4. joulukuuta 2018

Eläimellistä etiikkaa


Etiikka kuuluu filosofian piiriin, ja mielellään sen jättäisimme viisaitten pohdittavaksi. Meistä jokainen on kuitenkin päivittäin etiikan peruskysymysten äärellä. Toiminko oikein? Miten voin välttää väärät valinnat? Kuinka minun pitäisi elää?

Luen parhaillaan kirjaa, joka innosti perehtymään tarkemmin etiikan keskeisiin termeihin: altruismi, egoismi, arvo, itseisarvo, välinearvo, hedonismi, hyve, individualismi, kollektivismi jne. Akateemiset termit ovat suurten ajattelijoiden luomuksia, ne perustuvat ihmisen toiminnasta tehtyihin havaintoihin sekä yksilö- että ryhmätasolla.

Yuval Noah Harari perustelee kirjassaan 21 oppituntia maailman tilasta selkeästi ja uskottavasti etiikan kehittyneen pitkäaikaisen evoluution kautta. Uusi näkökulma ainakin minulle oli se, että hän ottaa lähtökohdaksi eläinten käyttäytymisen. Monet eläimet muodostavat kiinteitä hyvin organisoituneita ryhmiä, joissa sosiaaliset suhteet toimivat samaan tapaan kuin ihmistenkin yhteisöissä; koululuokissa, perheissä ja työpaikoilla. Eläimet eivät puhu tasa-arvosta, toisen oikeuksien kunnioittamisesta tai johtamiskulttuurista. Me sen sijaan puhumme näistä asioista, ja usein niihin sisältyvien negatiivisten piirteiden kautta. Ihminen on siitä kummallinen olio, että se osaa halutessaan sabotoida yhteisön hyvät pyrkimykset, vääristää valkoisen mustaksi, juonitella ja kiusaamalla saattaa työkaverin itsetuhon partaalle. Tiedämme myös, että työpaikalla ja koulussa tapahtuvaa kiusaamista on vaikea käsitellä. 

Eläin toimii vaistonvaraisesti.
”Kaikilla sosiaalisilla nisäkkäillä, kuten susilla, delfiineillä ja apinoilla, on eettisiä sääntöjä, jotka evoluutio on muokannut helpottamaan ryhmässä työskentelyä. Kun esimerkiksi sudenpennut leikkivät keskenään, niillä on ”reilun pelin” säännöt. Jos pentu puree liian lujaa tai jatkaa sellaisen vastustajan puremista,  joka on kellahtanut selälleen ja antautunut, toiset pennut lakkaavat leikkimästä sen kanssa.”

Koulukiusaamisen yhteydessä kuulee, että asia on ratkaistu siten, että kiusaamisen kohde siirretään toiseen kouluun. Miksi näin menetellään? Perustelut pitäisi ilmaista selkeästi, sillä kiusaajalla saattaa olla suurempi ongelma, eikä yhden uhrin siirtäminen toisaalle korjaa tilannetta pysyvästi. Kiusaaja on usein taitava ja löytää uhrinsa aina uudelleen. Sama pätee myös työyhteisöissä, joissa kiusaaminen on monimuotoista häirintää ja ahdistelua. Jos häirintä on samalla valtahierarkian hyväksikäyttöä, kiusaamisen tunnistaminen on vaikeaa ja sen paljastuminen voi kestää vuosia. Tästä kertoo moni, jolle seksuaalinen häirintä on ollut vuosia kestänyt yksin kannettu häpeällinen taakka. 

”Simpanssilaumoissa hallitsevien jäsenten odotetaan kunnioittavan heikompien jäsenten omistusoikeutta. Jos nuori naarassimpanssi löytää banaanin, jopa alfauros välttää yleensä nappaamasta sitä itselleen. Jos se rikkoo tätä sääntöä, se menettää todennäköisesti asemansa. Sen lisäksi, että simpanssit välttävät käyttämästä laumansa heikkoja jäseniä hyväkseen, ne toisinaan jopa auttavat niitä.”

Eläintarhassa on nähty esimerkkejä siitä, miten sairasta ryhmän uutta jäsentä autetaan selviytymään uudessa ympäristössä. Lauman korkea-arvoisin jäsen omaksui suojelevan ja auttavan asenteen uutta tulokasta kohtaan. Vastaavia esimerkkejä on muitakin. Ne osoittavat sen, miten tärkeä tehtävä johtajasimpanssilla on lauman heikoimpien puolustamisessa. Oikeudenmukaisuutta ihmisyhteisöissä on mahdoton tavoitella, jos sen toiminta rikkoo räikeästi näitä simpanssilaumojen eettisiä periaatteita.

Edelliset esimerkit on helppo liittää #metoo-kampanjan tiimoilta käytyyn keskusteluun.

Toinen asia, johon lukiessani tartuin, oli maailman muuttuminen aina vain vaikeammaksi ymmärtää. Hararin mukaan yksittäiset ihmiset tietävät nolostuttavan vähän maailmasta, jossa he elävät. Luulemme tietävämme yksilöinä paljon enemmän, mutta tosiasiassa elämme entistä suuremmassa määrin muiden ihmisten asiantuntemuksen varassa. Yksilöllisyys on myytti, sillä ajattelumme perustuu usein ryhmän ajatteluun. Maailma käy entistäkin monimutkaisemmaksi ja kuitenkin moni on valmis ottamaan kantaa ilmastonmuutokseen ja geneettisesti muunneltujen viljelykasvien kehittämiseen. ”…toisilla on äärimmäisen vahvoja mielipiteitä siitä, mitä pitäisi tehdä Irakissa tai Ukrainassa, vaikka he eivät kykene sijoittamaan näitä valtioita edes kartalle.”

