelmää 4 300 hehtaarin alueella ja satoa korjataan 361 000 tonnia vuodessa. Lajikkeesta riippuen hedelmä on myynnissä alku syksystä aina joulukuuhun saakka.

Luonnonvaraisena mango (Mangifera indica) kasvaa Myanmarissa ja itäisessä Intiassa, mutta viljeltynä se menestyy  ympäri maailman trooppisen ilmaston alueilla. Espanjassa löytyy myös mangolle sopiva kasvuympäristö, Axarquiassa. Nykyään seutu onkin Euroopan tärkein mangon tuottaja.

Mangot levittäytyivät maailmalle brittien toimesta. Siirtomaavallan aikana britit Intiassa ihastuivat tähän hedelmään ja siitä valmistettuihin tuotteisiin kuten chutneyn ja mangojäätelöön. Hedelmän viljely yleistyi Amerikassa ja Australiassa. Kanarialle ja Iberian niemimaalle herkullinen hedelmä rantautui 80-luvulla.

Hedelmätiskiä tutkiessani tunnistin Osteen lajikkeen, jonka satokausi on juuri parhaimmillaan. Tämä lajike on yleisin Andalucíassa viljelty mango. Hedelmä painaa 450-550 grammaa ja se on vähän pitkulainen muodoltaan. Tunnustelin useampaa ja valitsin kuvassa olevan, koska arvelin sen olevan pian syötäväksi sopiva. Olen joskus maistanut raakaa mangoa, jonka tuoksu ja maku vertautuu tärpättiin. Yksikin tällainen makumuisto on pitänyt minut loitolla mokomasta.

Nyt olen odottellut muutaman päivän. Hedelmän pitäisi vaihtaa väriä punaisen ja keltaisen suuntaan ja pinta tuntua joustavalta kevyen painalluksen alla.  Mangon terveysvaikutukset ovat kiistattomat. On vitamiineja, kuitua ja vaikka mitä. Mutta järisyttävin on väite: mangon nauttiminen pysäyttää ikääntymisen.

Olen tunnustellut ja painellut hellästi mangoani. Tänä aamuna tartuin veitseen ja halkaisin hedelmän. Yllättävän suuri kivi paljastui sen sisuksista. Olinko odotellut liian pitkään? Hedelmäliha oli mehukas ja kivi tiukasti kiinni. Lusikalla rapsutellen sain sen irrotettua ja kauhoin pehmeän hedelmän jälkiruokalautaselle.

Maistui minulle, mutta kumppanin mielestä oli liian makeaa ja pehmeää. Tätä herkkua aion nauttia koko loppu satokauden päivittäin. Googlaus auttaa reseptien haussa ja sieltä löytyy myös ohje hedelmän leikkaamisesta siisteiksi kuutioiksi. Pitäisikö ottaa todistusaineistoa myös ikääntymisen päättymisestä, siis selfiet päivittäin itselle ja muille jaettavaksi.

Mukavaa viikkoa uuden haasteen kanssa!


    





    

25. lokakuuta 2019

Evitan hauta


Jos olisin Argentiinan matkallani tiennyt, mitä Buenos Airesissa sijaitsevan Recoletan hautausmaan tunnetuin hautamonumentti kätki sisäänsä, olisin räpsännyt siitä muutaman kuvan. Koska en tiennyt, jäi kuva ottamatta, mutta tarina kannattaa kertoa. Toki Eva Perónin nimi oli tuttu ja laulukin Don´t cry for me Argentina. 

Merkillisten mutkien kautta Evita, presidentti Juan Perónin 33-vuotiaana kuollut leski, sai 20 vuotta kuolemansa jälkeen leposijan hänelle nimetyssä perhehaudassa. Huhu Eva Perónin sairastumisesta kokosi 20 000 rukoilijaa sairaalan ulkopuolella, ja kun tieto syöpää sairastaneen valtakunnan ensimmäisen naisen kuolemasta tuli, koko Argentiina pysähtyi täysin kolmeksi päiväksi. Ruumis palsamoitiin ja asetettiin lasikantisessa arkussa kansan nähtäväksi. Hautajaismenot saivat valtavat mittasuhteet; kaksi miljoonaan ihmistä seurasi hautajaiskulkuetta.

Tästä alkoi arkun kaksikymmentä vuotta kestänyt matka, jota voi sanoa suorastaan kammottavaksi.  Aluksi palsamoitua ruumista siirreltiin Buenos Airesissa tarkasti vartioituneena rakennuksesta toiseen, kunnes se presidentin käskystä vietiin ulkomaille. Tapahtui nimittäin niin, että mustasukkaisesti arkkua vartioinut upseeri onnistui ampumaan raskaana olevan vaimonsa oven läpi, ilmeisesti peläten tunkeutujan aikovan ryöstää ruumiin. Ensin säilytyspaikka oli Bonnissa, mistä se siirrettiin Roomaan ja sieltä Milanoon, jossa se haudattiin väärällä nimellä. Vuonna 1971 Juan Perón oli maanpaossa Madridissa ja Evan ruumis siirrettiin sinne. Oli nimittäin pelko, että ruumis ryöstettäisiin Italiassa. Arkku avattiin ja todettiin puukuoren kärsineen, mutta itse arkku ja Evitan palsamoitu ruumis lasikuvun alla oli säilynyt hyvin. Peron palasi presidentiksi Argentiinaan vuonna 1974, ja arkku siirrettiin pääkaupunkiin. Ruumista kuljettaneet kansalliskaartilaiset ajoivat kolarin, mutta arkku ei vaurioitunut, sen sijaan molemmat kuljettajat saivat surmansa kolarissa. Seuraavat kaksi vuotta arkku oli presidentin asunnossa. Vasta vuonna 1976 arkku sijoitettiin Recoletan mausoleumiin. Loppusijoituksesta huolehti Juan Perónin kolmas vaimo, presidentiksi noussut Isabel Perón. 

”Ajatus pysähdyttää: Evita lepää siellä vahvistetussa bunkkerissa, viiden metrin syvyydessä yhtä kauniina kuin oli kuollessaan.”

Mausoleumi on omistettu Duarten perheelle. Evita syntyi varakkaalla maatilalla, jossa hänen äitinsä työskenteli. Perheessä oli viisi lasta, jotka olivat syntyneet avioliiton ulkopuolisessa suhteessa tilanomistajan kanssa. Aviottomien lasten asema oli heikko isännän kuoltua ja äiti lapsineen joutui muuttamaan muualle. Jotakin äidin luonteesta kertoo se, että hän vaati lapsilleen oikeuden saada jättää jäähyväiset isälleen surutalossa. Varsinaiselle haudalle he eivät päässeet, ainoastaan hautausmaan portille.

