29. kesäkuuta 2017

Puutarhahulluus



Aloitan lapsuudesta, sillä sieltä kaikki alkaa. On pieni kuisti, jonka seinustaan kiinnitettyjä tukinaruja pitkin nousee kasvi, jolla on pyöreähköt syvän vihreät lehdet ja oranssiin vivahtavat torvimaiset kukat, joiden sisuksiin mehiläinen tai joku muu pörheäkarvainen, suriseva ötökkä tunkeutuu. Naapurin tädillä oli samanlainen kuisti, jonka kukkien värisävyt ovat pinkkiä, kukat tuoksuvia ja hempeitä.

Tuli kymmenien vuosien katkos ja etäisyys puutarhoihin, kunnes iskin kynteni maahan. Sattui nimittäin niin, että löytyi hehtaari maata, pahasti rappeutunut talo, umpeen kasvanut omenatarha ja paljon maahan kuopattua rojua. Molemmille riitti puuhaa, toiseen iski purkamis- ja rakentamisvimma ja toiseen kokeilevan puutarhurin oireyhtymä.

Keskityn kuvailemaan kokeilevaa puutarhuria ja oireyhtymän vaikutuksia sekä omaan että lähipiirin elämään. Kuten yleisesti tiedetään kaikki häiriöt vaikuttavat laaja-alaisesti koko sosiaaliseen verkostoon.

Olen aina uskonut ja luottanut kirjaviisauteen; onneksi noin 40 vuotta sitten puutarhurin villitsemisoppaita oli vain rajoitetusti tarjolla ja nyt käsillä olevan kirjankin löysin jostakin antikvariaatista paljon sen ilmestymisen jälkeen. Siis varsin viattomin mielin lähdin liikkeelle ja olen siitä onnellinen. Ei ollut varsinaista ammattiapua: puutarhasuunnittelijoita yms. Kaikki olisi voinut mennä peruuttamattomasti pieleen.

”Kotipuutarhan voi perustaa monella tavalla: parasta on kutsua puutarhuri, puutarhanrakentaja tätä varten. Puutarhuri istuttaa sitten maahan erilaisia keppejä, risuja ja luutia, joiden hän väittää olevan vaahteroita, orapihlajia, syreenejä – rungollisia ja puolirungollisia ja muita luonnon ihmeellisyyksiä. Sen jälkeen hän kaivaa maata, kääntää sen mullin mallin ja taputtaa sitten taas sileäksi, laittaa pieniä käytäviä kivimurskasta, pistelee jotain lakastunutta vihreää sinne tänne ja selittää, että ne ovat perennoja. Hän kylvää ruohonsiemeniä odotettavaa nurmikkoa varten ja kutsuu sitä rairuohoksi, aronadiksi, nurmirölliksi ja timoteiksi ja lähtee sitten tiehensä jättäen puutarhan niin paljaaksi ja autioksi kuin se oli luomisen alkupäivinä.”

Ystäviltäni olen saanut kuulla, etteivät asiantuntijat välttämättä tee kaikkea tuota maastossa,  uusi puutarha hahmotellaan paperille, joka maksaa kottikärryllisen euroja.  

Aloitin raivaamisen, ja maasto paljasti parhaat puolensa, löytyi kalliota, vanhan saunan perustukset, kirsikka- ja luumupuita, maakellari, illakkoa, iiristä, akvileijaa ja marjapensaita. Ihanaa, sanoin ja jatkoin muokkaamista. Tavoitteeksi asetin täydellisen hyötypuutarhan luomisen. Lehmää ei oteta, mutta jouluun asti syödään vain oman maan tuotteita. Keittiön lattiaan tehtiin luukku, josta pääsi vanhan ajan kellariin, sellaiseen, josta olin satukirjasta lukenut. Kellariin kannettiin perunat ja juurekset. Jouluksi valmistin laatikot omista lantuista ja porkkanoista. Pientä nurinaa joulupöydässä. Monta vuotta sitä kestettiin, mutta vähitellen jouduin toteamaan, että menee liian ekologiseksi, kun syksyllä raahaan saaliin kellariin ja keväällä kompostiin. Kaikkea syötäväksi tarkoitettua tuli kokeiltua. ”Miksi kaikkiin ruokiin pitää laittaa tota salviaa?” No, salvia on niin kaunis esimerkiksi ruusun vieressä ja kirveliäkin on niin soma kädellä hipaista, tuoksuu lakritsalta. Kuulin myös suoranaista pilkkaa. ”Ahaa, täällä on kaivettu juoksuhautoja.” Perunat taisi tulla kaivetuiksi vähän liian syviin vakoihin. Äidiltäni, joka hemmotteli lapsenlastaan jauhelihakastikkeella, kuulin vetoomuksen. ”Voisitko sanoa äidille, että laittaisi joskus tällaista ruokaa, kun meillä on aina niitä papuja.”

