 |
| F. E. Sillanpään kootut teokset I-VI vuodelta 1932 Kuva: Poropeukalo |
Kun suurmiehestä tehdään ooppera, juonen käänteitä ja
tarinan jännitettä ei tarvitse suurennuslasilla etsiä. Suurmies ei olisi
suurmies, jos elämä kulkisi tasaista, nousujohteista rataa vallan tai
taituruuden huipulle. Hyvin usein alkutaival on kuoppainen ja mutkikas, mutta
mikäli näin ei ole, ainakin elämän lopputaival edetään kompastellen ja
kompuroiden.
Sillanpää-ooppera tuskin tekee tässä suhteessa poikkeusta.
Lähtökohdat ovat hyvin oopperaan sopivat: köyhästä töllin pojasta
Nobel-palkituksi kirjailijaksi. Ja kaikki elämän koettelemukset, kunnes vanhuus
radion joulusaarnojen laatijana, Taatana, toi hänet myös niiden kuulolle,
joilta kirjat olivat jääneet lukematta.
Päästäkseni Hämeenkyrön Myllykolun tunnelmiin, otin
Sillanpään kootut teokset (1932) lähempään tarkasteluun ja niitä lainaillen
saan tuntuman kieleen ja maisemaan.
”Poika tulee kotipaikalleen juuri sinä aikana, jolloin laakson rinteelle on ehtinyt aivan nuori suvi. Suvi on ikään kuin siroteltu kaikkialle, sitä on puissa, on maassa, on taivaan laessa. Poika näkee kaukaa tieltä, että porstuanoven puolisko on auki, ja se seikka määrää koko harmaan rakennuksen sävyn, eikä hän enää lähestyessään sitä katselekaan.”(Elämä ja aurinko. 1919)
Lainaus on romaanin alusta, kolme ensimmäistä virkettä. On tunnelmaa ja näkymä kotitalosta: ovi on auki.
Samana vuonna julkaistaan myös Hurskas kurjuus,
jonka alaotsikoksi on merkitty Päättynyt suomalainen elämäkerta. Romaani alkaa
näin:
”Toivolan Jussi, Juha, Janne – kirkonkirjojen mukaan Johan
Abraham Benjaninpoika – oli vanha vastenmielisen näköinen äijänrahjus.
Viimeisinä vuosinaan hänellä oli laajahko kalju, jota niskassa ja korvilla
reunusti joskus maailmassa tasoitettu, lakin alta harittava hiuskiehkura.
Kasvot olivat ruskean rakkimaisen takkukarvan peitossa, vain suippokärkinen
nenä oli selvästi näkyvissä.”
Lyhyempiä kertomuksia on melkoinen määrä, ja jo edellisiä
teoksia kaksi vuotta aikaisemmin julkaistiin mm. Ihmislapsia elämän saatossa.
Ensimmäisen kertomuksen alku kuvaa kodista irtaantumista ja uuden maailman
kohtaamista. Nykyään puhutaan ja kirjoitetaan luokkaretkestä, kun pyritään
kertomaan jotakin siitä, millaisena ensimmäisen polven yliopisto-opiskelija
kokee ympäristön, johon vieraana tulee, ehkä jopa tunkeutujana.
”Varsinainen poika-ikäni on minun muististani kokonaisuutena himmennyt. Silloin tapahtui hiljallensa, että ne juuret, joilla alunpitäen olin kasvupaikkaani kiintynyt, ratkeilivat toinen toisensa jälkeen. Olin kuin ihminen, joka jostain luukusta kurkistaa ylempään kerrokseen, näkee siellä paljon viehättävää, jota jää katselemaan jaksamatta kohottautua sinne kokonaan. Myöhemmin voi käydä niin, että hän kyllästyy ikävään asemaansa, yläkerta kadottaa näköviehätyksensä, kun ei siihen kumminkaan pääse koskemaan, ja hän painuisi jo takaisin alakertaansa, mutta ei mahdu enää luukusta. Hän jää iäksensä siihen riippumaan.”
Nuorena nukkunut ilmestyi 1931. Romaanin alusta lyhyt
katkelma.
”Siljan, nuoren kauniin maalaistytön elämä päättyi noin viikon päivät juhannuksen jälkeen kesän vielä ollessa nuoremmalla puolellaan. Asemaansa katsoen hän sai verraten säädyllisen kuoleman. Vaikka hän oli isätön ja äiditön palvelustyttö, jonka ei ollut turvaamista muihinkaan sukulaisiinsa, ja vaikka hän joutui olemaan jonkin aikaa toisen hoidettavana, ei hänen sentään tarvinnut turvautua köyhäinapuunkaan. Niin säästyi hänen elämänsä siltäkin varsin viattomalta rumuuden häpeältä.”
Taitava aloitus; tiivis ja heti sydän läikähtää myötätunnosta;
että köyhyys ja osattomuus voisi olla rumuuden häpeä. Palvelustyttö saa
sairautensa loppuvaiheessa jäädä isäntäperheen talon saunakamariin, mutta auttajalla on omat
odotuksensa korvauksesta; jäisihän tytöltä jotakin päälle pantavaa. ”Emäntä oli
jo aikaisemminkin pyrkinyt lainailemaan Siljan vaatteita.”
Siinä määrin jouduin Sillanpään lumoihin, että päätin lukea
uudelleen joitakin kertomuksia. Lopetan tämän sieltä täältä koostetun ”näytteen”
yhden romaanin viimeiseen kappaleeseen. Erään lähteen mukaan Sillanpää piti
juuri tätä parhaimpanaan. Tarkka lukija sen tunnistaa ja jakanee tietonsa
muillekin, siis näin se menee:
”Nyt hän, tunto miellyttävän tyhjänä ja kirkkaana, katseli varhaista syysaamua, jota hän tuskin koskaan eläissään oli noin suoraan katsellutkaan; ei ainakaan sillä silmällä kuin nyt. Vähitellen nuo tahdottomat väristyksetkin vaimenivat, päivän ehtiessä.”
Lainaukset: F.E. Sillanpää Kootut teokset I-VI. Otava 1932
PS. Muuten olen sitä mieltä, että kirjahylly on tarpeellinen
kapistus, vaikka sisustustrendit sitä hylkivät. Oivallinen tapa virittäytyä
tulevaan oopperailtaan.