Eva otti käyttöön isänsä nimen ja kertoo lapsuuden kokemusten vaikuttaneen häneen vahvasti. Nuori, kaunis nainen löysi itselleen rakastajia ja vaikutusvaltaisia suojelijoita, joiden avulla löytyi tie ensin vaatimattomiin elokuvarooleihin ja radio-ohjelmiin. Taitojen karttuessa yhteinen tie politiikassa Juan Perónin kanssa vahvisti hänen asemaansa. Tosin yläluokka ei koskaan häntä hyväksynyt.

Eva ja Juan Perón muodostivat tehokkaan työparin. Eva noudatti miehensä poliittista linjaa, hän omistautui työlleen, jossa keskeisenä asiana olivat: oikeudenmukaisuus, sairaaloiden rakennuttaminen, koulut, vanhainkodit, kodit pääkaupunkiin työtä etsiville tytöille, naisten äänioikeus jne. Kaikki tapahtui Eva Perónin säätiön kautta, joka oli kuin valtio valtiossa, suurempi kuin useimmat ministeriöt. Toiminta sai köyhän väestön täyden tuen ja Evan tapa lähestyä autettavia oli lämmin. Kauniisti ja kalliisti pukeutuneena hän liikkui autettavien parissa jakaen avustuksia ja lahjoituksia. Syntyi henkilökultti vailla vertaansa. Menestys ja laaja kannatus synnytti myös vastusta, joka presidentin vastustajat raivattiin pois tieltä, likaisen työn sai hoitaa Eva.

Argentiinalaiset mieltävät Evan henkiseksi, moraaliseksi ja uskonnolliseksi johtajaksi. Hänen poliittinen johtajuus oli irrationaalista, mystistä ja epäanalyyttistä. Tätä puolta edustaa esimerkiksi se, että Elintarviketyöläisten liiton 160 000 jäsentä pyysi paavia ryhtymään toimiin Evitan pyhimykseksi julistamiseksi. Vatikaanin vastaus oli torjuva.

Kovin mielenkiintoista on pohdinta, joka nojaa Toni Wolfin naisen arkkityyppeihin: Äiti, Hetaira, Amatson. Mikä piirre hänessä oli voimakkain, ei selviä. Ei myöskään hänen suhteensa feminismiin.

”Pohdittuani Eva Perónia olen entistä vakuuttuneempi feminismiä käsittelevässä luvussa esittämästäni väitteestä, että feministisessä tutkimuksessa on syrjäytetty monet aikansa vapautuneet ja vahvat naiset, varsinkin jos heitä on pidetty ”viettelijöinä”. Samoin käsitteet ”vapautunut” ja ”vahva” ovat jääneet määrittelemättä, myös minulta. Keskustelu on jäänyt torsoksi.”

Kirja on kiinnostava, ja harkitsen oman kappaleen hankkimista laajan lähdeluettelonkin vuoksi.

Lainaukset:
Leena Kurki. Vaimoja ja rakastajattaria – Vaikuttajanaisia vallan kulisseissa. Minerva. 2018





   

7. lokakuuta 2019

Vallan kulissit




Ensimmäinen nainenNyt tuli luettua kaksi kirjaa Sylvi Kekkosesta. Ensimmäinen oli Johanna Venhon romaani, jossa kirjailija ujuttautuu valtakunnan ensimmäisen naisen tuntoihin kuvaten kuin sisältä päin hänen elämäänsä; onnen ja pettymyksen hetkiä. Kaunokirjallinen ote pitää lukijan mielenkiinnon yllä, mutta samalla mietityttää, onko mahdollista tavoittaa todella se henkilö, josta kirjoitetaan. Toisaalta myös surettaa se, että joku tahtomattaan päätyy asemansa vuoksi ”vapaaksi riistaksi”, josta voi kuvitella ja sepitellä vapaasti melkein mitä vain.

Anne Mattsonin kirjoittamaan elämäkertaan suhtautuu toisella tavalla. Lukijalla on mahdollisuus tarkistaa faktat ja käytetyt lähteet. Mutta kuitenkin elämäkerran kirjoittaja joutuu aina valitsemaan käyttämänsä tietolähteet, keihin nojautuu, kenen kuvaukset saavat keskeisen aseman. Sama henkilö voi muuttaa mieltään ikääntyessään. Nuoren miniän ajatukset anopista muuttuvat vuosien kuluessa, iän tuoman kokemuksen myötä. Tasapuolisuuden vuoksi on tietysti tuotava esille myös se, miten elämäkerran keskiössä olevan Sylvin ajatukset läheisistään. Kun kohdehenkilöä ei ole enää suoraan kuultavissa, on nojauduttava kirjeisiin ja mahdollisesti kolmannen henkilön kertomuksiin. Taitava elämäkerran kirjoittaja Anne Mattson tunnustaa myös omat tulkintansa ja mahdolliset mieltymyksensä käsiteltyyn aihepiiriin. 

Samalla kirjastokäynnillä löysin lisää luettavaa best seller –hyllystä. Vaimoja ja rakastajattaria – Vaikuttajanaisia vallan kulisseissa. Tämän lukeminen selkeytti omaa ajattelua niistä toisista naisista, jotka vallan liepeillä liikkuvat. Kuvattu ilmiö ei ole todellakaan ole uusi, ennemminkin poikkeuksia ovat ne valtionpäämiehet; sekä diktaattorit että demokraattisesti valitut valtiomiehet, joilla on ollut vain se yksi ja ainoa.

Leena Kurki nojautuu naisten kuvauksessa jungilaisen analyytikkoon Toni Wolffiin, joka nimeää neljä naisen arkkityyppiä: äiti, hetaira, amatsoni, medial-nainen. Kuvaan lyhyesti näiden tunnuspiirteet.