Olen lukenut kirjaa hitaasti ja miettinyt, miten keinoäly, algoritmit ja digitaalinen maailma tulee vaikuttamaan meihin sekä yksilöinä että ryhminä. Kun tietoa on tarjolla rajattomasti, usein ristiriitaista, syntyy tunne että mihinkään ei voi luottaa.

Tunneherkkä ihminen kysyy:
”Onko se kaikki todellakin minun syytäni? Vaikea sanoa. Koska olemassaoloni nojaa häkellyttävään taloudellisten ja poliittisten siteiden verkkoon ja koska maailmanlaajuiset syy-seuraussuhteet ovat niin sotkuiset, minulla on vaikeuksia vastata edes yksinkertaisimpiin kysymyksiin, sellaisiin kuin mistä lounaani tulee, kuka on valmistanut jalassani olevat kengät ja mitä eläkerahastoni tekee rahoillani”

Isovanhempiemme ruoka oli lähiruokaa omasta pellosta, kengät kyläsuutarin valmistamat ja vanhuuden turva tuvassa telmivät lapset. Kaikki oli käsin kosketeltavan lähellä, näköetäisyydellä.

Onko tulevaisuus digitaalista diktatuuria, jossa twiitit singahtelevat kylväen epäsopua ja pelkoa.

Sietämättömän hankalia asioita, mutta koitetaan mennä eteenpäin.

Lainaukset: Yuval Noah Harari. 21 oppituntia maailman tilasta. Bazar. 2018

18. marraskuuta 2018

CI=101


Otsikko ei heti aukea, jos roomalainen numerojärjestelmä on päässyt unohtumaan. Palataan siis antiikin Roomaan, jossa käytettiin kirjaimia I, V, X, L, C, D ja M numeroiden sijaan. Kirjaimia yhdistelemällä voidaan muodostaa kaikki luvut. Etruskeilta peritty tapa kirjoittaa numerot on todennäköisesti osa samaa hyvin havainnollista menetelmää, jota kolmivuotias lapsi käyttää kun häneltä kysytään ”kuinka monta vuotta olet”. Reippaasti hän nostaa kolme sormea pystyyn, siis III. Mutta numeron viisi kohdalla menetellään jo toisin. Tukkimiehen kirjanpidossa neljän pystyviivan yli vedetään poikkiviiva. Roomalaiset ratkaisivat asian ottamalla käyttöön kirjaimen V. Kun halutaan esittää numero neljä, vähennetään viidestä yksi, siis IV ja kuutonen on VI. Ja tällä tavalla jatkaen saadaan myös  numero 101, joka merkittiin CI, jossa C=centum eli sata. 

Roomalainen numerojärjestelmä säilyi meilläkin pitkään päiväyksissä, tähän tapaan:
18/IX 2018. Nykyään roomalaisia numeroita käytetään ainoastaan järjestyslukuina.

Näin pääsenkin jo varsinaiseen pääasiaan. Tämä postaus on 101. Aloitin blogini kokeillakseni: osaanko, jaksanko ja viitsinkö kirjoittaa jotakin sellaista, jonka joku löytää ja malttaa lukea. Lukeminen on mieliteko ja halu, jota ruokkii ajatus siitä, että joku toinen on ehkä lukenut saman kirjan, jota juuri nyt pidän kädessäni. Mitä hän lukemastaan ajattelee? 

Toinen kimmoke kirjoittamiselleni on pyrkiä löytämään kirjasta uusi näkökulma asiaan, jota kirjailija käsittelee. Mieltä kiihottavaa on halu tiivistää olennainen sanoma ja jos mahdollista rinnastaa se ajankohtaiseen tässä hetkessä elettävään todellisuuteen. Kaikki tämä täysin subjektiivisesti.

Noin kolme vuotta sitten aloitin Italo Calvinosta ja hänen pohdinnoistaan kirjallisuuden  arvoista. Italo Calvinon kirjassa Näkymättömät kaupungit kuvataan Marco Polon ja Kublai Khanin tapaamisia shakkilaudan äärellä. Kublai Khan on älykkö, joka järkiperäistää ja muuttaa ympäristönsä numeroiksi ja shakkinappuloiksi. Marco Polo puolestaan on seikkailija, maailmanmatkaaja, jonka tarkoitus on aistiensa avulla valloittaa maailma, nähdä, kokea ja havainnoida ympäristöään. Miten näin erilaiset miehet voivat ymmärtää toistensa kokemukset?


Suurkaani yritti samaistua peliin, mutta hän ei tajunnut pelin tarkoitusta. Jokainen peli päättyy voittoon tai tappioon. 
Kaikki pelkistyi neliskulmaiseen höylättyyn puunkappaleeseen.

