31. maaliskuuta 2021

Muisti


”Muisti on ompelijatar, ja vielä mitä oikukkain. Muisti pistelee neulaansa sisään ja ulos, ylös ja alas, sinne ja tänne. Emme tiedä mitä tulee seuraavaksi ja mitä sen jälkeen. Niinpä maailman tavanomaisinkin liike, kuten kun istutaan pöydän ääressä ja vedetään mustepullo viereen, saattaa kuohauttaa tuhat merkillistä, irrallista katkelmaa, milloin kirkasta, milloin hämärää, jotka roikkuvat ja ponnahtavat ja putoavat ja hulmuavat, niin kuin nelitoistahenkisen perheen alusvaatevarasto pyykkinarulla tuulen kourissa.”


Katkelma on vuonna 1928 julkaistusta Virginia Woolfin romaanista Orlando, jota parhaillaan luetaan YLE ykkösellä päivittäin. Kirja on klassikko ja se on pohjana myös saman nimiselle elokuvalle. Suomenkielinen käännös on vuodelta 1984 ja kirja löytyy hyllystäni muiden Woolfin kirjojen vierestä. Mikä ilo kuunnella ja lukea se uudelleen. Hyvä tarina aukeaa nyt uudesta näkökulmasta ja sopii erinomaisesti aikaan, jota nyt elämme.


Yllä olevaa lainausta voisi purkaa useaan suuntaan. Nerokas vertaus muistista, enpä ole ennen tullut ajatelleeksi ompelijaa tässä merkityksessä. Pieni pyörittely päässä tuo mieleen räsymaton, johon kudotaan perheen, ehkä koko suvun historia. Tämä on naisten puuhaa, jossa sovitellaan yhteen esikoisen vauva-ajan lakana, kuopuksen kesämekko, vaarin kalsarinlahje, mummun essu, keittiön ikkunaverho ja Marimekon pussilakana. Liikutaan pitkällä aikajänteellä, ja jokainen kude heittää kutojan muistosta toiseen. Vain kutoja itse tietää, kenet hän sijoittaa vierekkäin vai onko kysymys vain siitä, että värit sointuvat toisiinsa.


Ensin ajattelin jatkaa ompelijan ja muistin yhdistävällä tiellä. Etsin viittauksia patch work -haulla. Termi tarkoittaa tilkkutöitä, joissa yhdistellään kankaanpaloja toisiinsa neulaa ja lankaa käyttämällä. Vanha tekniikka elää edelleen ympäri maailman; kaikkialla se tunnetaan naisten käsityönä, jossa hyödynnetään vanhojen vaatteiden ehjänä säilyneet kohdat ja tilkuista muodostuu uusi käyttötekstiili, esimerkiksi peitto. Ompelijan luova asenne käsityöhön on synnyttänyt upeita yksilöllisiä taideteoksia, joita kerätään museoihin kuten meillä ryijyjä.


Mutta takaisin romaaniin. Kirja on erikoinen elämäkerta henkilöstä nimeltään Orlando, joka syntyi 1500-luvun loppupuolella Englannissa, eli viisi aikakautta aina 1900-luvun alkupuolelle saakka. Mutta hänen elämänsä päättyi 36 vuoden iässä. Hän elää nuorukaisena sen aikaisen yläluokkaisen nuoren miehen elämää silloisen yhteiskunnan normiston mukaan, saavuttaa ammatillisia ansioita. Hän elää miehenä kaksisataa vuotta. Syntyy uudesti 1600-luvun lopulla naisena ja elää naisena 36 vuotiaaksi, mutta ei saavuta todellista aikuisuutta.


Woolf tarkastelee romaaneissaan aikaa ja tässä aika venytetään vuosisadoiksi toisin kuin hänen muissa kirjoissaan, joissa kuvataan yhden päivän tai muutaman tunnin pituista jaksoa. Mielikuvitus ja muistot tekevät ajasta vaikeasti hahmotettavan. Joskus muutama minuutti tuntuu ikuisuudelta ja toisinaan tunti on ohi silmänräpäyksessä.