Äiti: naisen luontainen kyky synnyttää, hoivata ja opettaa. 
Hetaira: miehen kumppani, herättelijä, saa miehen yksilöllisen henkisen elämän eloon.
Sanan alkuperäinen merkitys on rakastajatar. He olivat oman aikansa kurtisaaneja, ylläpidettyjä naisia. Kurtisaanit olivat kauniita, henkeviä, älykkäitä ja seksin lisäksi he  tarjosivat kumppanuutta. Valta oli 1600-luvun eurooppalaisissa hoveissa myös rakastajattarien ulottuvilla ja heillä oli mahdollisuus vaikuttaa poliittisiin päätöksiin.  Kurtisaanien salongeissa keskusteltiin ajankohtaisesta politiikasta ja filosofoitiin.
Amatsoni: itsenäinen nainen, joka kykenee löytämään oman tiensä ja tehtävänsä elämässä. Hän samaistuu älyyn, liikkuu alueilla, jotka koetaan miehille kuuluviksi, seikkailija.
Medial-nainen: eräänlainen meedio, välittäjä, joka aistii aikakauden henkisen ilmapiirin ja kykenee hankkimaan tietoa. Hän on älyllinen, poliittinen, metafyysinen tunnustelija ja tuntija.

Historian kirjoissa kuvataan tunnettuja rakastajattaria, ja eräät heistä saivat hoveissa merkittävän aseman. Ranskan hovissa vaikuttaneesta Madame Pompadourista sanotaan, että hän oli sulokkuuden ruumiillistuma ja ymmärsi rakastajansa inhimillisiä perustarpeita. Hänen seurassa mies saattoi tuntea itsensä iloiseksi, koska nainen oli antanut hänen tuntea syvää mielihyvää ja mahdollisuuden löytää itsestään hyvän.

Viehätysvoima korostuu juuri viettelijättärissä, jotka ovat voimakkaita ja pystyvät pitämään valitsemansa miehen otteessaan. Heissä yhdistyy eroottinen vetovoima ja ammatilliset saavutukset. He elävät vapaasti saaden voimansa miehistä ja elämästä.

Viimeinen suuren luokan rakastajatar kuoli vuonna 1965. La Belle Otero eli rääsyistä rikkauksiin, aiheutti kahdeksan miehen itsemurhan, valloitti viisi kuningasta ja lukemattoman määrän rahavallan edustajia. Hän keräsi rikkauksia ja menetti kaiken. Mutta halusi myös perustaa viettelyn taitoja opettavan instituutin alalle pyrkiville nuorille naisille. Uskomaton elämä päättyi 97-vuotiaana Nizzassa.

Eroottinen rakkaus loistaa poissaolollaan Hitlerin kohdalla. Mutta naisia oli myös hänen ympärillään runsain mitoin. Oluthalleissa viihtynyt Hitler oli outo vieras seurapiirisalongeissa, mutta kiinnitti varakkaiden seurapiirirouvien huomion ja herätti heissä jonkinlaisia äidillisiä tunteita. Rahvaanomaisesti käyttäytynyttä Hitleriä opasti ja ohjasi mm. Elsa Bruckmann. He tutustuivat Landsbergin vankilassa vuonna 1924, jossa Hitler oli kärsimässä vallankumousyrityksestä saamaansa viiden vuoden vankilatuomiota, joka kuitenkin lyheni kahdeksaksi kuukaudeksi. Naispuolisia varakkaita suojelijoita oli useampia ja heiltä oli taloudellisen avun lisäksi mahdollisuus saada pukeutumiseen ja salonkikelpoiseen käyttäytymiseen liittyvää opastusta. Naisille tuodaan kukkia, suudellaan kädelle, ei pukeuduta nahkahousuihin vaan smokkiin ja sakettiin, syödään sotkematta illallispöydässä. Toinen Hitleriä tukenut nainen kävi vankilassa ilmoittaen olevansa vangin adoptioäiti. Näiden iäkkäämpien äitihahmojen lisäksi oli useita nuorempia ystävättäriä, joista useampi päätyi itsemurhaan 

Kuten tiedetään Hitler solmi avioliiton Berliinin bunkkerissa vuonna 1945, ja avioliitto kesti runsaan vuorokauden ja päättyi kaksoisitsemurhaan.

”Hitler teki naisista vannoutuneita kannattajiaan nivomalla yhteen käsitteet antaumus, ikuinen side ja lapset, jotka ikään kuin kuuluivat hänelle. Hänestä tuli kaikkien saksalaisten naisten aviomies ja lasten isä. Naiset uskoivat Hitlerin elävän selibaatissa, ja jokainen saattoi luoda hänestä oman eroottisen fantasiansa. Siksi he huusivat hysteerisinä: ”Fuhrer, haluan lapsen kanssasi!” 

Taidan lopettaa tähän ja jatkaa historian tutkimista vähän uudesta näkökulmasta. 

Lainaukset: Leena Kurki. Vaimoja ja rakastajattaria – Vaikuttajanaisia vallan kulisseissa. Minerva. 2018   

4. syyskuuta 2019

Itku



Jos pieni kirja (noin 160 sivua) on hyvin tiivis ja täynnä sanattomia tunteita ja pidätettyä itkua,  sen lukee mielellään kaksi kertaa, ymmärtääkseen, mistä siinä todella on kysymys. 

Äiti istuu sairaalassa viisi päivää tyttärensä vuoteen vieressä, siinä tarinan raamit.

Äiti ja tytär muistelevat entisiä naapureitaan, juoruilevat ja yrittävät yhteisten muistojen kautta löytää läheisyyden, joka lapsuuden kodista puuttui. Viiden päivän aikana sairaalassa he keskustelevat, ehkä löytävät toisensa tai ainakin ymmärtävät jotakin toisistaan. 

Äidin ikävä oli tyttärelle tuttu tunne jo koulun alkaessa, mutta itkeminen muiden nähden ei ollut mahdollista.

…”ikävöin sinua koko päivän. En pystynyt vastaamaan, kun opettaja kysyi jotain, koska minulla oli pala kurkussa. En tiedä kauanko sitä kesti. Mutta ikävöin sinua niin kovasti, että minun oli joskus pakko mennä vessaan itkemään.”

On koteja, joissa ei sallita kaikkia tunteita: surua, onnea, iloa, pettymystä, häpeää. Ei ainakaan näiden tunteiden avointa ilmaisemista.

”Molemmat vanhempani inhosivat itkemistä, ja itkuun purskahtaneen lapsen on vaikea lopettaa itkemistä, vaikka hän tietää, että asiat vain pahenevat, jollei hän lopeta. Ei se ole lapselle helppoa.”
 
Terveellä aikuisella on ominaisuus, jonkinlainen herkkyys lapsen itkulle, jonka kirjailija kuvaa tunnistettavasti. Kunpa jokaisella olisi kyky tunnistaa tuo lohduton itku ja auttaa.

