28. joulukuuta 2016

Viattomien tyttöjen päivä



Tänään 28.12. useimmissa kristillisissä maissa vietetään Viattomien lasten päivää. Matteuksen evankeliumin mukaan kuningas Herodes surmautti Betlehemissä kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat poikalapset. Joukkosurman tarkoitus oli estää vastasyntyneen juutalaisten kuninkaan pääsy valtaan. – Tarina alkoi elää omaa elämäänsä, ja näiden surmattujen lasten määrä paisui vuosisatojen aikana niin, että keskiajalla arvioitiin kuolleita olleen jopa 144 000. Nykytutkimuksen mukaan luku on mahdoton, sillä asukasmäärän Betlehemissä arvioidaan olleen tuona aikana niin pieni, että surmattuja poikia olisi voinut olla korkeintaan parikymmentä. Mutta kammottavalta kertomus pienen koululaisen korvissa kuulosti, etenkin kun mitään lieventävää historian taustoitusta ei ollut tarjolla.

Vuoden 2016 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai Mari Manninen kirjallaan Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Kirjan luettuani olisin valmis viettämään Viattomien tyttöjen päivää ja ehdottamaan sitä kansainväliseksi muistopäiväksi kaikille niille pienille, syntymättömille tytöille ja hylätyille vauvoille, joiden kohtalona oli tuhoutua vuosien 1980-2015 välisenä aikana, jolloin maailmanhistorian tiukinta syntyvyydensäätelyohjelmaa noudatettiin Kiinassa.

Kirja koostuu Mannisen tekemistä haastatteluista ja kattaa eri-ikäisten perheiden ja äitien tarinoita: lapsensa hylännyt äiti, pakkoabortteihin vietyjä naisia, raskauksien ja kuukautisten seurantaa suorittava perhesuunnitteluviranomainen, salavauvojen äiti ja sakkoja maksanut kahden lapsen äiti. Monelle asian käsitteleminen oli hyvin vaikeaa ja häpeällistä. Joillekin selitys väestönkasvun rajoittamisen välttämättömyydestä ja uhrautumisesta maapallon pelastamiseksi riittää hiljentämään moraalisen pohdinnan tekojen oikeutuksesta.

Suurilla luvuilla tehdään suurta propagandaa tässäkin tapauksessa. Väestökasvuennusteiden mukaan kiinalaisia olisi nyt 400 miljoonaan enemmän ilman 35 vuotta kestänyttä yhden lapsen politiikkaa. Nyt tätä lukua pidetään suuresti liioiteltuna. Tarkemmat perustelut löytyvät Mannisen kirjasta ja hänen viittaamistaan lähteistä.

Suurimman ongelman muodostaa nyt ja tulevaisuudessa väestöpyramidin alaosan kaventuminen. Vanhuksia on liian paljon, naimaikäisiä nuoria naisia liian vähän. Tulevaisuus alkaa näyttää pelottavalta, talouskasvun huikeasta kohoamisesta huolimatta. Miten selvitään eläke- ja huoltosuhdepommista.

”Vuonna 1983 tehtiin ainakin 15 miljoonaa aborttia ja 20 miljoonaa sterilointia.
Naisten fyysinen ja henkinen terveys ja arvokkuus kärsivät valtavasti. Vanhemmat jäivät kiinni tyttölastensa tappamisesta. Kansan Päivälehti varoitti suureksi käyneestä tyttövauvojen ”teurastamisesta ja hukuttamisesta”. Maaseutukylissä kapinoitiin ja hyökättiin viranomaisten kimppuun. Jopa kyläkaaderit inhosivat sitä, mitä joutuivat tekemään omilleen. Kommunistisen puolueen maine sai kovan kolauksen.”

