29. toukokuuta 2017

Sukupuu


Kirja alkaa jännityskirjan tyylillä; on perhesalaisuus ja kirjahyllyssä kirja, jonka nimilehdellä on vuonna 1941 kirjoitettu äidin tervehdys.  

On perhesalaisuuksia, jotka paljastuvat esimerkiksi sukututkimuksen yhteydessä. On täydellisiä yllätyksiä, epämääräisiä huhuja, outoja tapaamisia ja yhteensattumia, joille löytyy odottamatta looginen selitys. Joku merkillinen halu yllyttää meitä viimeistään työuran kiireiden jälkeen tutustumaan myös omaan henkilöhistoriaamme ja sukumme juuriin. Näin ilmeisesti on saanut alkunsa René Nybergin kirja Viimeinen juna Moskovaan.

Perheen salaisuus oli äidin juutalainen syntyperä. Asia paljastui murrosikäiselle pojalle vanhempien kertomana, näin toimivat viisaat vanhemmat. Mutta on varsin ymmärrettävää, ettei asian paljastuminen anna kokonaiskuvaa kaikesta siitä, mikä liittyi äidin kokemuksiin. Tämän ymmärtämiseen keskenkasvuisen nuoren elämänkokemus ei riitä.

Lukijan mielessä juutalaisuus ja avioliitto kristityn miehen kanssa tuntuvat pieniltä ongelmilta, mutta toisaalta sotavuodet ja uskonnollinen jyrkkyys johtivat siihen, että kaikki yhteydet äidin sukuun katkesivat. Välirikko oli katkera ja täydellinen. Isoäiti (Bobe) vieraili salaa omalta mieheltään tyttärensä luona.

”Vaikka Boben käynnit olivat äidille tärkeitä, niin ne olivat myös ahdistavia. Vaistosin jännityksen, ja mieleeni jäi Boben huoli siitä, ettei tytär vain tarjoaisi hänelle salaa kinkkua voileipien päällä.”

Välirikko koski perheen lisäksi myös ystäviä, ja äidin kertoman mukaan myös juutalaisen seurakunnan taholta tapahtui häirintää. Juutalaisyhdyskunta Helsingissä oli vuonna 1930 pieni: 219 perhettä, yhteensä 1132 henkeä. Nykyinen Kampin Narinkka juontaa juurensa juutalaisten vaatekaupan keskittymästä tuolle alueelle. Paikan nimi on jäänyt käyttöön ja muistuttaa eräänlaisen geton olemassa olosta.

Kirjassa on runsaasti kuvausta juutalaisuuden historiasta Euroopassa, ja se tuodaan lähelle lukijaa suvun historian kautta. Mutta nyt kun maahanmuutto Suomeen on lisääntynyt ja eri uskontokuntien edustajien yhteiseloa harjoitellaan ja opetellaan päivittäin, tuntuu hyödylliseltä tutustua siihen, miten vaikeaa seka-avioliiton solmiminen on aina ollut. Valtakulttuuriin assimiloituminen on merkinnyt toisen osapuolen täydellistä irtautumista omasta suvusta. Tässä tapauksessa ei ollut kysymys nuoresta hupakosta tai romanttisesta rakkauden huumasta, vaan harkitsevista aikuisista. Tytär ilmoitti sähkösanomalla isälleen solmineensa avioliiton ja lähteneensä häämatkalle Tukholmaan. Isä teki tyttärestään rikosilmoituksen, väittäen hänen kavaltaneen rahaa perheen vaatetusliikkeen kassasta. Häämatka keskeytyi ennen kuin laiva oli lähtenyt Turusta, ja äidin veljet hakivat hänet Helsinkiin, jossa häämatkalle lähtenyt nuori nainen suljettiin putkaan.

"Olisi ollut parempi jos olisit kuollut etkä olisi koskaan syntynytkään.”

Suomalainen oikeuslaitos käsitteli asiaa: neljä raastuvanoikeuden istuntoa, Turun hovioikeus ja Korkein oikeus. Kuvaus on koskettava ja isän tuntemaa häpeää on vaikea ymmärtää.

”Äitini törmäsi isäänsä ilmeisesti kerran talvisodan alussa Erottajan pommisuojassa. Meier oli vilkaissut tytärtään ja todennut: ”Surmatkoon ensimmäinen pommi sinut!”

”Vanhemmiten äitini puhui usein äidistään, harvoin sisaruksistaan. Jo hyvin vanhana hän kerran totesi, että hän antaa isälleen anteeksi, sillä tämä ei osannut toisin. Hän oli uskontonsa vanki. Mieleeni on usein tullut, että tytär ja isä olivat monella tavalla samanlaisia, vahvoja ja peräänantamattomia.”