”New Yorkissa näen lapsia, jotka itkevät silkkaa väsymystään, ja se on aitoa, ja joskus he itkevät silkkaa ilkeyttään, mikä sekin on aitoa. Mutta joskus näen lapsen, joka itkee lohduttomasti, ja se itku on minusta yksi vilpittömimmistä äänistä, jonka lapsi pystyy tuottamaan. Silloin melkein kuulen kuinka sydämeni särkyy, aivan kuten joskus nuoruudessani – jos olosuhteet olivat oikeat – kuulin miten maissi kasvoi pellolla.”

Tiiviissä pienessä tarinassa on välähdyksiä perheestä, jossa ei paljon puhuta, elämä on aineellisesti niukkaa ja koulussa eriarvoisuus hyökyy lasten päälle, mutta miten tärkeää osaa raha näyttelee silloin kun häpeä, jota ei pysty tunnistamaan jää salaisuudeksi, ehkä koko perheen yhteiseksi. Mietin, mistä ihmiset puhuvat silloin kun on ikään kuin viimeinen mahdollisuus löytää yhteys toiseen. Lucy Barton ja hänen äitinsä puhuvat muun muassa Elviksestä, naapurin tytöistä, pettämisestä, pärjäämisestä. Todellinen kysymys, jonka tytär esittää äidilleen on: rakastatko minua?

Hyvä tiivistelmä on myös tämä.

…”minua kiinnostaa myös se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää.”

Lainaukset: Elizabeth Strout Nimeni on Lucy Barton. Tammi 2018  


15. elokuuta 2019

Pilvi




Katselen taivaalle. Aamulla taivas oli harmaa; satoi tasaisesti tihuttaen. Mutta nyt pilvet seilaavat haalean sinistä taustaa vasten, vapaasti lipuen ja muotoaan muuttaen. Yritän katsoa pilviä uudesta näkökulmasta. Ovatko ne alapilviä, keskipilviä vai yläpilviä? Onko niiden joukossa palleropilvi, harsopilvi, hahtuvapilvi, mantelipilvi, ukkospilvi? Tiedän, että on olemassa bongareita, jotka harrastavat intohimoisesti pilvien tunnistamista. Tähän harrastukseen en ole hurahtanut, ainakaan vielä.

Meteorologille säähavaintojen tekeminen perustuu nykyään automatisoituihin mittaustuloksiin ja 1800-luvun alussa kehitetyt pilvien luokitusjärjestelmät kuuluvat tässä suhteessa menneeseen aikaan. Luonnossa liikkuva osaa kuitenkin ennakoida säätilan muutokset tarkkailemalla pilviä ja pilviosaamista todella tarvitaan, koska sään armoilla me edelleen elämme.

Kun meteorologi katsoo maisemataulua, hän näkee maaston, kasvillisuuden, maisemaan sijoitetut ihmiset ja eläimet, mutta myös vallitsevan säätilan.

”Peltomaiseman yllä on erikokoisten kumpu- ja kuuropilvien rykelmä, johon on mahdutettu jopa kaksi vierekkäin olevaa pilvitornia. Toinen torneista on isompi, toinen selvästi pienempi, ja niiden huiput kallistuvat jopa koukkumaisesti oikealle. Peltotiellä kulkee väkeä hevosten vetämissä rattaissa. Pilvirykelmästä tulee saderyöppy, mutta sadekuuro on kauempana, ja maalausta katsoessa tulee tunne, että ehkä kulkijat eivät kastukaan. Pilvien huippujen kallistumisen suunta antaa vinkkiä, että pilvet sateineen ovat menossa toiseen suuntaan. Tilanne on mielenkiintoinen, vaikka pilvirykelmä onkin yksityiskohdiltaan meteorologisesti hieman epäuskottavan näköinen.”

Maalaus: Boris Kustodijev: Summer (1922)

Elokuun kuutamoiltoina voisi tummenevalta taivaalta bongata hahtuvapilviä, jotka Augusti Uotila on maalannut 1883 teokseen Kalapaikka kuutamolla.

”Taivas on osittain hahtuvapilvien peitossa, kuun valo tekee sillan meren pintaan ja kuun paikan voi hahmottaa pilvikerroksen läpi. Hahtuvapilvi tarkentuu muotoon altocumulus translucidus, läpinäkyvä. Ja kun oikein tarkkaan katsoo, kuu taitaakin hieman pilkistää pilvikerroksen aukosta. Pilvi saakin muodon altocumulus perlucidus, aukkoileva.”

Seija Paasonen, televisiosta tuttu meteorologi, on tehnyt valtavan työn. Hän on tutkinut lähes kaksituhatta maalausta, valinnut niiden joukosta edustavan otoksen eri aikakausien ja tyylisuuntien taiteilijoiden teoksia, joissa säätilat ja vuodenajat vaihtelevat. Kävin keväällä Järvenpään taidemuseossa katsomassa Sadejuovia ja pilvisäteitä –näyttelyn. Näyttelyyn liittyvää kirjaa olen lukenut, nauttinut upeista kuvista ja suunnannut katseeni taivaalle tarkkaillen pilviä ”uusin silmin”. 


Lainaukset: Seija Paasonen. Taiteilijoiden taivaat – Meteorologin silmin. Maahenki 2018.



8. heinäkuuta 2019

Wien vuonna 1937


Tämän kirjan valitsin kansikuvan perusteella. Tuttu hahmo kädessään sikari ja kirjan nimi Tupakkakauppias. Takakansi lupaa kertomusta vuoden 1937 Wienistä, ja koska sivumääräkin on kohtuullinen, päätin ottaa sen lainaksi.

Kun 17-vuotias maalaispoika muuttaa Wieniin, hän rakastuu palavasti ja epätoivoisesti, pettyy katkerasti, työskentelee oppipoikana tupakkakaupassa, tutustuu Freudiin ja keskustelee tämän kuuluisan ja outoa hoitokeinoa käyttävän lääkärin kanssa.

Freudin asunnon Berggasse nro 19 lähellä sijaitsevassa tupakkakaupassa käydään keskustelu, joka paljastaa, että tohtori ja hänen outo hoitonsa tunnetaan jo laajasti.