"Italo Calvinon kirjassa Näkymättömät kaupungit kuvataan Marco Polon ja Kublai Khanin tapaamisia shakkilaudan äärellä. Kublai Khan on älykkö, joka järkiperäistää, geometrisoi ja muuttaa ympäristönsä numeroiksi ja shakkinappuloiksi. Ottelun kulku, Calvinon mukaan:
Suurkaani yritti samastua peliin: mutta nyt hän ei tajunnut pelin tarkoitusta. Jokainen peli päättyy voittoon tai tappioon. … pelkistyi neliskulmaiseen höylättyyn puunkappaleeseen.
 Silloin Marco Polo sanoi: - Shakkilautasi, majesteetti, on kahdesta puulajista tehty upotustyö: eebenpuusta ja vaahterasta. Neliö johon valaistunut katseesi keskittyy, leikattiin vuosirenkaasta joka kasvoi kuivana vuonna, näetkö millaiset sen syyt ovat? Tässä kohoaa tuskin näkyvä nystyrä: silmu yritti työntyä siitä jonain varhaiskevään päivänä mutta yön halla pakotti sen luovuttamaan. Suurkaani ei ollut vielä huomannut että muukalainen pystyi sujuvasti puhumaan hänen kieltään mutta se ei häntä ihmetyttänyt. - Tuossa on hiukan suurempi huokonen. Siinä on ehkä ollut toukan kolo, mutta ei puumadon, sillä kuoriuduttuaan se olisi heti jatkanut kaivamista, vaan lehtimadon joka mutusteli lehtiä ja sen takia puu valittiin ja kaadettiin… Kaivertaja koversi taltallaan tämän reunuksen liittääkseen sen korkeampana työntyvään ruutuun...
Asioiden määrä joka voitiin lukea sileästä ja tyhjästä puupalasta sai Kublain ymmälleen ja Polo oli jo päässyt puhumaan eebenpuumetsistä, sääskistä, tukkilautoista joita uitetaan pitkin jokia, rantalaitureista, naisista ikkunoiden ääressä..."

Jos mahdollista, rinnastan edellisen kertomuksen kahteen presidenttiin, joista toinen puhuu ilmastonmuutoksesta ja mahdollisesti myös metsien suojelusta. Toinen, jolle maailma on pelikenttä, jota hallitaan talousnumeroin, nostaa esiin metsiä haravoivat suomalaiset. Miten näin erilaiset maailmat voivat koskaan kohdata? 

On ollut ilo nähdä, että moni on lukenut blogiani, ja joskus kommentoinutkin. Psykoterapeutin sydäntäni lämmittää se, että Ryhmäanalyysiyhdisys Ry:n jäsenlehti on valinnut postauksiani sivuilleen, kiitos siitä.



4. marraskuuta 2018

Vertaus


”Kun perheen nuoret pyristelevät irti vankilastaan, pääsevät taulun linnutkin lentoon. Vertaus on hieman korni.”

Lainaus on Hesarista Laura Kytölän kirjoittamasta arvostelusta Avoimet Ovet –teatterin  näytelmästä Papin perhe.

Tunnen sanan korni, mutta en osaa sitä käyttää, joten hain sille synonyymeja. Korni tarkoittaa: typerä, tyylitön, banaali, mauton.

Näyttämön taustalla on suurikokoinen kuva Franciscus Assisilaisesta, tosin ei yllä oleva, mutta helposti tunnistettava hahmo.

Franciscus Assisilainen (k. 3. lokakuuta 1226) on katolisen kirkon kunnioitettu suojeluspyhimys, mutta arvostettu myös luterilaisten ja anglikaanien uskonnollisissa piireissä. Hänen symboleita ovat eläimet muun muassa linnut. Näiden lisäksi hän on mm. ympäristön, eläintarhojen, rauhan, perheiden, yksin kuolemisen ja kauppiaiden suojeluspyhimys.

Minna Canth oli sivistynyt, paljon lukenut ja aktiivisesti ajassaan elävä kirjailija. Mietin, mitä hän ajatteli Franciscus Assisilaisesta, rikkaan kangaskauppiaan perheeseen syntyneestä miehestä, joka luopui sukunsa varakkuudesta ja ryhtyi sairaiden, heikossa asemassa olevien puolustajaksi.

Pyhimyslegendojen tarkoitus on opettaa meille jotakin pysyvää ja arvokasta hyvästä elämästä. Papin perheessä sovittelijan tehtävä lankesi äidille, jonka taustahahmoksi  kuva Franciscuksesta oli sijoitettu. 

Franciscus Assisilaisen rukous

Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale,
niin että sinne, missä on vihaa,
toisin rakkauden,
missä loukkausta, toisin anteeksiannon,
missä epäsopua, toisin yksimielisyyden,
missä erehdystä, osoittaisin totuuden,
missä epäilystä, auttaisin uskoon,
missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen,
missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,
missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.

Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon
etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,
sillä antaessaan saa,                
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi,
kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.



Näillä ohjeilla voisi elämä muuttua paremmaksi itse kullekin. Onko hölmöä tavoitella hyvää toisille nyt, kun jokaisen pitäisi olla oman elämänsä ohjaaja ja mestari. Minna katseli ympärilleen ja näki epäkohtia, joita rohkeasti toi esille teksteissään. En tietenkään voi mennä vannomaan, että vaikutteet olivat Assisilaisen elämästä ja kirjoituksista, mutta näin on lupa ajatella. Vertaus lentoon pyrähtävistä linnuista ei ollut mielestäni mauton tai banaali, koska en ajatellut sen olevan viittaus perheen lapsiin, jotka pääsivät vapauteen vankilasta. Katsoin kokonaisuutta. Pitkään Espanjassa eläneenä ja pyhimyspatsaita nähneenä, tunnen niiden rauhoittavan vaikutuksen ihmisiin. Pyhyyden kokemus on ihmisen ydintä. 

Franciscus on myös yksin kuolemisen suojeluspyhimys. Tämäkin muistutus on paikallaan, koska tiedämme,  että kovin moni kuolee yksin, täydellisesti unohdettuna.  Espanjassa Todos Los Santos (pyhäinpäivä) on 1.11. juhlapäivä, joka kokoaa perheet yhteen hautausmaalle. Vanhan perinteen mukaan päivä alkaa haudan puhdistamisella. Kukat ja kynttilät kuuluvat myös asiaan. Tänä vuonna kävimme Casabermejan hautausmaalla, jonka kauneus illalla kynttilöiden valaisemana hiljensi mielen muistamaan pois nukkuneita.


