Tuli kymmenien vuosien katkos ja etäisyys puutarhoihin,
kunnes iskin kynteni maahan. Sattui nimittäin niin, että löytyi hehtaari maata,
pahasti rappeutunut talo, umpeen kasvanut omenatarha ja paljon maahan kuopattua
rojua. Molemmille riitti puuhaa, toiseen iski purkamis- ja rakentamisvimma ja
toiseen kokeilevan puutarhurin oireyhtymä.
Keskityn kuvailemaan kokeilevaa puutarhuria ja oireyhtymän
vaikutuksia sekä omaan että lähipiirin elämään. Kuten yleisesti tiedetään
kaikki häiriöt vaikuttavat laaja-alaisesti koko sosiaaliseen verkostoon.
Olen aina uskonut ja luottanut kirjaviisauteen; onneksi noin
40 vuotta sitten puutarhurin villitsemisoppaita oli vain rajoitetusti tarjolla
ja nyt käsillä olevan kirjankin löysin jostakin antikvariaatista paljon sen
ilmestymisen jälkeen. Siis varsin viattomin mielin lähdin liikkeelle ja olen
siitä onnellinen. Ei ollut varsinaista ammattiapua: puutarhasuunnittelijoita
yms. Kaikki olisi voinut mennä peruuttamattomasti pieleen.
”Kotipuutarhan voi perustaa monella tavalla: parasta on kutsua puutarhuri, puutarhanrakentaja tätä varten. Puutarhuri istuttaa sitten maahan erilaisia keppejä, risuja ja luutia, joiden hän väittää olevan vaahteroita, orapihlajia, syreenejä – rungollisia ja puolirungollisia ja muita luonnon ihmeellisyyksiä. Sen jälkeen hän kaivaa maata, kääntää sen mullin mallin ja taputtaa sitten taas sileäksi, laittaa pieniä käytäviä kivimurskasta, pistelee jotain lakastunutta vihreää sinne tänne ja selittää, että ne ovat perennoja. Hän kylvää ruohonsiemeniä odotettavaa nurmikkoa varten ja kutsuu sitä rairuohoksi, aronadiksi, nurmirölliksi ja timoteiksi ja lähtee sitten tiehensä jättäen puutarhan niin paljaaksi ja autioksi kuin se oli luomisen alkupäivinä.”
Ystäviltäni olen saanut kuulla, etteivät asiantuntijat
välttämättä tee kaikkea tuota maastossa, uusi puutarha hahmotellaan paperille, joka
maksaa kottikärryllisen euroja.
Vähitellen taivuin kukkien puoleen ja aloin tunnistaa maailmankuvani
muuttuvan. Hevosen kakkara maantiellä vei ajatukseni välittömästi ruusuihin,
joille voisi perustaa oman penkin. Ruosteinen peltipurkki olisi koristeellinen
kukkaruukku, saunan pata oivallinen kosmoskukille ja saniaisille.
Addiktiot paljastuvat harrastelijapuutarhurissa:
”Keräilyvimma leimahtaa ja pakottaa hänet kasvattamaan kaikkea aakkosjärjestyksessä aaprotista zinniaan saakka. Vähitellen kehittyy sen jälkeen erikoistumisen vimma ja muodostaa tähän asti varsin vastuuntuntoisesta kansalaisesta ruusuviljelijän, daaliaspesialistin tai muulla tavalla ylijännitteisen hoopon.”
Tämäkin saattaa riistäytyä hallitsemattomaksi.
Esikasvatettuja taimia tulee satamäärin. Mihin istutat 120 krassia?
Siemenpusseja on nytkin kymmeniä varastossa. Ystävättäreni sanoi
kirjoittaneensa kalenteriin: älä osta siemeniä. Fyysinen työ on vähentymässä,
mutta sen korvaa puutarhakirjojen ostelu ja selailu. Kaikenlaista tarpeetonta tietoa
tunkee aivoihin: Kaarle Kustaan lempikukka on ruusunätkelmä. On kaunis, vähän
hajuherneen näköinen, mutta monivuotinen – on kokeiltu.
Lainaukset:
Karel Capek: Puutarhurin vuosi. Arvi A. Karisto Oy. 1984