Tämän voisi sanoa useammin yhteisen aterian aluksi, mutta suomalaiseen tapakulttuuriin se ei jostakin syystä ole vakiintunut luontevaksi käytännöksi.
Lastentarhoissa ruokailu aloitettiin lyhyellä ruokarukouksella 1950-luvun alussa. Ruoka oli joko tikkuista kaurapuuroa tai rasvaista lihasoppaa, joista kumpikaan ei herättänyt ruokahalua. Synkän ruokamuiston kruunaa pakollinen ruokalusikallinen kalanmaksaöljyä, jonka hajun ja vihertävän värin saan vieläkin elvytettyä aistittavaksi. Olisi ollut irvokasta toivottaa hyvää ruokahalua, kun ei tehnyt mieli edes maistaa.
Nyt yltäkylläisyyden aikana yhteinen ruokahetki pirstoutuu erilaisten makumieltymysten, allergioiden ja ideologioiden paineeseen. Jokainen valitsee runsaasta tarjonnasta jotakin itselleen sopivaa, ja aika monelle tuntuu olevan vierasta viihtyminen yhteisen pöydän ympärillä keskustellen, viipyillen ja nautiskellen.
Syy, miksi meillä edellä mainittu toivotus helposti unohdetaan, saattaa olla perua samanlaisesta historiallisesta menneisyydestä kuin Irlannilla. Tosin iirin kielessä ei edes tunneta toivotusta ´hyvää ruokahalua´. Nälkävuodet 1800-luvulla olivat rankat, kuten myös Suomessa samaan aikaan. Ruokapöydässä ei siis turhia kursailla, vaan ryhdytään syömään heti pöydän äären istuttua.
Köyhyys jatkui Irlannissa pidempään ja puute ruoasta pakotti monet hakemaan elantonsa merten takaa. Nousukausi alkoi vasta 1990-luvulla ja väkilukukin kohosi noin neljään miljoonaan, mutta vielä on pitkä matka nälänhätää edeltäneeseen väestömäärään, joka oli tuolloin kahdeksan miljoonaa.
Hanna Tuuri, jonka kirjaan tukeudun, kuvaa Länsi-Irlannin maaseutua. Maaseudun autioituminen tuo mieleen meidän haja-asutusalueemme.
”Pikku nummitiellämme on nyt viisi taloa. Kolmen asukkaat ovat muuttaneet tänne muualta, yksi on kesämökki, ja vain yhdessä asuu alkuperäinen kyläläinen, 76-vuotias naapurimme Jimmie. Yhteensä meitä Askeyn tien asukkaita on kuusi. Jimmien ollessa lapsi tällä tiellä oli yksitoista taloa, joissa asui 68 ihmistä.”
Sähköt tulivat peräkylille vasta 1960-luvulla. Asuttiin omissa mökeissä; peruna ja kaali saatiin omasta kasvimaasta, maito ja siitä kirnuttu voi omista lehmistä. Moni muutti työn perässä Englantiin, mutta osa palasi vanhuuden kynnyksellä kotiseudulleen. Kovin tutuilta nämäkin asiat tuntuvat.
Englantilaistaustainen Jane ihmettelee irlantilaisten pitkiä työpäiviä ja kehnoa palkkaa. Häneen suhtaudutaan nyreästi. Brittihallinto hallinnoi kovalla otteella maata vuosisatoja, omistaen maat ja kartanot, joissa paikalliset olivat halpaa työvoimaa. Pahimpina sortovuosina 1900-luvun alussa kelttiperinteeseen kuuluvia tapoja, pelejä ja myös iirin kieltä pyrittiin häivyttämään. Jotakin näistä toimista on ehkä vielä nähtävissä. Miten tavallinen kansa voisi olla avoin ja luottavainen, kun olosuhteet ovat ankeat.
”Päällikköasemassa olevat, kouluttamattomat irlantilaiset ovat tylyjä kaikille. Pelkäävät kilpailua, asemansa menettämistä. Ihmissuhdetaitoja ei arvosteta.”
Hanna Tuurilla on tuntuma Irlannin muuttumiseen. Hänen ensimmäinen käyntinsä oli jo syksyllä 1990. Reilun kymmenen vuoden kuluttua Dublinkin näytti muuttuneen.
”Dublinin jokirannan roskaiset tontit oli rakennettu, keskusta täyttynyt moderneista toimistorakennuksista. Kerjäläislasten ja nurkissa seisoskelevien työttömien sijaan kaduilla kiirehtivät liikemiehet ja jakkupukuiset toimistotytöt.”
Parivuotta sitten kävin ensimmäisen kerran Irlannissa, vain Dublinissa. Vaikutelma oli hyvin myönteinen, ihmiset tavattoman ystävällisiä, kaupunki siisti, mukavia ravintoloita, kaikki toimii jouheasti turistin näkökulmasta. Mutta jotakin on pitkään maassa asuneen kokemuksen mukaan menetetty.
”Irlantilaiset nauttivat vaurauden tuomasta hyvinvoinnista mutta surevat kadotettua; kaikkien ollessa köyhiä jaettiin vähästä ja autettiin apua tarvitsevaa, nyt jokainen huolehti vain omastaan ja yritti ansaita mahdollisimman paljon, tarvitsi rahaa tai ei. Niin hyvässä kuin pahassa muistamaani Irlantia ei enää ole.”
Opin lukiessani myös uutta kelttien perinteestä. Pian meilläkin askarrellaan kurpitsalyhtyjä. Halloween-ilta on kelttien uusi vuosi, nykyisen marraskuun viidennen päivän paikkeilla. Tällöin portit henkien ja näkyvän maailman välillä ovat auki. Vuoden viimeinen päivä ei kuulunut kalenteriin. Sen symboli oli tarunomainen voiman puu, Bile buadha, kaikista puista voimiltaan mahtavin. Pahoilta hengiltä keltit suojautuivat kaivertamalla lanttuja irvistäviksi lyhdyiksi. Näin saatettiin liikkua turvallisesti ulkona halloweenina.
Jos vielä pääsen uudelleen Irlantiin, haluan nähdä maaseutua, puutarhoja ja rannikkoa, joita kirjassa kuvataan kauniilla kielellä, lämmöllä ja rakkaudella.
Lähteet:
Hanna Tuuri. Irlantilainen aamiainen – Kertomuksia vihreältä saaralta. Otava 2009