YouTubesta löytyy useita videoita kauniista "kuolleiden kaupungista" kirjoittamalla cementerio casabermeja. Hyvää matkaa!

28. lokakuuta 2018

Hyvää ruokahalua!



Tämän voisi sanoa useammin yhteisen aterian aluksi, mutta suomalaiseen tapakulttuuriin se ei jostakin syystä ole vakiintunut luontevaksi käytännöksi. 

Lastentarhoissa ruokailu aloitettiin lyhyellä ruokarukouksella 1950-luvun alussa. Ruoka oli joko tikkuista kaurapuuroa tai rasvaista lihasoppaa, joista kumpikaan ei herättänyt ruokahalua. Synkän ruokamuiston kruunaa pakollinen ruokalusikallinen kalanmaksaöljyä, jonka hajun ja vihertävän värin saan vieläkin elvytettyä aistittavaksi. Olisi ollut irvokasta toivottaa hyvää ruokahalua, kun ei tehnyt mieli edes maistaa.

Nyt yltäkylläisyyden aikana yhteinen ruokahetki pirstoutuu erilaisten makumieltymysten, allergioiden ja ideologioiden paineeseen. Jokainen valitsee runsaasta tarjonnasta jotakin itselleen sopivaa, ja aika monelle tuntuu olevan vierasta viihtyminen yhteisen pöydän ympärillä keskustellen, viipyillen ja nautiskellen.

Syy, miksi meillä edellä mainittu toivotus helposti unohdetaan, saattaa olla perua samanlaisesta historiallisesta menneisyydestä kuin Irlannilla. Tosin iirin kielessä ei edes tunneta toivotusta ´hyvää ruokahalua´. Nälkävuodet 1800-luvulla olivat rankat, kuten myös Suomessa samaan aikaan. Ruokapöydässä ei siis turhia kursailla, vaan ryhdytään syömään heti pöydän äären istuttua.

Köyhyys jatkui Irlannissa pidempään ja puute ruoasta pakotti monet hakemaan elantonsa merten takaa. Nousukausi alkoi vasta 1990-luvulla ja väkilukukin kohosi noin neljään miljoonaan, mutta vielä on pitkä matka nälänhätää edeltäneeseen väestömäärään, joka oli tuolloin kahdeksan miljoonaa.

Hanna Tuuri, jonka kirjaan tukeudun, kuvaa Länsi-Irlannin maaseutua. Maaseudun autioituminen tuo mieleen meidän haja-asutusalueemme.

”Pikku nummitiellämme on nyt viisi taloa. Kolmen asukkaat ovat muuttaneet tänne muualta, yksi on kesämökki, ja vain yhdessä asuu alkuperäinen kyläläinen, 76-vuotias naapurimme Jimmie. Yhteensä meitä Askeyn tien asukkaita on kuusi. Jimmien ollessa lapsi tällä tiellä oli yksitoista taloa, joissa asui 68 ihmistä.”

Sähköt tulivat peräkylille vasta 1960-luvulla. Asuttiin omissa mökeissä; peruna ja kaali saatiin omasta kasvimaasta, maito ja siitä kirnuttu voi omista lehmistä.  Moni muutti työn perässä Englantiin, mutta osa palasi vanhuuden kynnyksellä kotiseudulleen. Kovin tutuilta nämäkin asiat tuntuvat.

Englantilaistaustainen Jane ihmettelee irlantilaisten pitkiä työpäiviä ja kehnoa palkkaa. Häneen suhtaudutaan nyreästi. Brittihallinto hallinnoi kovalla otteella maata vuosisatoja, omistaen maat ja kartanot, joissa paikalliset olivat halpaa työvoimaa. Pahimpina sortovuosina 1900-luvun alussa kelttiperinteeseen kuuluvia tapoja, pelejä ja myös iirin kieltä pyrittiin häivyttämään. Jotakin näistä toimista on ehkä vielä nähtävissä. Miten tavallinen kansa voisi olla avoin ja luottavainen, kun olosuhteet ovat ankeat. 

”Päällikköasemassa olevat, kouluttamattomat irlantilaiset ovat tylyjä kaikille. Pelkäävät kilpailua, asemansa menettämistä. Ihmissuhdetaitoja ei arvosteta.”
Hanna Tuurilla on tuntuma Irlannin muuttumiseen. Hänen ensimmäinen käyntinsä oli jo syksyllä 1990. Reilun kymmenen vuoden kuluttua Dublinkin näytti muuttuneen.

”Dublinin jokirannan roskaiset tontit oli rakennettu, keskusta täyttynyt moderneista toimistorakennuksista. Kerjäläislasten ja nurkissa seisoskelevien työttömien sijaan kaduilla kiirehtivät liikemiehet ja jakkupukuiset toimistotytöt.”

Parivuotta sitten kävin ensimmäisen kerran Irlannissa, vain Dublinissa. Vaikutelma oli hyvin myönteinen, ihmiset tavattoman ystävällisiä, kaupunki siisti, mukavia ravintoloita, kaikki toimii jouheasti turistin näkökulmasta. Mutta jotakin on pitkään maassa asuneen kokemuksen mukaan menetetty.