Suomen juutalaiset ovat pääasiassa lähtöisin Venäjältä ja jääneet Suomeen miesten sotapalveluksen jälkeen. Suomessa ei ollut juutalaista koulua, minkä oletetaan nopeuttaneen sulautumista yhteiskuntaan. Toisaalta Suomen kansalaisuuden saaminen viivästyi monien kohdalla, vaikka olisivat syntyneet Suomessa.

Tuhoamisen kauhuista on kuvauksia riittävästi, tässä yksi:

”Latviassa asuneista arviolta 95 000 juutalaisesta vain noin 5 000 selvisi hengissä. 4 000 pakeni Neuvostoliiton sisäosiin ja palasi aikanaan takaisin. Noin 1 000 selvisi hengissä maan alla tai keskitysleireiltä. Leireiltä vapautuneista vain osa palasi Latviaan, monet matkustivat Palestiinaan tai Yhdysvaltoihin.”

Sunnuntain 28.5.2017 Hesarissa kerrotaan suomalaiskylästä Juudean kukkuloilla.

”Kylän suomalaiset perustajajäsenet olivat vakaumuksellisia kristittyjä. He omistivat kylän kahdeksan juutalaisen muistolle, jotka Suomi luovutti natsi-Saksaan toisen maailmansodan aikana vuonna 1942.”

Maahanmuuton yhteydessä puhutaan integraatiosta ja assimilaatiosta. Integraatiolla viitataan sellaiseen maahanmuuttoon, jota Ruotsissa harjoitettiin1960 ja 70-luvulla. Esimerkiksi suomalaissiirtolaisten oletettiin tulevan maahan työn vuoksi; suuri osa työskenteli tehtaissa ja työuran jälkeen heidän oletettiin palaavan Suomeen.

Jos integraation sijaan puhuisimme assimilaatiosta, meidän olisi otettava kantaa valtakulttuurin sisältöön. Valtakulttuuri ei enää ole yksiselitteinen, yhtenäinen monoliitti, vaan useiden osa-alueiden kooste. Kun puhumme assimilaatiosta, määrittelemme mihin valtakulttuurin osaan maahanmuuttajan tulee sulautua ja kuinka syvällinen tämä liittyminen on. Yksilön kohdalla assimilaatio on rankka prosessi, jota René Nybergin äidin elämäntarina hyvin kuvastaa.

Lainaukset
René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan. Siltala 2015






   






17. toukokuuta 2017

Kostotar

Kuva on otettu 9.5.2017 Turun Taidemuseossa: Elina Brotherus Teoksia / Verk / Works 1998-2015

On vaikea valita otsikko aiheelle, joka on ristiriitainen ja voimakkaita tunteita herättävä. Kun kuuntelin psykoanalyytikko Elina Reenkolan puhuvan naisen aggressiosta jokin aika sitten, tiesin kirjoittavani aiheesta. Suunnitelma on kiertänyt kehää päässäni pitkään, miten kuvata naisen aggressiota tiiviisti ja sanoa siitä jotakin oleellista. Aihe on edelleen tabu, mutta tulee julkisuuteen silloin tällöin hyvin rankoissa tilanteissa: lapsen surman ja pahoinpitelyn, parisuhdeväkivallan ja tyttöjen jengitappelun tapaisissa yhteyksissä.

”Naisen aggressiot ilmenevät usein epäsuorina, vaikeammin tunnistettavissa muodoissa kuin avoin fyysinen väkivalta. Naiset eivät pysty alistamaan ja sortamaan miehiä samalla tavoin kuin miehet ovat alistaneet naisia.”

Tuohon ajatukseen on helppo yhtyä ja samalla pohtia, mitkä ovat ne naamiointikeinot, joilla aggressio peitetään – jopa itseltä. Etenkin äidin rooliin liittyy ihannointia, jonka seurauksena kulttuurimme on kykenemätön näkemään äitiyden mustaa puolta. Kansallisteatterin Omapohjassa Marko Järvikallaksen näytelmä Äidin rakkaus kuvaa äidin ja pojan välistä suhdetta, jossa äidin rakkaus on vääristynyttä: symbioottista, takertuvaa, tukahduttavaa, sitovaa ja ylisuojelevaa. Katselin esityksestä kirjoitettuja kritiikkejä ja näytelmän esittelyjä. Näytelmä kuvattiin trilleriksi, jossa kieroutuneita käänteitä todella löytyi, mutta äidin taustasta vilahti myös jotakin, jolla voisi selittää tuhoavan rakkauden.