”Muista ihmisistä tiedämme joidenkin olevan kuolleita vaikka he vaeltavat keskuudessamme, jotkut eivät ole vielä syntyneitä vaikka he kulkevat läpi elämän vaiheiden; toiset ovat satojen vuosien ikäisiä vaikka sanovat olevansa kolmekymmentäkuusi. Ihmiselämän todellinen kesto, mitä tahansa Kansallinen elämäkerta väittäneekin, on aina kiistanalainen seikka.”


Kirjan suomenkieliseen painokseen on lisätty Kirsti Simonsuuren loppusanat, jotka helpottavat tämän sangen erikoisen elämäkerran lukemista. Suosittelen lukemisen aloittamista lopusta, jotta nopeammin pääsee jyvälle siitä hyvästä mitä tarina sisäänsä kätkee.


Woolf on omistanut Orlandon ystävälleen Vita Sackville-Westille, jonka henkilöhistoria on kiinnostava. En malta olla mainitsematta Kentissä sijaitsevaa perheen kartanoa, jonka mailla on yleisölle avoin puutarhaharrastajien pyhiinvaelluskohde. Olen sen omin silmin nähnyt.


Lainaukset

Virginia Woolf: Orlando. Tammi. 2009   



 


 

     


     


23. maaliskuuta 2021

Maito



 Suomessa on käyty monenlaisia sotia asein ja asetuksin. Elintarvikkeiden kimppuun käydään yleensä asetuksien ja asennemuokkauksen avulla. Maitosodassa rintamalinjat liikkuvat lehmien vapauden ja maidon kuluttajan - sinun ja minun - välisessä historiallisesti kiinnostavassa maastossa.


Muistan hyvin, kuinka oma maitokannu vietiin tiettyyn paikkaan navetan seinustalla olevaan hyllyyn muiden kannujen viereen. Sieltä se haettiin jääkellarista louhittujen jääkimpaleiden avulla jäähdytettynä kotiin ja odotettiin, että kerma nousee pintaan. Kerma kuorittiin ja maito juotiin ja käytettiin ruoan valmistukseen. Aivan arkista puuhaa, kunnes siirryttiin kaupan maitoon, josta kerma oli jo kuorittu. Maitokannut hävisivät, ja maitoa sai ostaa litran muovipussissa. Kätevät perheenäidit hyödynsivät muovipussit askartelemalla niistä mattoja. Sitten tulivat nuo viheliäiset pahvipakkaukset, joita ei tahdo saada auki, liima on joko liian tehokasta tai pahvi turhan haperoa tai sormeni vanhuuden heikentämät.


Perehdyin mieltäni painavaan asiaan tutkimalla, miten tinkimaitoon nykyään suhtaudutaan. Asia selviää Ruokaviraston (ent. Evira) virallisilta sivuilta. Nyt ihmettelen, että olen edelleen hengissä ja moni minua vanhempikin vielä polkea porskuttaa, sillä niin vaarallista tuo raakamaito, tilamaito, tinkimaito on. Kehitys on hurjaa, mutta en ota kantaa, totean vain että vaihtoehtoja on tarjolla runsaasti; moni on jo siirtynyt kauramaitoon.


Mutta miten tämä omakohtainen muistelu liittyy Orhan Pamukiin. Liittyypä hyvinkin sillä kirjassaan Kummallinen mieleni hän kertoo kiertelevän katukauppiaan elämästä Istanbulissa. Päähenkilö muuttaa maaseudulta suureen kaupunkiin ja ryhtyy kiertämään katuja ja kujia ensin isänsä apuna myyden myyntikärryistä perinteistä juomaa ”bozaa”, jota he itse valmistivat. Kauppa kävi mukavasti ja pitkäaikaisia asiakassuhteita syntyi, kun perheet saivat suoraan omaan keittiöönsä tuoretta herkkujuomaa. Näin toimittiin kunnes huomattiin, että tuotetta voi myös pullottaa ja myydä kaupoista, joita alkoi asutuksen tiivistyessä ilmaantua katujen kulmaan. Vetonaulana oli myös mainostaminen. Juoma oli koneen tekemää, puhdasta, käsin koskematonta. Näin meni yksi ammattikunta ja paljon muutakin kehityksen kehittyessä.