”Irlantilaiset nauttivat vaurauden tuomasta hyvinvoinnista mutta surevat kadotettua; kaikkien ollessa köyhiä jaettiin vähästä ja autettiin apua tarvitsevaa, nyt jokainen huolehti vain omastaan ja yritti ansaita mahdollisimman paljon, tarvitsi rahaa tai ei. Niin hyvässä kuin pahassa muistamaani Irlantia ei enää ole.”

Opin lukiessani myös uutta kelttien perinteestä. Pian meilläkin askarrellaan kurpitsalyhtyjä. Halloween-ilta on kelttien uusi vuosi, nykyisen marraskuun viidennen päivän paikkeilla. Tällöin portit henkien ja näkyvän maailman välillä ovat auki. Vuoden viimeinen päivä ei kuulunut kalenteriin. Sen symboli oli tarunomainen voiman puu, Bile buadha, kaikista puista voimiltaan mahtavin. Pahoilta hengiltä keltit suojautuivat kaivertamalla lanttuja irvistäviksi lyhdyiksi. Näin saatettiin liikkua turvallisesti ulkona halloweenina.

Jos vielä pääsen uudelleen Irlantiin, haluan nähdä maaseutua, puutarhoja ja rannikkoa, joita kirjassa kuvataan kauniilla kielellä, lämmöllä ja rakkaudella. 

Lähteet:
Hanna Tuuri. Irlantilainen aamiainen – Kertomuksia vihreältä saaralta. Otava 2009

   









7. lokakuuta 2018

Hyvä kysymys



Näin haastateltava vastaa toimittajan kysymykseen mielestäni aivan liian usein. Vastaajan tarkoitus on kenties viivyttää vastaustaan tai miellyttää haastattelijaa heittämällä kohtelias kommentti. Voihan kuitenkin olla, että se on vain tapa ilman sen syvällisempää merkitystä.

Ihania ovat ystävät, jotka tuikkaavat käteen sellaista luettavaa, jota ei ole osannut kaivata. Mirkka Rekolan esseeproosaa on koottu kokoelmaksi Muistinvaraisuus. Hän muistelee lapsuutensa mietteitä Jumalasta, kirkossa käymisiä ja papin puheita. Näitä teemoja moni lapsi yksin päässään pyörittelee.

”Pääsin muutaman vuoden ikäisenä joulukirkkoon maalla. Se teki minuun suuren vaikutuksen, ja ilmeisesti olin kuunnellutkin. Kun minua poislähtiessä pakattiin rekeen vällyjen alle, kysyin isoäidiltäni, eikö Jumalalla ole tyttöjä ollenkaan. Mutta en saanut vastausta.”

Oli hyvä, ettei vastausta annettu; kysymys jäi mieleen.  Vuosikymmeniä myöhemmin sama kysymys on edelleen lopullista vastausta vailla.

”Uskonnot ovat merkillisen maskuliinisia siihen nähden, että melkein kaikissa kulttuureissa on alun perin ollut Äiti-jumaluus, esimerkkinä antiikin Demeter-kultti. Maria-kultti korvasi sitten Äiti-jumaluutta. Kun Luther yritti vähentää Marian palvontaa, lapsi jäi, mutta äiti tuntuu menneen pesuveden mukana. Mikael Agricola yritti turhaan säilyttää Maria-kulttia. Minusta tuntuu, että se täällä pohjoisessa olisi erityisesti ollut tarpeen.”
 
Onko naivia ajatella, että jos uskonnot olisivat suhteessa naiseen toisenlaisia, enemmän äitiyttä korostavia, olisi naisen asema pahoinpitelyn, raiskausten ja seksuaalisen hyväksikäytön suhteen parempi. Suomi on tilastoissa perheväkivallan osalta häpeällisen korkealla.

Lapsen mieli liikkuu vapaasti, ja vaikeissakin olosuhteissa mielikuvitus luo odotuksia paremmasta elämästä.

”Se rajattomuuden tunne mikä liittyy lapsuuden utopioihin, ei välttämättä katoa elämässä. Jos se on pois tästä, saatan nähdä sen jossakin muualla. Silloin olen jo tuolla. Eikä kokemus ole yhteen pisteeseen sidottu vaan se on avara kenttä.”

Mirkka Rekolan esseet ovat tihentymiä, ajatuskulku kuin aforismia. Jokaisen lauseen voisi purkaa moneen uuteen ajatukseen. Luin hitaasti ja palasin alkuun, unelmat ja haaveet kertautuvat useassa esseessä. Kuinka ne ohjaavat ja kuljettavat meitä? Kenen utopiaa tai unelmaa kohti kuljemme?

”Joku uneksi suuresta kalasta ja sai elämältä verkon jossa rimpuili.”

”Se joka sai elämältä verkon, löysi kuitenkin itsensä sieltä. Ja se että hän löysi, se oli se suuri kala.”

Eilen julkistettiin Nobelin rauhanpalkinnon saajat. Molemmat ovat toimineet ruohojuuritasolla seksuaalisen väkivallan kitkemiseksi sodissa, maissa, joissa ihmisoikeudet eivät kuulu heikoimmassa asemassa oleville. Kongolaisen lääkärin työ on ollut tunnettua ja kiitettyä jo pitkään. Toinen palkinnon saaja on nuori nainen, joka edustaa lukuisia sodassa häväistyjä naisia, jotka häpeän vuoksi ovat jääneet ilman ääntä ja kasvoja.

Vielä yksi lainaus Muistinavaruudesta.