Vähitellen taivuin kukkien puoleen ja aloin tunnistaa maailmankuvani muuttuvan. Hevosen kakkara maantiellä vei ajatukseni välittömästi ruusuihin, joille voisi perustaa oman penkin. Ruosteinen peltipurkki olisi koristeellinen kukkaruukku, saunan pata oivallinen kosmoskukille ja saniaisille.

Addiktiot paljastuvat harrastelijapuutarhurissa:

”Keräilyvimma leimahtaa ja pakottaa hänet kasvattamaan kaikkea aakkosjärjestyksessä aaprotista zinniaan saakka. Vähitellen kehittyy sen jälkeen erikoistumisen vimma ja muodostaa tähän asti varsin vastuuntuntoisesta kansalaisesta ruusuviljelijän, daaliaspesialistin tai muulla tavalla ylijännitteisen hoopon.”

Tämäkin saattaa riistäytyä hallitsemattomaksi. Esikasvatettuja taimia tulee satamäärin. Mihin istutat 120 krassia? Siemenpusseja on nytkin kymmeniä varastossa. Ystävättäreni sanoi kirjoittaneensa kalenteriin: älä osta siemeniä. Fyysinen työ on vähentymässä, mutta sen korvaa puutarhakirjojen ostelu ja selailu. Kaikenlaista tarpeetonta tietoa tunkee aivoihin: Kaarle Kustaan lempikukka on ruusunätkelmä. On kaunis, vähän hajuherneen näköinen, mutta monivuotinen – on kokeiltu.

Muistopatsasta en ole vielä suunnitellut. Kirjani kertoo, että puutarhuri rakentaa itselleen patsaan kompostikasasta. Saapa nähdä.

Lainaukset:
Karel Capek: Puutarhurin vuosi. Arvi A. Karisto Oy. 1984












14. kesäkuuta 2017

Kamarimusiikki

Osa Birger Kaipiaisen keramiikkateoksesta

Sukelsin kamarimusiikkiin menetelmällä, jonka voisi rinnastaa kielikylpyyn.  Ostin liput muutamaan kamarimusiikkikonserttiin Kuhmossa. Ilman minkäänlaista ennakko-odotusta istuin, kuuntelin ja katselin. Hämmästyin, miten helppoa ja mutkatonta kaikki oli. Ei minkään valtakunnan pönötystä: yleisö ja esiintyjät lomavaatteissa, soittajat eri puolilta maailmaa viilettivät polkupyörillään rantatietä viulukotelot selässä, huilut kainalossa Kontion koulun, kirkon ja Kuhmo-talon väliä.

Kesän kohokohta oli viikko kamarimusiikkia aamusta iltaan yli kymmenen vuoden ajan. Joskus tarjonnan runsaus houkutti ahneuteen, ja väsymys painoi silmät kiinni kesken konsertin, mutta meitä istui usein neljä ystävää rinnakkain, aina oli joku vahtimassa, ettei nukahtanut pudonnut penkiltä tai päässyt esittämään kuorsaussooloa sopimattomaan kohtaan.

Muistot Kuhmosta tulvahtivat mieleen lukiessani Ralf Gothónin soivaa elämää. Kuvaus kamarimusiikin erityisluonteesta paljasti minulle sen, miksi niin helposti jäin koukkuun juuri tähän klassisen musiikin tyylilajiin.