Lievennyksiä tuli vähitellen. Jos ensimmäinen lapsi oli tyttö tai vammainen, sai luvan hankkia toisen siinä toivossa että syntyisi poika. Maaseudulla poikalapsen saamisen ajateltiin turvaavan paremmin vanhenevien vanhempien hoidon. Samoin esimerkiksi vanhemmat, jotka olivat molemmat ainoita lapsia saivat oikeuden kahteen lapseen. Todellisuudessa yhden lapsen politiikka muuttui käytännössä vähitellen 1,5 lapsen politiikaksi. Alueellisia erojakin oli, mutta vauvakiintiöiden määrittelemissä puitteissa, lupa oli hankittava virallista tietä.
”Kaupunkilaisnaisia oli myös helpompi valvoa. He kävivät töissä, ja heidän kuukautisiaan ja mahdollisia raskauksiaan vahdittiin niin työpaikalla kuin asuinkortteleissa. Lapsen tekeminen salaa oli lähes mahdotonta, ja laiton lapsi saattoi viedä työpaikan kaikkine etuineen. Se oli tarpeeksi suuri pelote pitämään lapsiluvun yhdessä.”

Pitkään jatkunut yhden lapsen politiikka on kiinalaisen keskuudessa yleisesti hyväksytty, useimmat ovat sitä mieltä, että se on ollut tehokas tapa rajoittaa väestökasvua. Nykyään hyvin moni perhe ajattelee yhden lapsen riittävän. Tälle ainokaiselle kelpaa vain kaikkein paras: hoitoa, hellintää ja koulutusta on tarjolla koko suvun tuella ja varoilla. Lastentavarakauppiaat ja koulutustarjonta houkuttelevat vanhemmat kiihkeään kilpavarusteluun. Monessa tapauksessa tytöt ovat hyötyneet tilanteesta. On oivallettu, että tytär pitää vanhemmistaan usein parempaa huolta kuin poika, jonka työpanos etenkin maaseudulla oli aikaisemmin tärkeä. Tytöille on auennut pääsy korkeampaan koulutukseen ja hyväpalkkaiseen ammattiin, jonka turvin myös ikääntyneet vanhemmat saavat rahallisen tuen.

Aikapommi tikittää. Nyt tilanne on ihanteellinen: yhtä eläkeläistä kohden on viisi työikäistä. Mutta parinkymmenen vuoden päästä suhde on enää noin 1,5 työikäistä yhtä eläkeläistä kohden. Kiinan vaurastuminen on ollut huikea, mutta se ei riitä. Eivätkä perheet edes ole halukkaita lisäämään lapsilukua, vaikka se nyt olisi jo mahdollista.

Kirjassa moni perhe kertoo elämänikäisestä murheestaan.

”Miten paperittoman salavauvan elämä on usein loppuelämäksi tuomittu köyhäksi ja naimattomaksi. Kuinka ainokaisten lasten, pikkukeisareiden, elämästä ei puutu rahaa, mutta sukulaisten paine ei hellitä niskasta hetkeksikään. Kuinka vuosikymmeniä sitten hylätyt tyttäret etsivät biologisia vanhempiaan ja biologiset vanhemmat hylkäämiään tyttäriä.”

Nämä tarinat elävät yksittäisten ihmisten ja perheiden puheissa ja ajatuksissa vielä kauan.

Lainaukset
Mari Manninen: Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret.
Ateena Kustannus Oy 2016.

















20. joulukuuta 2016

Engelin valkoinen ...




Vielä muutaman päivän ajan hämärä lisääntyy ja päivä lyhenee. Luettuani Akvarelleja Engelin kaupungista näen lumiharsoon kätkeytyvän maiseman ja rakennukset uudella tavalla.

”Vaikka kaikki rakennukset kalkitaan täällä keltaisiksi, kirkon pitää olla valkoinen! Sellainen valkoinen, että se melkein katoaa lumisateeseen. Tai on häviämäisillään sumuun. Ja sitten on näkyvinään sumun seasta. Kun laiva tulee sumussa yllättäen vastaan, se on teräväreunaisempi ja yksityiskohtaisempi kuin koskaan ennen.
 Vain valkoinen väri antaa ilmestyksen mahdollisuuden.”

