Itku

Jos pieni kirja (noin 160 sivua) on hyvin tiivis ja täynnä sanattomia tunteita ja pidätettyä itkua,  sen lukee mielellään kaksi kertaa, ymmärtääkseen, mistä siinä todella on kysymys. 

Äiti istuu sairaalassa viisi päivää tyttärensä vuoteen vieressä, siinä tarinan raamit.

Äiti ja tytär muistelevat entisiä naapureitaan, juoruilevat ja yrittävät yhteisten muistojen kautta löytää läheisyyden, joka lapsuuden kodista puuttui. Viiden päivän aikana sairaalassa he keskustelevat, ehkä löytävät toisensa tai ainakin ymmärtävät jotakin toisistaan. 

Äidin ikävä oli tyttärelle tuttu tunne jo koulun alkaessa, mutta itkeminen muiden nähden ei ollut mahdollista.

…”ikävöin sinua koko päivän. En pystynyt vastaamaan, kun opettaja kysyi jotain, koska minulla oli pala kurkussa. En tiedä kauanko sitä kesti. Mutta ikävöin sinua niin kovasti, että minun oli joskus pakko mennä vessaan itkemään.”

On koteja, joissa ei sallita kaikkia tunteita: surua, onnea, iloa, pettymystä, häpeää. Ei ainakaan näiden tunteiden avointa ilmaisemista.

”Molemmat vanhempani inhosivat itkemistä, ja itkuun purskahtaneen lapsen on vaikea lopettaa itkemistä, vaikka hän tietää, että asiat vain pahenevat, jollei hän lopeta. Ei se ole lapselle helppoa.”
 

Terveellä aikuisella on ominaisuus, jonkinlainen herkkyys lapsen itkulle, jonka kirjailija kuvaa tunnistettavasti. Kunpa jokaisella olisi kyky tunnistaa tuo lohduton itku ja auttaa.

”New Yorkissa näen lapsia, jotka itkevät silkkaa väsymystään, ja se on aitoa, ja joskus he itkevät silkkaa ilkeyttään, mikä sekin on aitoa. Mutta joskus näen lapsen, joka itkee lohduttomasti, ja se itku on minusta yksi vilpittömimmistä äänistä, jonka lapsi pystyy tuottamaan. Silloin melkein kuulen kuinka sydämeni särkyy, aivan kuten joskus nuoruudessani – jos olosuhteet olivat oikeat – kuulin miten maissi kasvoi pellolla.”

Tiiviissä pienessä tarinassa on välähdyksiä perheestä, jossa ei paljon puhuta, elämä on aineellisesti niukkaa ja koulussa eriarvoisuus hyökyy lasten päälle, mutta miten tärkeää osaa raha näyttelee silloin kun häpeä, jota ei pysty tunnistamaan jää salaisuudeksi, ehkä koko perheen yhteiseksi. Mietin, mistä ihmiset puhuvat silloin kun on ikään kuin viimeinen mahdollisuus löytää yhteys toiseen. Lucy Barton ja hänen äitinsä puhuvat muun muassa Elviksestä, naapurin tytöistä, pettämisestä, pärjäämisestä. Todellinen kysymys, jonka tytär esittää äidilleen on: rakastatko minua?

Hyvä tiivistelmä on myös tämä.

…”minua kiinnostaa myös se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää.”

Lainaukset: Elizabeth Strout Nimeni on Lucy Barton. Tammi 2018