”Hän oli professori Sigmund Freud”, Otto Trsnjek vastasi ja istuutui äkäisesti tuoliinsa.
”Se puoskari”, Franzilta pääsi hieman kauhistuneella äänellä. Totta kai hän oli kuullut Sigmund Freudista. Professorin maine ei ollut kiirinyt ainoastaan maailman kauimmaiseen kolkkaan, vaan jopa Salzkammergutiin, jossa se oli herättänyt sikäläisissä ennen kaikkea välinpitämättömiä mielikuvia. Puhuttiin kauhistuttavista vieteistä, rahvaanomaisista vieteistä, sudenlailla ulvovista potilaista ja vastaanotoilla tapahtuvista aina laajenevista tunnistuksista.
”Juuri se”, Otto Trsnjek vastasi. ”Mutta hän taitaa paljon muutakin kuin rikkaiden hölmöjen aivokoppien korjauksia.”
Joka tapauksessa hän käsittelee potilaitaan koskematta näihin, päinvastoin kuin muu lääkärikunta tekee. Vaikkakin: hän kyllä koskettaa heitä, mutta ei käsillään.”

Oppipojan ja Freudin välinen kohtaaminen on puhdasta, taitavaa fiktiota. Samoin kirjeenvaihto äidin ja nuoren pojan välillä, mutta miten viisaasti äiti lohduttaakaan sydänsurujen musertamaa poikaa.

”Sydämeni murtuu, kun saan lukea, että olet joskus surullinen. Mitä minun pitäisi sanoa sinulle? On yhtä monta surullisuuden lajia kuin on elinhetkiä. Ja kentie vielä muutama enemmän. Sen tähden ei ole tärkeä tietää, mistä mikin surumielisyys johtuu. Se kuuluu elämäämme. Jos minulta kysyt, ovat myös eläimet surullisia. Ja kenties myös puut. Mutta kivet eivät ole. Ne ovat vain paikoillaan eivätkä tee mitään. Mutta kuka senkin mukamas tietää?”

Kaiken arkipäiväisen jutustelun rinnalla kulkee kirjassa julma historiallinen fakta. Muutama vuosi sitten kävin Wienin matkallani Freudin kotimuseossa ja näin sen läheisyydessä muistomerkin, jossa kerrottiin kyseisellä paikalla sijainneen Gestapon päämaja. Vuonna 1938 vanha hieno Hotel  Metropole muutettiin päämajaksi, jossa työskenteli noin 900 virkamiestä, joista 80 prosenttia oli rekrytoitu poliisivoimista. Kirjassa kuvataan muutaman päähenkilön käynnit päämajan kuulusteluissa. Arviolta siellä kävijöitä oli 40 000-50 000, ja hyvin monelle se oli portti keskitysleirille. Päämaja oli Berliinin jälkeen toiseksi suurin.

Joillekin lähtö Wienistä onnistui.

”Seuraavana iltapäivänä – 4. kesäkuuta 1938 – professori tohtori Sigmund Freud lähti hänen läheistensä ja perheenjäsentensä vähälukuisessa seurassa pois Wienistä, kaupungista, jossa hän oli viettänyt lähes kahdeksankymmentä vuotta elämästään, matkatakseen Orient Expressillä Pariisin kautta Lontooseen maanpakoon. Kaikki muodollisuudet oli hoidettu. Matkustusluvat oli myönnetty, valtakunnasta pakenemisvero, lähes kolmannes koko omaisuudesta, oli maksettu, ja suurin osa kodin irtaimistosta, huonekaluista ja antiikkiesineistä oli jo joko lastattu laivaan tai odotti jossakin varastossa Englantiin kuljetusta.”

En arvannut kirjaan tarttuessani, että parin vuosikymmenen takainen käyntini myös Lontoossa sijaitsevassa Freudin kotimuseossa tuli elävästi mieleen. Näin kaikki ne esineet, jotka Berggassen asunnosta puuttuivat: oli vain tyhjät huoneet ja kirjoja, uusia painoksia psykoanalyysin klassikoista.

Kirja oli koskettava kuvaus viattomuudesta ja nuoren pojan sankarillisesta teosta.

Lainaukset:
Robert Seethaler. Tupakkakauppias. LURRA Editions 2017











30. kesäkuuta 2019

Iltakävelyllä Töölössä



Tehkäämme pieni kävelykierros Töölössä Maria Jotunin (1880-1943) kotikaduilla. Paljon on pääkaupunkimme muuttunut runsaan sadan vuoden aikana. Jos lähdemme liikkeelle Töölön torilta Topeliuksenkadun suuntaan, näemme edessämme korkealla kalliolla komean 1920-luvun klassismia edustavan Hilding Ekelundin suunnitteleman kirkon. Tosin tätä komeaa kirkkoa ei vielä ollut kirjailija Maria Jotunin ja Viljo Tarkiaisen muuttaessa ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa. Rakennus oli vasta valmistunut, ja osoite vuonna 1911 oli Topeliuksenkatu 13, rakennuksella on kirjailijalle hyvin sopiva nimi Runola.  Talo erottuu katukuvassa komeana ja koristeellisena, Töölön kirkon edessä oleva puisto jatkuu Sibelius puistona talon kohdalle. Lasten leikkipuisto ja hyvin hoidetut istutukset luovat vilkasliikenteiselle kadulle miellyttävän tunnelman.


”Mutta vuosisadan alussa seutu oli äärimmäistä laitakaupunkia, peltojen, niittyjen ja kallioisten kukkuloiden maisemaa, josta siellä täällä erottuivat harvat matalat puurakennukset ulkohuoneineen. Topeliuksenkatu oli kuoppainen hiekkatie ilman jalkakäytäviä ja sen varrella oleva kerrostalo numero 13 kurkotti yksinään korkeuksiin, ilman naapureita keskellä ei-mitään.”

Huoneisto oli viidennessä, ylimmässä kerroksessa ilman hissiä. Huoneiston paraatipuolella eli kadun puolella oli kolme huonetta ja pihan puolella makuuhuone ja keittiö palvelijanhuoneineen. Kirjeenvaihdosta käy ilmi, että sukulaiset ja ystävät kokivat matkan melkoisena haasteena. Viljon ystävä totesi, että raitiotiematka Katajanokalta Topeliuksenkadulle oli kuin junamatka Transsiperian taigan halki.

Perheessä oli keväällä 1913 yksi- ja kaksivuotiaat pojat, joiden hoitamisen rinnalla Jotuni kirjoitti Helsingin Sanomiin kirja- ja teatteriarvosteluja sekä pakinoita, mutta aloitti myös uudelleen vakavan kirjallisen työskentelyn. Tämä tarkoitti hänen oman sanomansa mukaan taitoa ”venyttää varttitunteja” ja hyvää keskittymiskykyä. Tähän ajanjaksoon kuuluu mm. novelli ”Hilda Husso”. Tuon ajan novellit olivat nokkelia, päivänpaisteisia ja humoristisia henkilökuvia.