”Mutta merkillisintä on että oikeudenmukaisuuden taju voi säilyä epäoikeudenmukaisessa maailmassa, ihmisestä välittäminen välinpitämättömyydessä, rakkaus rakkaudettomuudessa. Ehkä ei tarvitse enää pettyäkään tajutakseen, että ne meissä ovat tallella. Ne vain ovat. Kaikesta huolimatta.”

Lähteet:
Mirkka Rekola. Muistinavaruus. WSOY. 2000
    


  

28. syyskuuta 2018

Murros


Miikka Vaskola: Mies ja särkynyt horisontti.
emmacollection

Minna Canthin kirjoittama näytelmän Papin perhe sai ensi-iltansa tammikuussa 1891. Suomessa elettiin murrosaikaa: sivistyneistö oli jakautunut kahtia. Vastakkain olivat vanhasuomalaiset ja nuorsuomalaiset. Nuori sukupolvi esitti ankaraa kritiikkiä vanhoillista maailmankatsomusta kohtaan, etenkin papisto sai osansa arvostelusta. 

Näytelmä elää edelleen teatteriohjelmiston klassikkona. Yhteiskunnallinen murros tunkeutuu perheen sisäiseksi todellisuudeksi. Näin tapahtui silloin ja 1918, 1960-luvulla, nyt ja aina. Rintamat ja kiistan aiheet vain vaihtuvat. Perhe on otollinen näyttämö uuden ja vanhan kohtaamiselle, ristiriidan ydin on jo valmiina. Vanha ja uusi ottavat mittaa toisistaan. Perinteinen auktoriteettiasema on isällä. Äidin rooli on usein joustavampi, hän voi tukea perheenpään asemaa, hän voi myös liittoutua lasten kanssa tai pysytellä ulkopuolella, ehkä sulkea silmänsä ongelmilta. Perheen sisäiseen dynamiikkaan vaikuttaa myös lasten sukupuoli, ikä ja lahjakkuus. Papin perheessä poika oli itseoikeutettu jatkamaan opiskeluaan, mutta tyttärien tie nousee pystyyn kun opiskelun rahoittaminen vaikeutuu. Näin tapahtuu myös näytelmässä, opiskelun keskeyttäminen tulee vanhimman tyttären osaksi kun perheenisän halu rahoittaa omaa ajatusmaailmaansa tukevaa julkaisutoimintaa nousee tärkeämmäksi. Koko ongelma sysätään äidin kontolle, joka pojan mielestä on ”alistuva, kiltti äiti”. Irvokkaalla tavalla isän puhetyyli on myös siirtynyt perheen ainoan pojan tavaksi ilmaista kantansa kiperissä tilanteissa.

Mitä tapahtuu ihmiselle, joka menettää katseensa kiintopisteen. Jos horisontti eli taivaanranta – tuo näennäinen viiva, joka erottaa toisistaan maan ja taivaan, vääristyy, murtuu, rikkoutuu. Tämän kysymyksen tein katsellessani EMMAssa taulua pönäkästä miehestä.

Papin perheessä rakenteet järkkyvät, yksi takertuu vanhaan, tuomitsee muutokset, ajautuu yksinäisyyteen, toinen horjahtelee lojaalisuusristiriidassa, rukoilee ja toivoo. Yksi menee läpi harmaan kiven. Todellisuudessa joku murtuu täydellisesti, menettää otteensa ja putoaa.

Valmistauduin Papin perheen ensi-iltaan lukemalla etukäteen Canthin näytelmän. Etsiessäni luettavaa kirjaston hyllystä löysin väärästä paikasta, aakkostettujen kirjojen takaa kirjan, joka ei siihen kohtaan kuulunut. Sattumalta osui käsiini Leo Tolstoin pieni kirja Kreutzer-sonaatti. Yllätyin, että tällainenkin pienoisromaani, josta en ole aikaisemmin tiennyt, on olemassa. Selailin ja päätin lukea. Kirja on kirjoitettu vuonna 1891, siis samana vuonna kuin Papin perheen kantaesitys Helsingissä.

Perheen tarina siinäkin, keskiössä on avioliitto ja sen oikeutus. Kaikki kerrotaan junamatkan aikana sattumalta toisilleen tuntemattomien matkustajien pohtiessa avioeron ja avio-onnen mutkikkaita kysymyksiä. 

- No, miten on sitten elettävä ihmisen kanssa, jos rakkautta ei ole? Ehätti rouva jälleen lausumaan käsityksiään, jotka tuntuivat hänestä kaiketi perin uusilta.

 - Ennen moisella ei vaivattu päätä, sanoi vanhus opettavaiseen sävyyn, - se on nykytyyliä. Heti kun jotain tulee, nainen sanoo heti: ”Lähden pois luotasi.” Tämmöinen muoti on levinnyt jopa talonpoikienkin keskuuteen. ”Siinä on”, sanoi nainen, ”paidat ja jalkarätit, minä lähden Vankan mukaan, hän on sinua kiharaisempi.” Turha siinä on selitellä. Naisessa on kaikkein tärkeintä pelko.

 -Mikä pelko? Kysäisi rouva.
- Se, että pelkää miestään! Semmoinen pelko.
- Kuulkaapas, vaari, ajat ovat muuttuneet, sanoi rouva jopa hienoista kiukkua äänessään.

 Keskustelu jatkuu, ja rouva puolustaa kantaansa sinnikkäästi keskustelussa, johon ottavat osaa muutkin vaunussa matkaavat miehet.

 - Niin, mutta minusta nainenkin on ihminen, myöntäkää pois, ja hänellä on tunteet kuten miehelläkin. Mitä hänen on tehtävä, jos hän ei rakasta miestään?