Kaikki naiset eivät ole äitejä, mutta jokaisella tytöllä on äiti. Aggressiivisten tunteiden tunnistaminen omassa äidissä on helppoa, jos se ilmenee suorana fyysisenä tekona, mutta paljon hankalampaa silloin kun se naamioituu ylihuolehtivaisuuteen, uhrautumiseen, kateuteen tai mitätöintiin.

Naiseksi kasvaminen on työlästä: itsenäistyminen ja erillisyys äidistä on vaikeaa etenkin silloin, kun äiti näkee tyttärensä omana jatkeenaan tai oman masennuksensa lievittäjänä. Tytöt kokevat piilotetun aggression koulukiusaamisessa tyttöjen keskeisissä suhteissa erilaisena kuin pojat vastaavissa tilanteissa. Sosiaalinen manipulaatio on tyttöjen parissa yleisempää, se on monesti hienovaraisempaa ja kohdistuu kohteena olevan henkilön persoonaan, ulkonäköön, vaatteisiin ja henkilösuhteisiin. Pienet tytöt ovat taitavia käyttämään epäsuoraa aggressiota: leikeissä yksi suljetaan ulkopuolelle, juonitellaan selän takana ja mustamaalataan. Jos uhri, tässä tapauksessa tyttö, menettää malttinsa, alkaa itkeä, kirkua tai heitellä tavaroita kiusaajiaan kohti, hänen katsotaan käyttäytyvän sopimattomasti. Aikuisten maailmaan tilanne siirtyy: itsehillinnän menettäminen on naiselle heikkous ja johtaa arvostuksen ja aseman laskuun ryhmässä.

Sadut ja myytit kuvaavat monipuolisesti naisen aggressiota. Saduissa pahan äidin ominaisuudet kuvataan usein sijoitettuna äitipuoleen. Näitä satuja on useita. Mutta myytit ovat suorapuheisempia ja tulkitsevat syvällisemmin äidin lapseensa kohdistamaa väkivaltaa.

”Herkästi haavoittuvalla äitiyden alueella naiset yrittävät toimia viimeiseen saakka kuin Kalevalan myyttiset sankarittaret. Pohjolan emännät, omavaraisina amatsoneina, myöntämättä ongelmia, masennusta tai avun tarvetta.”

Kreikkalaiset myytit kertovat Medeiasta, Oidipuksen äidistä ja Demeterista, jotka kaikki tekivät tuhoisia tekoja lapsilleen. Taustalla on nöyryytyksestä ja häpeästä kumpuava kosto. Koston yllykkeenä toimii häpeä. Usein puhutaankin koston kierteestä, joka jatkuu kostosta toiseen. Kierre pysähtyy vasta sitten, kun kyetään suremaan aidosti koettuja loukkauksia ja nöyryytyksiä.

”Äitiydessä naisella on rajatonta valtaa, vaikka sitä ei muualla olisi.”

Tämä altistaa erityisesti ne lapset huonolle kohtelulle, joiden vanhemmuus on yksinomaan äidin varassa ja muukin tukiverkosto ympärillä on hatara. Syy on yksinkertaisesti se, että äiti voi ammentaa vain niistä vanhemmuuden lähteistä, jotka ovat hänelle kertyneet omassa lapsuudessa.

”Äidin psyykkinen väkivalta lasta kohtaan on yleistä, mutta vaiettua ja näkymätöntä ja säilyy mykkänä lapsen mielessä.”

Sanotaan, että naisella on elefantin muisti, jossa säilyvät loukkaukset ja nöyryytykset. Nämä puetaan monesti kostofantasioiksi, jotka voivat toteutua tuhoamisena tai rakentavana toimintana. Rakentavana aggressio johtaa itsen tai toisten oikeuksien puolustamiseen. Nainen voi kamppailla elämässä menestyäkseen urallaan, opiskelussa, sosiaalisissa suhteissa, taiteellisessa luomistyössä ja monella muulla tavalla. Tuhoamiseen johtava kosto voi kohdistua myös itseen, mutta kuten tässä yhteydessä on pyritty kuvaamaan myös lapseen.

Kovin synkissä vesissä kahlaan juuri nyt, odottaessani illan teatteriesitystä Macbeth, jossa lady Macbeth yllyttää puolisonsa raakuuksiin vetoamalla miehen maskuliinisuuteen. Tekstin otsikoksi kirjoitan Kostotar, vaikka Elina Reenkolan kirja antaisi mahdollisuuden nostaa aggressiosta sen hyvän, rakentavan ja uutta luovan puolen.

Lainaukset: Elina Reenkola Nainen ja viha – aggressio voimavaraksi. Minerva Kustannus 2008

Tässä linkki valokuvataiteeseen:
www.elinabrotherus.com