Pojat varttuivat ja asunto kävi kahdelle kirjoittajalle ahtaaksi: Viljo Tarkiainen oli valloittanut itselleen kirjoittamiseen sopivan työtilan ja Jotunin oli tyytyminen ruokasalin pöydän nurkkaukseen.

Seuraava asunto sijaitsi ositteessa Tunturikatu 5 (Tunturilaaksonkatu 5), jossa perhe viihtyi lyhyehkön ajan vuodet 1919-1921. Koti on viidennessä kerroksessa ja villit pojat saivat temmellys- ja leikkipaikan korkeilla Temppeliaukion kallioilla. Tältä ajalta Jotuni on ikuistanut myös poikiensa arkielämää ja seikkailut muun muassa talon katolla kirjaansa Jussi ja Lassi.

Kolmas ja viimeinen koti perustettiin Cygnaeuksenkatu 8:aan. Asunto oli jälleen viidennessä kerroksessa, tilava kahdesta asunnosta yhdistetty kokonaisuus, jossa oli molemmille vanhemmille omat työhuoneet, joissa he myös yöpyivät. Maria Jotunin sisustus- ja antiikkiesineiden keräilyharrastuksen myötä suuri huoneisto täyttyi koriste-esineistä, tauluista, taidejäljennöksistä ja  patsaista. Tomera perheenemännän rooli tuli tutuksi kirjallisuuden opiskelijoille, jotka olivat tuon ajan tapaan suullisessa tentissä professorinsa työhuoneessa, jonne Maria Jotuni saattoi tuoda tarjottimella kahvia piinatuille opiskelijoille. Opiskelijan muistiin on jäänyt tilanne. ”Hän sai miehensä lopettamaan monituntisen kuulusteltavien kidutuksen.” Muutoin Maria Jotuni kuvataan vanhetessaan ihmiseksi, joka pelkäsi julkisuutta. Hänen elämänsä tuntui olevan erakon elämää, eikä hänen julkisesti käyttämistä puheenvuoroistaan ole mitään merkintöjä.

Jotunin Huojuva talo romaanin lukija ei voi välttyä pohtimasta sen todellisuustaustaa. Isoäitinsä elämäkerran kirjoittanut Kari Tarkiainen kertoo näin:

”Maria Jotuni meni vastahakoisesti ja vanhana naimisiin – kirjallisuuden vuoksi. Hän valitsi turvatun elämän, jossa saattoi kirjoittaa, ja parhaan partnerin, jonka uutteruus, asiantuntemus ja neuvot olivat hänen luomisaktinsa jatkumisen edellytys. Maria ei olisi voinut jatkaa kirjailijana – tai ainakaan tuotteliaana ja korkeatasoisena kirjailijana, jollainen hän halusi olla – ilman Viljon tukea ja vaikutusta. Mutta on tietysti myös kysyttävä, miten oli rakkauden laita. Pyh, eihän sellaista ilmiötä kuin rakkaus ollut olemassakaan, vakuuttavat monet Marian novellit, ja niin hän itsekin uskoi. Ainakin aluksi.”

Kiinnostavia ovat Jotunin pohdinnat kirjoittavan naisen roolista ja mahdollisuuksista. Muistiinpanot ovat Viljo Tarkiaisen tallentamia ja todistavat ainakin avioliiton alkuajan hyvästä ammatillisesta suhteesta. 

Aggressiivinen käyttäytyminen ja sen periytyminen isältä pojalle valottuu myös Tarkiaisen pojanpojan kertomana.

”Sangen hämmästyttävää oli, että nimenomaan Huojuvassa talossa kuvatuissa raivokohtauksissa oli samoja piirteitä kuin isäni käytöksessä. Minusta tuntui, että tällaiset seikat eivät voineet olla yleispäteviä tai sitten kokonaan keksittyjä, vaan niiden piti olla läheltä nähtyjä.”

Lainaukset:
Kari Tarkiainen. Maria Jotuni – vain ymmärrys ja hymy. Musarum minister. 2013






     

3. kesäkuuta 2019

Valhe



Zosima:

”Ennen kaikkea välttäkää valhetta, kaikenlaista valhetta. Valheen varassa voi kulkea maailman läpi, mutta takaisin ei ole kääntymistä. Pitäkää siis vaari valheestanne sillä se joka kallistaa korvansa omille valheilleen ei kohta enää tunnista totuutta itsessään sen paremmin kuin ympärillään ja lakkaa siis kunnioittamasta sekä itseään että toisia, ja kun ei enää kunnioita ketään, lakkaa rakastamasta, antautuu intohimoille ja karkeille nautinnoille ja ajautuu silkkaan elukkamaisuuteen ja elävään helvettiin, ja kaikki tämä johtuu siitä että valehtelee herkeämättä toisille ja itselleen eikä saata enää rakastaa!”

Näin väkevästi puhuu Isä Zosima Dostojevskin 1880 kirjoittamassa romaanissa Karamazovin veljekset. 

Tuoretta ja ajankohtaista tekstiä edelleen, onhan kysymys klassikosta. Olen nähnyt romaanista kaksi teatteritulkintaa: viisituntinen Ryhmäteatterissa 1993 ja Kansallisteatterissa tänä keväänä vähän lyhyempänä sovituksena.

Molemmat tarkastelevat elämän peruskysymyksiä, mutta henkilöt valottuvat eri tavoin. Isä Zosimana on Seela Sella, joka näytelmän alussa lempeän äidillisesti ohjaa ja rohkaisee veljesten isää, joka  puolialastomana alusvaatteissaan seisoo näyttämön etuosassa, avaamaan suunsa. Kun hän sitten vähitellen saa puheen kulkemaan, esiin tulee röyhkeys, iljettävyys, petkutus, valehtelu ja juonittelu. Törkyturpa, joka tunnistaa itsessään ilveilijän. Hannu-Pekka Björkman tekee roolista tunnistettavan hahmon, sellaisen henkilön, joka peittää häpeän tunteensa ilveilyyn.

Häpeää on vaikea kantaa, se siirtyy helposti henkilöstä toiseen, jopa sukupolvesta toiseen. Käsiohjelmasta luin kiinnostavan yksityiskohdan Dostojevskin henkilöhistoriasta.

” 1839 Dostojevskin isä kuolee. Dostojevski uskoo huhuun, jonka mukaan isän tiluksien maaorjat olisivat kastroineet ja murhanneet isäntänsä huonontuneen kohtelunsa vuoksi. Ketään ei kuitenkaan tuomita teosta ja kuolinsyykin jää hämäräksi.”