 - Ei rakasta! Toisti kauppias uhmakkaasti, väänsi huuliaan ja kohotti kulmiaan. – Oppikoon rakastamaan!

Tämä on vasta alkusoittoa tarinalle, jossa kuvataan perhehelvettiä, jonka loppu on karmea, mutta ei poikkeuksellinen nykyaikanakaan.

Tähän loppuun vielä lainaus tämän päivän Ilta Sanomista.
Helsingin Pörssiklubi on äänestänyt naisten mahdollisuudesta päästä klubin jäseneksi.
Suuresta pelosta on kysymys, kun vanhoihin perinteisiin vedotaan näin: Nyt puhuu naisten klubijäsenyyttä kiivaasti vastustava liikemies: ”Miehistä tulossa kuohittuja tohvelisankareita – kaikesta nousee kauhea akkaälämölö”

Kaikki edellä kirjoitettu muodostaa minun kokemanani yhteensattumien tihentymän, joka täyttää Jungin synkronimiksi määrittelemät kolme ehtoa:
1.    Tapahtumilla ei ole syy-seuraussuhdetta
2.    Ilmiö on syvästi tunteisiin vetoava, se koetaan merkitykselliseksi
3.    Tapahtumiin sisältyy symbolinen taso


Lähteet:
Minna Canth: Papin perhe. WSOY 1999
Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti.Basam Books 2011
























4. syyskuuta 2018

Meri



Kirjassa on juoni ja selkeä tavoite: suuren jäähain pyydystäminen Lofooteilla.  Samalla testataan kalakavereiden ystävyyden rajat. Jo tämä kehyskertomus itsessään tempaisi mukaansa  ensimmäisellä lukukerralla, mutta kirja on ennen kaikkea mahtava kuvaus merestä, merentutkimuksen historiasta, meribiologiasta, myyteistä ja ihmisen kaipuusta tuota hämmästyttävän vähän tutkittua vertikaalista maailmaa kohtaan. Nyt luen kirjaa uudelleen tästä näkökulmasta.

Kirjailijan  maailmankaikkeuden kuvauksessa avaruus ja meri muistuttavat toisiaan.

”Avaruudesta katsottuna Golf-virta muistuttaa Linnunrataa, maasta katsottuna Linnunrata muistuttaa Golf-virtaa. Molemmissa on spiraalinmuotoista pyörreliikettä. Tieteissarjoissa avaruusalukset eivät näytä lentokoneilta, ne näyttävät laivoilta. Ne saapuvat jatkuvasti tähtisumuihin, ionimyrskyihin ja meteorikuuroihin samalla tavalla kuin laivat kohtaavat merisumua, hirmumyrskyjä tai jäävuoria.”

Meri on maapallolle tuiki tärkeä. En tiennyt, että maapallosta 70% on merta. Kirjailija sanookin, että planeettamme pitäisi olla nimeltään Meri eikä Maa. Merten suojelusta on alettu puhua ehkä liian myöhään. Suuri osa tuhoista on jo tapahtunut. Muovisaaret seilaavat Tyynessämeressä ja Barentsinmeren pohjassa elävien taskurapujen mahassa on muovia. Norjan merilintujen tutkiminen on osoittanut, että yhdeksällä linnulla kymmenestä on vatsassaan muovia, jota ne eivät pysty sulattamaan. Muovijätteeseen kuolee vuosittain arviolta miljoona merilintua ja yli satatuhatta merinisäkästä.

Norjassa kalankasvattamot saastuttavat vesiä ja troolikalastus tuhoaa koralliriuttoja. Koralli voi elää 8500 vuotta vanhaksi ja tuhoutuneen riutan uudelleen kasvaminen entiselleen kestää tuhansia vuosia. Tämän hävityksen saa aikaan muutaman sekunnin pituinen troolarin vetämän nuotta merenpohjaa pitkin.

Tasapainon järkkyminen alkoi 1800-luvulla teollistumisen myötä: meret alkoivat happamoitua. Meren plankton tuottaa yli puolet hengittämästämme hapesta.

”Jos plankton kuolee, maapallosta tulee meille asuinkelvoton. Lopulta olemme kuin kaloja, jotka silmät auki haukkovat henkeään veneen pohjalla.”

Kirjoittaja tekee Lofooteille neljä matkaa vuoden aikana, tarkoituksenaan saada pyydystettyä jäähai. Viimeisen matkan alkaessa hänen avovaimonsa on raskaana, ja kirjailijan ajatukset liittyvät lapsiveden ympäröimään olentoon.

”Seitsemän viikon jälkeen alkio muistuttaa huomattavasti kalan toukkaa, eikä yhtäläisyys ole pelkkää pintaa. Sikiöllä on ylävartalossaan kaarevia pullistumia. Nämä ”kiduskaaret” kasvavat seuraavien viikkojen aikana yhteen pään kummallekin puolelle ja muodostavat kaulan ja suun. Juuri nyt sikiön silmät ovat eri puolilla päätä kuten kalalla.”

Meissä on siis edelleen paljon merta. Meri tai järvi vetää meitä puoleensa, vietämme mielellään
lomamme veden tuntumassa. Jos annan lapselle ämpärin ja lapion, hän kyykkii rannassa rakentaen patoja, kaivaen kanavia, juoksuttaa vettä astiasta toiseen, uittaa kaarnalaivaa rantavedessä, juoksee vesirajassa vettä pärskytellen. Onnellinen on lapsi, joka saa nauttia vesileikeistä.