Päähenkilön isä oli myynyt itse valmistettua jogurttia kolmekymmentä vuotta aiemmin ja uskonut voivansa jatkaa samassa hommassa elämänsä loppuun saakka.


”Ei kukaan bozaa kaupasta osta”, hän oli sanonut aivan kuin oli sanonut hänen isänsä, joka oli väittänyt ”Ei kukaan kaupasta jogurttia osta” ja menettänyt pian työnsä.


Vastoinkäymiset työssä ja perheessä johtivat tilaan, jota voi kutsua alakuloksi tai masennukseksi.


”Kun Mevlut jäi yksin kotiin, jossa oli vuosikaudet asunut vaimonsa ja tyttäriensä kanssa kuin sillit suolassa, hän lamaantui aivan kuin olisi sairastunut, ja aamuisin jopa sängystä nouseminen tuotti tuskaa. Joskus hän ajatteli, että huonoimpinakin päivinä hänen suurin vahvuutensa elämässä oli toisten ajoittain ”sinisilmäisyytenä” pitämä optimismi ja kyky nähdä asioiden helppo ja kivuton puoli. Siksi hän piti lamaantumistaan merkkinä jostakin vielä pahemmasta ja alkoi pelätä kuolemaa, vaikka ikää hänellä oli vasta neljäkymmentäviisi.”

Tarina alkaa vuonna 1954, kun ensimmäinen muuttoaalto vyöryttää väkeä maaseudulta Istanbuliin, ja eräs mies ryhtyy kasvavan kaupungin imussa myymään jogurttia. Viimeiset tapahtumat sijoittuvat vuodelle 2012, ja kaikki oli toisin; kaupunki ja ihmiset.

Kirja oli hankala luettava suuren kokonsa takia, painava kannatella, jos mielellään lukee makuuasennossa. Mutta sivulla 762 mukaan tulevat kaikki herttaiset tädit, hölösuiset äidit, täyttä kurkkua kiljuvat lapset jne. ”Ihminen on luotu olemaan onnellinen, rehellinen ja avoin.”


Muuten kaikki hyvin, mutta ikävä lukupiiriä, jonka kanssa vietetty kymmenen vuotta. Tästäkin olisi ollut mukava jutella kasvokkain.

Lainaukset:

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni. Tammi. 2017





 

14. maaliskuuta 2021

Muumio

 





Voiko ihminen muumioitua virikkeiden ja läheisten ihmissuhteiden puutteessa? Janoon ja nälkään kuolee, mutta tässä ajassa on piirteitä, jotka muistuttavat kuivumisesta ja näivettymisestä. Etsin synonyymejä sanalle muumio, ja niitä ovat: vanha hölmö, kalkkis, fossiili. Ja sellaiseksi tässä vähitellen itsensä tuntee. Ymmärrän nuoria, jotka nyt luopuvat niin paljosta, vauvoja, jotka eivät ole nähneet kokonaisia ihmiskasvoja, omien vanhempiensa kasvoja lukuunottamatta.


Ennen olivat museot ja näyttelyt auki. Syksyllä kävin Amos Rexissä katsomassa muinaiseen Egyptiin liittyvän näyttelyn. Eihän se tietenkään ollut mitään Kairon egyptiläiseen museoon verrattuna. Kairosta junamatka Luxoriin oli ainutlaatuinen kokemus, ja perillä Kuninkaiden laakso, Karnakin temppeli ja hautakammiot, joita kiersimme oppaan kanssa päivisin ja omatoimisesti virallisen ohjelman jälkeen. Tämä ilman opasta liikkuminen ei tuntunut 80-luvulla mitenkään vaaralliselta, sellaista seikkailua tuskin uskaltaisimme nykyään tehdä; maailma on muuttunut tässäkin suhteessa. Faaraoiden hautakammiot hämmästyttivät, kun kirkkaasta päivänvalosta siirtyi maan alle, oli suuri yllätys seinämaalausten voimakkaat värit. Tämä kokemus REXin näyttelystä puuttuu. Mutta hyvä näinkin. Mukaan tarttui Mia Meren oivallinen teos Kala sargofagissa ja muita mysteereitä, hyvää kertausta ja uutta tietoa.