Klassikkoteosta on analysoitu myös isänmurhan näkökulmasta. Sigmund Freud on kirjoittanut:

”Onhan oikeastaan samantekevää, kuka teon on todellisuudessa tehnyt, sillä psykologiaa kiinnostaa vain se, kuka tunteissaan on tuota tekoa halunnut ja sen tapahduttua tervehtinyt sitä tervetulleena.”

Voidaan siis kysyä, kuinka hyvin tunnistamme omat tunteemme. Hyvyyden ja ylevät aatokset aika helposti löydämme itsestämme, mutta pahuus sijoitetaan helposti muualle.

Kuin sattumalta sain juuri luettavaksi Jermakovin kiinnostavia esseitä, joissa viitataan venäläisiin klassikoihin. 

Jos tietoisuus on itsetyytyväinen ja itseensä pysähtynyt, se merkitsee henkistä kuolemaa.”

”Tärkein asia, jonka opettaa taide joka ei opeta mitään, on estetiikan ikuinen paluu etiikkaan. Kauniissa me näemme hyvän ja rumuudessa pahan. Ihmistä koskevassa päättymättömässä keskustelussa binaarista vastakkainasettelua edustaa kaksi siveellistä mallia: hyvä ihminen ja paha ihminen. Porautuessaan syvälle elämään klassinen venäläinen kirjallisuus huuhtoo pois tämän itsestään selvän jaottelun. Tolstoi kannustaa ihmistä pyrkimään kohti pelastusta erehdyksen antamalla energialla. Dostojevskin hahmoja raatelevat ihmisluonnon rakenteeseen kuuluvat ristiriidat, Sodoman ja Madonnan esikuvat.”

Ryhmäteatterin esitys jäi pysyvästi mieleen, mutta kuka näytteli Zosiman roolin?

Lainaukset:
Kansallisteatteri Pieni näyttämö. Käsiohjelma Karamazovin veljekset. 2019
Vladimir Jermakov. Tolstoin varjo – Ahdistuksen ja toivon esseet. Idiootti. 2016






6. toukokuuta 2019

Talo Churrianassa



”Talot niin kuin koirat muistuttavat omistajiaan, ajattelen, kun seison romahtaneen katon alla savupiipun vieressä. Muuri on sentään vielä pystyssä, kuten minäkin, kaikesta huolimatta. Katselen repeämästä ylös taivaan kirkkauteen, joka on jo hämärtymässä, sammumassa.”

Näin alkaa Helena Sinervon kirjoittama elämäkertaromaani, jossa minämuotoinen tarina kuljettaa lukijansa Eeva-Liisa Mannerin mukana Malagan lähellä sijaitsevaan pieneen kylään.

Mannerin Espanjan talo on kesätauon aikana osittain romahtanut, talvenvietto etelän lämmössä alkaa remontin suunnittelulla ja vanhan roinan raivauksella. Näin tilanne vertautuu myös kirjailijan henkiseen tilaan; haurauteen. ”Minussa on tapahtunut sielullinen korroosio: yksi puhallus säikyttää minut hengiltä.”

Kun ikää karttuu, kertyy kaappeihin myös muistoja. Jokainen tuntee tämän haikeuden joutuessaan valitsemaan; säilytettävät, hylättävät. Kaappien järjestelyyn kuluu joka vuosi enemmän aikaa, mikä ei johdu omasta hitaudesta vaan siitä, että muistot ovat vuosi vuodelta painavampia.

”Esineet ja paikat ovat aina merkinneet minulle enemmän kuin ihmiset. Tai ehkä ne ovat korvikkeita, kuka tietää. Minullahan ei ole sukua eikä perhettä. Sanotaan, että kaunis esine lohduttaa kuin inhimillinen kosketus puuttuu.”

Espanjalaiseen taloon kuuluu olennaisena osana patio, joka voi olla sisäpihan kaltainen suljettu puutarhamainen oleskelutila; varjoisa kesäkuumalla ja tuulelta suojattu talvella.

”Tällä patiolla olen ihaillut vuoria, erityisesti pilvisinä päivinä. … Pilvet vaeltavat rinteiden yli hitaasti, yhtaikaa keveästi ja vaivalloisesti kuin paimentolaiset, ylpeinä paimentolaiset. Niiden kulkua ei estä mikään vaikka samalla näyttää, että niiden helmat takertuvat kitukasvuisiin pensaisiin. Sekin rakkauden kuva.”

Manner oli monella tavalla rakkauden haavoittama. Isovanhempien kasvattama tyttö menetti äitinsä synnytystä seuraavana päivänä ja isäänsä hän tutustui vasta aikuisena. Siirtyminen paikasta toiseen helpottaa ahdistusta, lievittää menetysten tuottamaa kipua.

”Täällä Espanjassa minä olen levossa. Kun radio ja sanomalehdet puuttuvat, kun puhutut sanat voi laskea sormilla ja ihmiskontaktit ovat kirjeiden varassa, minä lepää ja ”itse” tulee näkyviin vaivihkaa ja mystisesti kuin valokuva kehitysaltaasta.

Kun ”itse” tulee näkyviin, sen voi syrjäyttää. Jos se taas hukkuu maailman melskeeseen, sosiaaliseen hulinaan ja joutavanpäiväiseen tiedonvälitykseen, sitä ei voi syrjäyttää vaan se kirkuu ahdistettuna kaiken olemisen alla.”

Nämä ovat Sinervon kuvausta Mannerin tuntemuksista, mutta uskottavia. Eiköhän moni Espanjassa eläkeläispäiviään viettävä koe myös vapautuvansa jostakin painostavasta kun uutistulvan sisältö muuttuu vähän etäisemmäksi. Manner asui pitkään Tampereella, mutta piti itseään viipurilaisena, mikä myös sisälsi vierauden tunteen ja menetyksen.

”Aika on maisema, nyt sen ymmärrän. Puut ovat tapahtumia siinä maisemassa. Kun kuljen polkua ja kohtaan puun, olisi hölmöä luulla että se pulpahti siihen vasta sitten kun minä tulin eikä ollut ennen minua olemassakaan.”

