Suomessa on käyty monenlaisia sotia asein ja asetuksin. Elintarvikkeiden kimppuun käydään yleensä asetuksien ja asennemuokkauksen avulla. Maitosodassa rintamalinjat liikkuvat lehmien vapauden ja maidon kuluttajan - sinun ja minun - välisessä historiallisesti kiinnostavassa maastossa.
Muistan hyvin, kuinka oma maitokannu vietiin tiettyyn paikkaan navetan seinustalla olevaan hyllyyn muiden kannujen viereen. Sieltä se haettiin jääkellarista louhittujen jääkimpaleiden avulla jäähdytettynä kotiin ja odotettiin, että kerma nousee pintaan. Kerma kuorittiin ja maito juotiin ja käytettiin ruoan valmistukseen. Aivan arkista puuhaa, kunnes siirryttiin kaupan maitoon, josta kerma oli jo kuorittu. Maitokannut hävisivät, ja maitoa sai ostaa litran muovipussissa. Kätevät perheenäidit hyödynsivät muovipussit askartelemalla niistä mattoja. Sitten tulivat nuo viheliäiset pahvipakkaukset, joita ei tahdo saada auki, liima on joko liian tehokasta tai pahvi turhan haperoa tai sormeni vanhuuden heikentämät.
Perehdyin mieltäni painavaan asiaan tutkimalla, miten tinkimaitoon nykyään suhtaudutaan. Asia selviää Ruokaviraston (ent. Evira) virallisilta sivuilta. Nyt ihmettelen, että olen edelleen hengissä ja moni minua vanhempikin vielä polkea porskuttaa, sillä niin vaarallista tuo raakamaito, tilamaito, tinkimaito on. Kehitys on hurjaa, mutta en ota kantaa, totean vain että vaihtoehtoja on tarjolla runsaasti; moni on jo siirtynyt kauramaitoon.
Mutta miten tämä omakohtainen muistelu liittyy Orhan Pamukiin. Liittyypä hyvinkin sillä kirjassaan Kummallinen mieleni hän kertoo kiertelevän katukauppiaan elämästä Istanbulissa. Päähenkilö muuttaa maaseudulta suureen kaupunkiin ja ryhtyy kiertämään katuja ja kujia ensin isänsä apuna myyden myyntikärryistä perinteistä juomaa ”bozaa”, jota he itse valmistivat. Kauppa kävi mukavasti ja pitkäaikaisia asiakassuhteita syntyi, kun perheet saivat suoraan omaan keittiöönsä tuoretta herkkujuomaa. Näin toimittiin kunnes huomattiin, että tuotetta voi myös pullottaa ja myydä kaupoista, joita alkoi asutuksen tiivistyessä ilmaantua katujen kulmaan. Vetonaulana oli myös mainostaminen. Juoma oli koneen tekemää, puhdasta, käsin koskematonta. Näin meni yksi ammattikunta ja paljon muutakin kehityksen kehittyessä.
Päähenkilön isä oli myynyt itse valmistettua jogurttia kolmekymmentä vuotta aiemmin ja uskonut voivansa jatkaa samassa hommassa elämänsä loppuun saakka.
”Ei kukaan bozaa kaupasta osta”, hän oli sanonut aivan kuin oli sanonut hänen isänsä, joka oli väittänyt ”Ei kukaan kaupasta jogurttia osta” ja menettänyt pian työnsä.
Vastoinkäymiset työssä ja perheessä johtivat tilaan, jota voi kutsua alakuloksi tai masennukseksi.
”Kun Mevlut jäi yksin kotiin, jossa oli vuosikaudet asunut vaimonsa ja tyttäriensä kanssa kuin sillit suolassa, hän lamaantui aivan kuin olisi sairastunut, ja aamuisin jopa sängystä nouseminen tuotti tuskaa. Joskus hän ajatteli, että huonoimpinakin päivinä hänen suurin vahvuutensa elämässä oli toisten ajoittain ”sinisilmäisyytenä” pitämä optimismi ja kyky nähdä asioiden helppo ja kivuton puoli. Siksi hän piti lamaantumistaan merkkinä jostakin vielä pahemmasta ja alkoi pelätä kuolemaa, vaikka ikää hänellä oli vasta neljäkymmentäviisi.”
Tarina alkaa vuonna 1954, kun ensimmäinen muuttoaalto vyöryttää väkeä maaseudulta Istanbuliin, ja eräs mies ryhtyy kasvavan kaupungin imussa myymään jogurttia. Viimeiset tapahtumat sijoittuvat vuodelle 2012, ja kaikki oli toisin; kaupunki ja ihmiset.
Kirja oli hankala luettava suuren kokonsa takia, painava kannatella, jos mielellään lukee makuuasennossa. Mutta sivulla 762 mukaan tulevat kaikki herttaiset tädit, hölösuiset äidit, täyttä kurkkua kiljuvat lapset jne. ”Ihminen on luotu olemaan onnellinen, rehellinen ja avoin.”
Muuten kaikki hyvin, mutta ikävä lukupiiriä, jonka kanssa vietetty kymmenen vuotta. Tästäkin olisi ollut mukava jutella kasvokkain.
Lainaukset:
Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni. Tammi. 2017