Kamarimusiikkia soittavan orkesterin soittajien määrää ei tarkasti määritelty: kaksi muusikkoa riittää, vaikka usein soittajia on neljä, viisi tai enemmänkin, mutta aina vähemmän kuin sinfoniaorkesterissa. Pienen ryhmän soitossa on korostetusti kysymys soittajien välisestä vuorovaikutuksesta, ilman orkesterin edessä seisovaa tahtipuikon heiluttajaa. Vuorovaikutus syntyy hyvässä yhteissoitossa toinen toista kuunnellen. Kun tämän oivalsin, pidin huolen, että istuinpaikkani oli optimaalinen katselulle. Elävän musiikin seuraaminen on sekä korvan että silmän nautintoa.

”Kamarimusiikkipiireissä voi tutustua muusikoihin, solistisiin soittajiin, joille kamarimusiikki on vaikeaa. He eivät ymmärrä soittajakollegoiden vaikutusta kokonaisuuteen eivätkä suostu reagoimaan muihin soittajiin. Ralf arvelee sen johtuvan siitä, että he eivät ole ymmärtäneet sävellyksen lainalaisuuksia eivätkä teosta kokonaisuudessaan. Löytyy sellaisiakin muusikoita, jotka puhtaasti itsekkäistä syistä haluavat ottaa vallan käsiinsä ja leikkiä solistia. Myös muusikon tausta ja koulutus voivat vaikuttaa toimintatapoihin.”

Edellistä lukiessani muistin elävästi Kontion koululta yhden konsertin, jossa yksi soittajista ei mitenkään voinut pysyä istuimellaan vaan nousi puoliseisovaan asentoon vähän väliä, ilmeisesti pyrkien solistiseen osaan. Näky oli niin häiritsevä, että suljin silmäni ja vain kuuntelin. Lopulta muokkasin omaa mielikuvaani soittajasta. Ajattelin, että nuoren soittajan äiti istuu katsomon takarivissä ja tytär haluaa näkyä äidille. Loppuosan konsertista pystyinkin nauttimaan sekä musiikista että katsomisesta.

Koulutukseni ja työkokemukseni ovat vieneet minua ryhmäilmiöiden tutkimisen suuntaan. Monet ryhmäilmiön peruselementit tulevat korostetusti kuvatuiksi Ralf Gothónin sanottamana:

”Edelleen on muusikoita, jotka eivät kykene soittamaan kamarimusiikkia luonnollisella tavalla. On myös sellaisia, jotka ovat hyvin sympaattisia,  mutta heillä ei ole kykyä osallistua aktiivisesti kamarimusiikilliseen vuorovaikutukseen. Tällaiset soittajat jäävät soittaessa pelkästään mukanasoittajiksi. Periaatteessa kamarimusiikissa siedämme hyvin pitkälle toinen toistemme karaktäärejä.”

Kamarimusiikissa solistisuus tarkoittaa, että jokainen soittaja osaa antaa ja vastaanottaa, ymmärtää kokonaisuuden ja reagoi vuorovaikutuksessa toisiin. Jokainen ryhmässä toiminut ymmärtää, miten haasteellisiin tilanteisiin joudutaan omien mielihalujen ja pyrkimysten yhteensovittamisessa, aivan arkisissakin tilanteissa.

”Kerrotaan jousikvarteteista, joiden muusikot asuvat esiintymismatkojen aikana eri hotelleissa ja matkustavat eri lentokoneilla. Vuosien yhdessäolon aikana heille on syntynyt niin vaikeita ristiriitoja, etteivät enää voi sietää toisiaan. Vaikka muusikot eivät tulisi keskenään toimeen, erimielisyydet unohdetaan esiintymislavalla ja keskitytään itse musiikkiin ja parhaan musiikillisen lopputuloksen aikaansaamiseen. Yhteistyötä voidaan tehdä, kun lähdetään teoksista ja niiden sanomasta.”

Kuhmon kamarimusiikkifestivaalit ovat opettaneet minulle monta asiaa musiikista, yhteissoitosta, ystävyydestä ja vieraanvaraisuudesta.

Lopuksi yksi säe Kai Aareleidin runosta Lue minua
”lue minua
kuin miniatyyriä
tiedän
tämä saattaa olla vähän yksipuolista
ja loppua liian pian
lue
silti”


Lainaukset
Raija Lampila. Ralf Gothónin soiva elämä. Teos 2016
Parnasso nro 3/2017