 |
| Kuva on otettu 9.5.2017 Turun Taidemuseossa: Elina Brotherus Teoksia / Verk / Works 1998-2015 |
On vaikea valita otsikko aiheelle, joka on ristiriitainen ja
voimakkaita tunteita herättävä. Kun kuuntelin psykoanalyytikko Elina Reenkolan
puhuvan naisen aggressiosta jokin aika sitten, tiesin kirjoittavani aiheesta.
Suunnitelma on kiertänyt kehää päässäni pitkään, miten kuvata naisen aggressiota
tiiviisti ja sanoa siitä jotakin oleellista. Aihe on edelleen tabu, mutta tulee
julkisuuteen silloin tällöin hyvin rankoissa tilanteissa: lapsen surman ja pahoinpitelyn,
parisuhdeväkivallan ja tyttöjen jengitappelun tapaisissa yhteyksissä.
”Naisen aggressiot ilmenevät usein epäsuorina, vaikeammin tunnistettavissa muodoissa kuin avoin fyysinen väkivalta. Naiset eivät pysty alistamaan ja sortamaan miehiä samalla tavoin kuin miehet ovat alistaneet naisia.”
Tuohon ajatukseen on helppo yhtyä ja samalla pohtia, mitkä
ovat ne naamiointikeinot, joilla aggressio peitetään – jopa itseltä. Etenkin
äidin rooliin liittyy ihannointia, jonka seurauksena kulttuurimme on
kykenemätön näkemään äitiyden mustaa puolta. Kansallisteatterin Omapohjassa Marko
Järvikallaksen näytelmä Äidin rakkaus kuvaa äidin ja pojan välistä suhdetta,
jossa äidin rakkaus on vääristynyttä: symbioottista, takertuvaa, tukahduttavaa,
sitovaa ja ylisuojelevaa. Katselin esityksestä kirjoitettuja kritiikkejä ja
näytelmän esittelyjä. Näytelmä kuvattiin trilleriksi, jossa kieroutuneita
käänteitä todella löytyi, mutta äidin taustasta vilahti myös jotakin, jolla
voisi selittää tuhoavan rakkauden.
Kaikki naiset eivät ole äitejä, mutta jokaisella tytöllä on
äiti. Aggressiivisten tunteiden tunnistaminen omassa äidissä on helppoa, jos se
ilmenee suorana fyysisenä tekona, mutta paljon hankalampaa silloin kun se
naamioituu ylihuolehtivaisuuteen, uhrautumiseen, kateuteen tai mitätöintiin.
Naiseksi kasvaminen on työlästä: itsenäistyminen ja
erillisyys äidistä on vaikeaa etenkin silloin, kun äiti näkee tyttärensä omana
jatkeenaan tai oman masennuksensa lievittäjänä. Tytöt kokevat piilotetun
aggression koulukiusaamisessa tyttöjen keskeisissä suhteissa erilaisena kuin
pojat vastaavissa tilanteissa. Sosiaalinen manipulaatio on tyttöjen parissa
yleisempää, se on monesti hienovaraisempaa ja kohdistuu kohteena olevan
henkilön persoonaan, ulkonäköön, vaatteisiin ja henkilösuhteisiin. Pienet tytöt
ovat taitavia käyttämään epäsuoraa aggressiota: leikeissä yksi suljetaan
ulkopuolelle, juonitellaan selän takana ja mustamaalataan. Jos uhri, tässä
tapauksessa tyttö, menettää malttinsa, alkaa itkeä, kirkua tai heitellä
tavaroita kiusaajiaan kohti, hänen katsotaan käyttäytyvän sopimattomasti.
Aikuisten maailmaan tilanne siirtyy: itsehillinnän menettäminen on naiselle
heikkous ja johtaa arvostuksen ja aseman laskuun ryhmässä.
Sadut ja myytit kuvaavat monipuolisesti naisen aggressiota.
Saduissa pahan äidin ominaisuudet kuvataan usein sijoitettuna äitipuoleen.
Näitä satuja on useita. Mutta myytit ovat suorapuheisempia ja tulkitsevat
syvällisemmin äidin lapseensa kohdistamaa väkivaltaa.
”Herkästi haavoittuvalla äitiyden alueella naiset yrittävät toimia viimeiseen saakka kuin Kalevalan myyttiset sankarittaret. Pohjolan emännät, omavaraisina amatsoneina, myöntämättä ongelmia, masennusta tai avun tarvetta.”
Kreikkalaiset myytit kertovat Medeiasta, Oidipuksen äidistä
ja Demeterista, jotka kaikki tekivät tuhoisia tekoja lapsilleen. Taustalla on
nöyryytyksestä ja häpeästä kumpuava kosto. Koston yllykkeenä toimii häpeä.
Usein puhutaankin koston kierteestä, joka jatkuu kostosta toiseen. Kierre
pysähtyy vasta sitten, kun kyetään suremaan aidosti koettuja loukkauksia ja
nöyryytyksiä.
”Äitiydessä naisella on rajatonta valtaa, vaikka sitä ei muualla olisi.”
Tämä altistaa erityisesti ne lapset huonolle kohtelulle,
joiden vanhemmuus on yksinomaan äidin varassa ja muukin tukiverkosto ympärillä
on hatara. Syy on yksinkertaisesti se, että äiti voi ammentaa vain niistä
vanhemmuuden lähteistä, jotka ovat hänelle kertyneet omassa lapsuudessa.
”Äidin psyykkinen väkivalta lasta kohtaan on yleistä, mutta vaiettua ja näkymätöntä ja säilyy mykkänä lapsen mielessä.”
Sanotaan, että naisella on elefantin muisti, jossa säilyvät
loukkaukset ja nöyryytykset. Nämä puetaan monesti kostofantasioiksi, jotka
voivat toteutua tuhoamisena tai rakentavana toimintana. Rakentavana aggressio
johtaa itsen tai toisten oikeuksien puolustamiseen. Nainen voi kamppailla
elämässä menestyäkseen urallaan, opiskelussa, sosiaalisissa suhteissa,
taiteellisessa luomistyössä ja monella muulla tavalla. Tuhoamiseen johtava
kosto voi kohdistua myös itseen, mutta kuten tässä yhteydessä on pyritty
kuvaamaan myös lapseen.
Kovin synkissä vesissä kahlaan juuri nyt, odottaessani illan
teatteriesitystä Macbeth, jossa lady Macbeth yllyttää puolisonsa raakuuksiin vetoamalla
miehen maskuliinisuuteen. Tekstin otsikoksi kirjoitan Kostotar, vaikka Elina
Reenkolan kirja antaisi mahdollisuuden nostaa aggressiosta sen hyvän,
rakentavan ja uutta luovan puolen.
Lainaukset: Elina Reenkola Nainen ja viha – aggressio
voimavaraksi. Minerva Kustannus 2008
Tässä linkki valokuvataiteeseen:
www.elinabrotherus.com