Muumioinnin tarkoitus oli säilyttää vainaja tuonpuoleista elämää varten. Tuonpuoleinen elämä varmistettiin monella tavalla, hautakammioon varattiin kaikki tarpeellinen arkisista käyttötavaroista ja palveluskunnasta alkaen, jotka pienten esineiden muodossa sijoitettiin hautakammioon. Aivan yksityiskohtaista kirjoitettua tietoa siitä, miten muumiointi suoritettiin ei ole löydetty. Egyptiläiset uskoivat sielun olemassa oloon ja ruumiin säilyttäminen oli tärkeää kuoleman jälkeisen elämän mahdollistajana.


”Kalliimmassa ja eniten työtä vaativassa muumiointitavassa vainaja ensin pestiin ja hänen aivonsa poistettiin nenän kautta erityisellä koukulla. Sen jälkeen vainajan vasempaan kylkeen tehtiin viilto, jonka kautta sisäelimet (suolet, mahalaukku, maksa ja keuhkot) poistettiin. Sydän jätettiin paikoilleen, sillä sitä tarvittiin sydämen punnituksessa tuonpuoleisessa.”


Sydämen punnitukseen Manalassa osallistui Osiris-jumala. Vainajan sydän asetettiin vaakakuppiin ja toiseen vaakakuppiin laitettiin oikeudenmukaisuuden ja totuuden jumalattaren sulka. Jos vainajan sydän oli kevyempi kuin sulka, hän oli todistetusti autuas ja sai ikuisen elämän. Päinvastaisessa tilanteessa seurauksena oli kammottava kuolema. Ammut-jumala, krokotiilin, virtahevon ja leijonan yhdistelmä, ahmaisi vainajan suuhunsa ja seurauksena oli lopullinen kuolema. Autuaan iankaikkinen elämä jatkui viljelemällä siunattua peltoa. No, tämä ei ehkä kuitenkaan ollut niin houkuttelevaa, että siihen olisi aivan innolla itse halunnut tarttua. Oli amuletteja ja loitsuja, joita hyödyntämällä työn saattoi siirtää muiden tehtäväksi.


Manalan jumala Osiris esitetään myös viljan jumalana, ja tästä johtuen joko mustana tai vihreänä. Vihreä viittaa kasvavaan viljaa ja musta hedelmälliseen maahan. Niilin kastelema hedelmällinen musta maaperä muuttui kasvukauden alkaessa vihreäksi.


Kirjassa on hyvä kuvitus, ja yksi kuva virkkuukoukulta muistuttavasta esineestä pysäytti. Kuvateksti kertoo, mistä on kysymys.


”Muumioinnin aikana aivot poistettiin nenän kautta pronssisella koukulla. Nenän pohjalta murrettiin luu, jonka kautta koukku voitiin työntää aivoihin.”


Tässä kohdassa mieleni sopukoista pulpahti muisto. Isä lukee ääneen Waltarin Sinuhea, ja äiti peittää korvat käsillään ja pyytää lopettamaan. Nyt käsilläni ei ole vuonna 1945 ilmestynyttä kirjaa, että voisin tarkistaa oliko siinä juuri nuo sanat, mutta asia on varmasti jotenkin tuohon tapaan kuvattu. Itse toimenpide ei jäänyt noin viisivuotiaan mieltä painamaan. Mutta kiinnostus historiaan syntyi varmasti kirjoista, joita meillä luettiin, ei vähiten Waltarin ansiosta.

"Antakoon Mehyt elämää, kukoistusta, terveyttä, pitkän elämän, mahtavan ja hyvän vanhuuden sekä iloa. Iloitse Padikhonsu, Padikherpakberedin poika."

Lainaukset:

Mia Meri: Egypti Kala sarkofagissa ja muita mysteereitä. SKS. 2020