 |
| Japaninsiipipähkinä ja oma tupa |
Jatkan puutarhateemalla: puutarhahulluudesta viisauteen. Viisastuminen
on hyvin hidas prosessi kaikilla ihmiselon alueilla, ja pari vuosikymmentä on
vain hetki puutarhurin elämässä.
Selailin muistiinpanojani vuodelta 1992. Kävimme Mustialan
arboretumissa ja tuomisena puutarhaamme: hemlokki 4 kpl, japaninsiipipähkinä 3
kpl, douglaskuusi 10 kpl. Kaikki olivat hyvin pieniä, tuskin polven korkuisia
taimia. Kiireesti ne istutin mielestäni sopiviin kasvupaikkoihin ja annoin niille
rauhan kehittyä täyteen mittaansa.
Japaninsiipipähkinöistä kaksi on edelleen hyvässä kunnossa,
ne herättävät aina vieraiden uteliaisuuden, tuskin kukaan on niitä tunnistanut,
ovat ne niin eksoottisen näköisiä. Puuni ovat monihaaraisia ja reheviä, pitkien
hedelmänorkkojen koristamia. Maaperä oli juuri oikea: ravinteikas ja hikevä.
Puun taimien istutusaikana en tuntenut maaperän ominaisuuksia, hikevä-sanakin
oli täysin tuntematon tuohon aikaan.
Douglaskuuset sirottelin sinne tänne –periaatteella: muutama
talon seinustalle lähelle sähköpistettä. Mielessä välkkyi valaistu joulukuusi.
Nuori douglaskuusi kasvaa nopeasti valoisalla paikalla, niin nopeasti ettei se
koskaan ehtinyt saada jouluvaloja oksilleen. Talon seinustalla oleva kuusi on
jo ylittänyt katonharjakorkeuden monella metrillä. Amerikasta lähtöisin oleva
kuusi voi kasvaa 100 metriä korkeaksi, mutta tuskin meillä. Merkittävä puu on myös
ikänsä suhteen. Vanhimmat puut ovat 500 vuotta vanhoja ja eräs douglaskuusilaji
on saavuttanut jopa 1000 vuoden iän. Taimet istuttaessani en tuntenut kyseisen
kuusen ominaisuuksia, mutta jotain olen oppinut. Nyt tiedän, että douglaskuusi
vaihtaa nimeä kaadettuna. Sahatavaraksi myytynä siitä tulee oregoninmänty, ja
oivallinen materiaali huonekaluihin oksattomuutensa ja hyvän punertavan
värisävynsä ansiosta.
Arboretumeissa on mukava kävellä ja ihmetellä puumaailman
moninaisuutta, mutta niiden taimimyymälöitä on aiheellista vältellä. Hehtaarin
tontille ei voi mahduttaa maailman puujättejä, jos haluaa nähdä nenäänsä
pidemmälle ja käyskennellä pihapiirissä lyömättä otsaansa makedonianmäntyyn tai
sotkematta vaatteitaan pihkaiseen pihtaan.
Virikkeitä on paras hakea kirjoista ja tyytyä
suunnittelemaan vaikka ruusujen ymppäystä. Ajankohta on mitä sopivin. Näin se
menee kirjan mukaan.
”Puutarhaväen kanonisen lain mukaan heinäkuussa on ruusut silmikoitava. Tavallisesti se tapahtuu seuraavasti: otetaan villiruusu tai ruusun vesa perusrungoksi, johon jalostetaan; vielä suuri määrä niintä ja lopuksi tarvitaan puutarhaveitsi eli jalostusveitsi. Kun kaikki on valmista, tarhuri tunnustelee veitsensä terävyyttä peukalon päähän, johon, jos veitsi on riittävän terävä, syntyy ammottava haava, josta veri alkaa virrata. Haavan sitomista varten tarvitaan muutama metri harsokangasta, jolloin peukalon päähän muodostuu kohtalaisen suuri ja pullea nuppu. Tätä sanotaan ruusujen silmikoimiseksi. Ellei nyt satu olemaan mitään villiruusua, voi äsken kerrotun leikkauksen peukaloon suorittaa muussakin yhteydessä, esim. pistokkaita, oksia, kuihtuneita kukkia leikatessa tai yleensä puiden ja pensaiden leikkauksissa.”
Villiruusut kukkivat parhaimmillaan ja ne ovatkin ainoa
ruusulaji, jonka olen saanut viihtymään tontillani. Monenlaista olen kokeillut,
mutta johonkin ne häipyvät, hiipuvat vähitellen, vain yksinäinen Queen
Elisabeth, Peace ja Schneewittchen sinnittelevät edelleen. Niitä on joko
hoidettu liikaa tai liian vähän, tämä periaate pitää paikkansa kaikessa
kasvattamisessa. Mutta puutarhuri on siitä onnellisessa asemassa, että hän elää
aina toivo sydämessä ja uskossa parempaan tulevaisuuteen. Mahdollisuus onnistua
seuraavana kasvukautena pitää mielen virkeänä. Vuodenaika on vain
päähänpiintymä.
”Tarhurin syksy alkaa maaliskuussa, silloin kun ensimmäinen lumikello lakastuu.”
…
”Kun ruusumme kukkivat, ajattelemme, että ensi vuonna ne kukkivat entistä paremmin. Kymmenen vuoden päästä on tästä tumpista kasvanut komea mänty – kunpa ne kymmenen vuotta olisivat jo takana päin! Tahtoisinpa nähdä, miltä nuo koivut näyttävät viidenkymmenen vuoden kuluttua. Kuinka totta onkaan, että paras on aina edessämme. Jokainen uusi vuosi tuo mukanaan lisäkasvua ja kauneutta. Jumalalle kiitos, että taas olemme päässeet vuoden eteenpäin!”
Lainaukset ovat Karel Capekin kirjasta Puutarhurin vuosi
Vietä hetki puutarhassa: Pekka Streng (1948-1975) sävelet ja
sanat Puutarhassa.