Innottajana tälle tekstille oli Eeva-Liisa Manner –seuran järjestämä tilaisuus, johon valmistauduin selailemalla kirjahyllyssäni olevaa Helena Sinervon vuonna 2004 Finladia-palkinnon saanutta kirjaa Runoilijan talossa. Romaanimuotoisessa elämäkerrassa keskeinen tuotanto, musiikkimieltymyksineen sekoittuu fiktioon: romahtanutta kattoa on korjaamassa Federico Lorca –niminen mieshenkilö. Kaunistelematta kuvataan kuitenkin myös kirjailijan vakavia mielenterveysongelmia.

”Ei auta valittaa. Kuuntelen Mahlerin ensimmäistä sinfoniaa, sitä missä soitetaan Jaakko kultaa mollissa, uudelleen ja uudelleen. Melodia keinahtelee lohdullisesti, hierovat minua sisältä. Kun kuulin sävellyksen ensimmäistä kertaa, olin varma, että Mahler oli siinä lastenlaulussa ilmaissut elämänhätänsä juuret; ne ovat lapsuudessa niin kuin meillä kaikilla, lapsen yksin niellyissä kyynelissä. Ehkä pikku Gustavillakin oli jokin pehmeä paikka johon hän saattoi painaa kasvonsa, niin kuin minulla Enon vanha talvipomppa.”

Lainaukset:
Helena Sinervo: Runoilijan talossa. 2004 Tammi










   

9. huhtikuuta 2019

Tyytyväinen ihminen




Jos voisit itse päättää elämäsi päämäärän, kumman kahdesta vaihtoehdosta valitset: oletko onnellinen vai tyytyväinen. Onnesta on  kirjoitettu lukematon määrä elämäntapaoppaita. Onnellinen elämä, onnellinen lapsuus, onnellinen vanhuus, onnellinen parisuhde, onnellinen puutarhuri, onnellinen perhe jne.

Onni on hyvä asia lotossa ja arpajaisissa, mutta onko siitä elämän päämääräksi. Epäilen kovasti. Tosielämässä onni potkaisee joskus kovin rajusti ja siitä voi jäädä mustelma tai ainakin kateellisen kanssakulkijan kätketty kauna. Eikä onnea kannata suomalaisen sanonnan mukaan kovasti julkisesti julistaa. Tämä kannattaa pitää mielessä, kun asiaa aivan suoraan kysytään. Oletko onnellinen? Mieti tarkkaan miten vastaat.

Anton Tshovin näytelmässä kolmen sisaren onni on kaiken aikaa jossakin muualla. Vuonna 1901 kirjoitettu Kolme sisarta kuvaa myös tätä päivää: juhlitaan, juodaan, puhutaan toistensa ohi, pelataan rahapelejä, petetään, rakastutaan. Paljon haikaillaan myös työn perään.

Irina: Te sanotte: elämä on ihanaa. Entäpäs jos se vain tuntuu sellaiselta! Meille kolmelle sisarelle elämä ei vielä ole ollut ihanaa, se tukahduttanut meidät kuin rikkaruoho … Minulla on kyyneleet silmissä. Turhan päiten … Työtä täytyy tehdä, työtä. Sen tähden me olemme allapäin ja näemme elämämme niin synkkänä että emme tiedä mitä työ on. Me olemme syntyneet ihmisistä jotka halveksivat työtä …

     
Irina: Voi minua onnetonta … En minä osaa tehdä työtä, en enää rupea siihen. Riittää jo, riittää! Olin lennättimessä, nyt ole kaupunginhallituksessa ja vihaan, halveksin kaikkea mitä ikinä saan tehdäkseni … Olen jo kaksikymmenkolmevuotias, olen tehnyt työtä jo kauan, ja aivoni ovat näivettyneet, minä olen laihtunut, rumentunut, vanhentunut, eikä mitään, mitään, minkäänlaista tyydytystä ja aika kuluu ja koko ajan on sellainen tunne että kulkee poispäin todellisuudesta, ihanasta elämästä, kulkee yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, jotakin kuilua kohti. Minä olen epätoivoinen, epätoivoinen! Ja miten minä vielä elän, miten en ole tähän päivään mennessä tappanut itseäni, sitä minä en ymmärrä …

Olga, vanhempi sisar, lohduttelee ja ehdottaa Irinalle naimisiin menoa. Itse hän sanoo menevänsä naimisiin ilman rakkauttakin, vanhallekin, jos vain joku kosisi.

Masa on mennyt naimisiin kahdeksantoistavuotiaana kunnollisen miehen kanssa ja nyt hän katuu. Hän on onneton ja epätoivoisesti rakastunut toiseen mieheen.

Kaikki kolme haaveilevat pääsystä Moskovaan. Oma kaupunki tyhjenee kun varuskunta lopetetaan, mitään ei tunnu tapahtuvan. Sisarten veli raaputtelee lottokuponkeja, pelaa ja velkaantuu.

Miten on, pitäisikö näitä ihmisiä sääliä vai halveksia. Ovatko he olosuhteiden, kasvatuksen vai heikon luonteensa uhreja? Jokaisen sisällä on kuitenkin tunne muutoksen mahdollisuudesta.

Irina: Voi, minä olen niin uneksinut rakkaudesta, olen uneksinut jo kauan, yötä päivää, mutta sieluni on kuin arvokas flyygeli, jonka kansi on lukossa ja avain hävinnyt.

Kolmen sisaren perheen lastenhoitaja, njanja, on ehkä ainoa, joka ei ole etsinyt elämässään onnea. Hän on asunut perheessä 30 vuotta. Tehnyt työtä koko ikänsä ja nyt kahdeksankymmentävuotiaana ilmaisee tyytyväisyytensä kun Olga lupaa hänelle oman pienen huoneen ja oman sängyn.

Kansallisteatterin Suuren näyttämön esitys innosti alkulähteille. Luin Martti Anhavan suomentaman Kolme sisarta ja ihailen miten se on sovitettu meidän aikaamme.

Kaksi lisähuomiota: s-kirjainten päältä puuttuu kahden nimen kohdalla ^ , mutta en saanut merkkiä käännettyä oikein päin. Sori siitä, mutta luotan lukijaani, joka osaa s:n pehmentää.

Sunnuntain Hesarissa kerrottiin: Pedersöressä (pieni kunta Pohjanmaalla) työttömyysaste on 2,1%, siis periaatteessa kaikille on löytynyt töitä. Ovat varmasti aika tyytyväistä joukkoa. Olen pannut merkille, että tyytyväiset ihmiset luovat ympärilleen miellyttävän tunnelman, sellaisessa seurassa yleensä viihdytään.

Lainaukset:
Anton Tsehov: Kolme sisarta. Otava. 1985