Aloitan lapsuudesta, sillä sieltä kaikki alkaa. On pieni
kuisti, jonka seinustaan kiinnitettyjä tukinaruja pitkin nousee kasvi, jolla on
pyöreähköt syvän vihreät lehdet ja oranssiin vivahtavat torvimaiset kukat,
joiden sisuksiin mehiläinen tai joku muu pörheäkarvainen, suriseva ötökkä
tunkeutuu. Naapurin tädillä oli samanlainen kuisti, jonka kukkien värisävyt ovat
pinkkiä, kukat tuoksuvia ja hempeitä.
Tuli kymmenien vuosien katkos ja etäisyys puutarhoihin,
kunnes iskin kynteni maahan. Sattui nimittäin niin, että löytyi hehtaari maata,
pahasti rappeutunut talo, umpeen kasvanut omenatarha ja paljon maahan kuopattua
rojua. Molemmille riitti puuhaa, toiseen iski purkamis- ja rakentamisvimma ja
toiseen kokeilevan puutarhurin oireyhtymä.
Keskityn kuvailemaan kokeilevaa puutarhuria ja oireyhtymän
vaikutuksia sekä omaan että lähipiirin elämään. Kuten yleisesti tiedetään
kaikki häiriöt vaikuttavat laaja-alaisesti koko sosiaaliseen verkostoon.
Olen aina uskonut ja luottanut kirjaviisauteen; onneksi noin
40 vuotta sitten puutarhurin villitsemisoppaita oli vain rajoitetusti tarjolla
ja nyt käsillä olevan kirjankin löysin jostakin antikvariaatista paljon sen
ilmestymisen jälkeen. Siis varsin viattomin mielin lähdin liikkeelle ja olen
siitä onnellinen. Ei ollut varsinaista ammattiapua: puutarhasuunnittelijoita
yms. Kaikki olisi voinut mennä peruuttamattomasti pieleen.
”Kotipuutarhan voi perustaa monella tavalla: parasta on kutsua puutarhuri, puutarhanrakentaja tätä varten. Puutarhuri istuttaa sitten maahan erilaisia keppejä, risuja ja luutia, joiden hän väittää olevan vaahteroita, orapihlajia, syreenejä – rungollisia ja puolirungollisia ja muita luonnon ihmeellisyyksiä. Sen jälkeen hän kaivaa maata, kääntää sen mullin mallin ja taputtaa sitten taas sileäksi, laittaa pieniä käytäviä kivimurskasta, pistelee jotain lakastunutta vihreää sinne tänne ja selittää, että ne ovat perennoja. Hän kylvää ruohonsiemeniä odotettavaa nurmikkoa varten ja kutsuu sitä rairuohoksi, aronadiksi, nurmirölliksi ja timoteiksi ja lähtee sitten tiehensä jättäen puutarhan niin paljaaksi ja autioksi kuin se oli luomisen alkupäivinä.”
Ystäviltäni olen saanut kuulla, etteivät asiantuntijat
välttämättä tee kaikkea tuota maastossa, uusi puutarha hahmotellaan paperille, joka
maksaa kottikärryllisen euroja.
Aloitin raivaamisen, ja maasto paljasti parhaat puolensa,
löytyi kalliota, vanhan saunan perustukset, kirsikka- ja luumupuita,
maakellari, illakkoa, iiristä, akvileijaa ja marjapensaita. Ihanaa, sanoin ja
jatkoin muokkaamista. Tavoitteeksi asetin täydellisen hyötypuutarhan luomisen.
Lehmää ei oteta, mutta jouluun asti syödään vain oman maan tuotteita. Keittiön
lattiaan tehtiin luukku, josta pääsi vanhan ajan kellariin, sellaiseen, josta
olin satukirjasta lukenut. Kellariin kannettiin perunat ja juurekset. Jouluksi
valmistin laatikot omista lantuista ja porkkanoista. Pientä nurinaa
joulupöydässä. Monta vuotta sitä kestettiin, mutta vähitellen jouduin
toteamaan, että menee liian ekologiseksi, kun syksyllä raahaan saaliin
kellariin ja keväällä kompostiin. Kaikkea syötäväksi tarkoitettua tuli
kokeiltua. ”Miksi kaikkiin ruokiin pitää laittaa tota salviaa?” No, salvia on
niin kaunis esimerkiksi ruusun vieressä ja kirveliäkin on niin soma kädellä
hipaista, tuoksuu lakritsalta. Kuulin myös suoranaista pilkkaa. ”Ahaa, täällä
on kaivettu juoksuhautoja.” Perunat taisi tulla kaivetuiksi vähän liian syviin
vakoihin. Äidiltäni, joka hemmotteli lapsenlastaan jauhelihakastikkeella,
kuulin vetoomuksen. ”Voisitko sanoa äidille, että laittaisi joskus tällaista
ruokaa, kun meillä on aina niitä papuja.”
Vähitellen taivuin kukkien puoleen ja aloin tunnistaa maailmankuvani
muuttuvan. Hevosen kakkara maantiellä vei ajatukseni välittömästi ruusuihin,
joille voisi perustaa oman penkin. Ruosteinen peltipurkki olisi koristeellinen
kukkaruukku, saunan pata oivallinen kosmoskukille ja saniaisille.
Addiktiot paljastuvat harrastelijapuutarhurissa:
”Keräilyvimma leimahtaa ja pakottaa hänet kasvattamaan kaikkea aakkosjärjestyksessä aaprotista zinniaan saakka. Vähitellen kehittyy sen jälkeen erikoistumisen vimma ja muodostaa tähän asti varsin vastuuntuntoisesta kansalaisesta ruusuviljelijän, daaliaspesialistin tai muulla tavalla ylijännitteisen hoopon.”
Tämäkin saattaa riistäytyä hallitsemattomaksi.
Esikasvatettuja taimia tulee satamäärin. Mihin istutat 120 krassia?
Siemenpusseja on nytkin kymmeniä varastossa. Ystävättäreni sanoi
kirjoittaneensa kalenteriin: älä osta siemeniä. Fyysinen työ on vähentymässä,
mutta sen korvaa puutarhakirjojen ostelu ja selailu. Kaikenlaista tarpeetonta tietoa
tunkee aivoihin: Kaarle Kustaan lempikukka on ruusunätkelmä. On kaunis, vähän
hajuherneen näköinen, mutta monivuotinen – on kokeiltu.
Muistopatsasta en ole vielä suunnitellut. Kirjani kertoo,
että puutarhuri rakentaa itselleen patsaan kompostikasasta. Saapa nähdä.
Lainaukset:
Karel Capek: Puutarhurin vuosi. Arvi A. Karisto Oy. 1984