Ehkä kirja vetosi juuri meren takia. Parasta kesässä oli koko perheen yhteiset veneellä tehdyt kalastusretket, veden äänet puuveneen laitaan, airojen kolahdukset ja rantautuessa hiekan ja kaislojen suhina. Jännitystäkin oli. Isä souti rivakasti ja rytmikkäästi, mutta välillä hän teki nopeita, nykivä vetoja airoilla ja uskotteli meille pienille tytöille, että nyt soudettiin ison hauen yli.

Ajattelin pistää kirjan kiertoon luettuani sen vielä uudelleen. Jos olet kiinnostunut, kerro miksi haluaisit lukea sen. 

Lähteet:
Morten A. Ströknes: Merikirja. Gummerus 2018










16. elokuuta 2018

Abortista



Luin Lucia Berlinin kirjan Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia jo kevään korvilla. Kesän olen pyöritellyt siinä käsiteltyjä teemoja miettien, mihin niistä tarttuisin. Ongelma ratkesi viime viikolla: abortti.

Yksi kertomus vie Meksikon El Pasoon, jonne nuori äiti saapuu alle vuoden ikäinen pieni poika mukanaan. Heidän tarkoituksensa on viettää joulua sukulaisten kanssa, mutta ennen sitä tämä 17-vuotiaana avioliiton solminut nainen kertoo ystävättärelleen olevansa neljännellä kuukaudella raskaana. Aviomies oli asian kuultuaan niin järkyttynyt, että oli lähtenyt Italiaan ilmoittaen, että taide on hänen elämänsä.

Ystävättären neuvo ja puuhakkuus johdattivat nuoren äidin aborttiklinikalle, jonne oli varattava mukaan käteismaksu (500 dollaria) ja selkeä ohje jättää pois kaikki omat henkilö- ja osoitetiedot. Iltapäivällä hän lähti hotellista taksilla tiettyyn osoitteeseen, josta matka jatkui toisella autolla portein suljetulle piha-alueelle. 

”Rakennus oli keltaista tiiltä, ehkä entinen tehdas, ja sisäpiha kauttaaltaan asfaltoitu, mutta siellä oli kuitenkin kanarialintuja ja ruukuissa ihmekukkia ja portulakkaa.”

Maksettuaan toimenpidemaksun, hän kuulee miten kaikki tapahtuu. Lääkäri tulee kello viisi, katetri kohtuun, yöllä supistuksia, aamulla kaavinta, kello kymmenen tulee auto hakemaan. Mutta annetaan kertojalle ääni.

”Toistaiseksi oli ollut aivan hiljaista, ja siksi hämmästyin kun näin, että oleskeluhuoneessa oli parikymmentä naista, kaikki amerikkalaisia. Heistä kolme oli nuoria tyttöjä, melkein lapsia vielä, äiteineen. Muut olivat korostetun yksin, lukivat lehtiä ja istuskelivat. Naisista neljä lähestyi selvästi neljääkymmentä, ehkä jopa viittäkymmentä. Varmaan raskauksia, jotka muuttaisivat koko elämän, ajattelin – ja myöhemmin kävi ilmi, että olin oikeassa. Loput olivat vähän alle tai yli kahdenkymmenen. Joka ainoan ilme oli pelokas ja vaivautunut, mutta ennen kaikkea naiset näyttivät häpeävän syvästi.”

Yksinäisyys ja häpeä tuossa tilanteessa on hyvin kuvattu. Miten vaikeaa häpeä ylipäänsä on jakaa toisten kanssa. Mietin, onko yksinäisyyden taustalla yleisemminkin sellainen häpeä, jota ei ole koskaan käsitellyt edes itse, saatikka jakanut jonkun toisen kanssa. 

”Jossain paukahti ovi. Lääkäri oli saapunut. Että mies oli lääkäri, siitä ei ollut epäilystäkään, vaikka hän näyttikin argentiinalaiselta filmitähdeltä tai Las Vegasin yökerholaulajalta. Vanha nainen auttoi hänen yltään kamelinkarvatakin ja huivin. Kallis silkkipuku, ranteessa Rolex. Lääkärin asemasta kieli miehen itsetietoinen olemus ja arvovalta. Hän oli tumma, lipevän seksikäs, hän käveli pehmein askelin kuin varas.”

Kertomuksen päähenkilön lopullista päätöstä abortin suhteen en paljasta, mutta aamulla autoon noustessa kävi ilmi, että muut olivat matkalla lentokentälle. Näin voi toimia, jos on perhe tai ystäviä, joiden avulla matka kuvatunlaiselle klinikalle on mahdollista tehdä. Kovin moni turvautuu paljon rankempiin ja vaarallisempiin keinoihin. Ihmettelen kovasti, kuinka meillä on vaikutusvaltaisessa asemassa henkilöitä, jotka tukevat tällaista toimintaa, joka tapahtuu maissa joiden virallinen terveydenhoito ei toimi asianmukaisesti. 

Lucia Berlin (1936-2004) kuvataan näin: yhdysvaltalainen kirjailija, kirjallisuuden opettaja, äiti, alkoholisti, yksinhuoltaja ja sisukas nainen. Kertomukset pohjautuvat pitkälti hänen omiin kokemuksiinsa. Lukijan on syytä tarkkaan tutkia myös kirjaan sisällytetyt elämäkertatiedot, niiden taustoittamana jokainen kertomus saa uutta syvyyttä. Kieli on värikästä, rikasta ja suomennos ilmeisen onnistunut, kiitos Kristiina Drews. 

Lainaukset: Lucia Berlin. Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia. Aula&Co. 2018