Jukka Viikilä kirjoittaa Carl Ludvig Engelin ajasta 1800-luvun alun Helsingissä. Fiktiota ja todellista piirtämistä, suunnittelua ja rakennusprojekteja. Viaporin piirityksestä ja Helsingin osittaisesta tuhoutumisesta on kulunut reilut kymmenen vuotta. Kaupunki on pieni kyläpahanen, jossa asuu noin 4000 henkeä, jotka puhuvat ruotsia, venäjää ja saksaa, suomea kuulee vasta kaupungin reunoilla. Engel saapuu kaupunkiin perheensä kanssa  reessä matkaten.

”Olemme tulleet Helsinkiin, jonka kallioita Ehrenström räjäyttää kortteleiden tieltä. Kun astumme reestä, ilmassa on keskikokoisen kirkon verran kiveä. Sen, mitä aallot ovat yrittäneet vuosimiljoonan, tekee ruuti sekunnissa. Näemme palaneita taloja, räjäytettyjä kallioita, maastoon merkittyjä katuja.”

Kävelen ajatuksissani nykyisen Helsingin katuja, ja ymmärrän aivan toisella tavalla nousevien ja laskevien katujen merkityksen, kallioleikkaukset ja jyrkät graniittiseinämät. Asettuminen tuolloin niin kovin vaatimattomaan, suorastaan mitättömään ympäristöön oli suunnaton haaste ja varmasti myös ammatillinen kutsumus.

”Kaikkialla on niin läpipääsemättömän pimeää, että sytyttämällä kynttilän teen vain pimeän näkyväksi. Pimeän maan kirkko kuuluisi piirtää pimeässä ja rakentaa pimeällä, mutta kirkosta tulee vaalea niin kuin koko kaupungista, jonka on määrä syrjäyttää pimeys. Nähtäväksi jää.”

Ihmiset ovat outoja, tavat kummallisia eikä koti-ikävä hellitä koskaan, vaikka perhe on lähellä. Tämän saman kokee moni maata vaihtanut edelleenkin.  

”Helsingissä näyttäisi olevan tapana olla alinomaa juovuksissa. Työpaikoilla tehdään suunnitelmia lasien ääressä, kotona ensimmäiseksi kaadetaan ryyppy. Pohjoinen maako se on, joka saa ihmiset elämään näin, lähellä sydäntään? Preussissa ei ole epätavallista erottaa työ ja tunne toisistaan.”
 

”Juuri nyt haluaisin tavata jonkun rakkaani Berliinissä, mutta valon ympyrä on muurein ummettu niin kuin perheeni täällä pohjoisessa, vailla sukua.”

Koti-ikävän herättää meri, joka erottaa ja yhdistää.

”Ne jotka asuvat lämpimän meren, kuten Välimeren rannalla, hakevat mereltä lyyrisiä hetkiä. Helsingin rannoilta haetaan karaistusta. Itsekin katselen aika ajoin merelle, jonka vesi hakkaa myös kotimaani rantoja, tosin lempeämmäksi muuttuneena. Kun meri on jäässä, ajattelen että kotini on kävelymatkan päässä.”

Mitähän Engel ajattelisi Helsingin rannoille rakennetuista saunoista, uima-altaista ja jäähän hakatuista avannoista. Ajatus karaistumisesta nostaa ihoni kananlihalle. Jos voisin Viikilältä kysyä jotakin, kysyisin ehkä avantouinnista – onko henkilökohtaista kokemusta.

Ajattelen Berliiniä juuri nyt: iltauutisten järkyttävä tieto joulumarkkinoille ihmistungokseen ajaneesta kuorma-autosta. Olin ajatellut poimia jotakin muuta lainaukseksi, mutta tämä tuli vastaan.

”Aikoinani lähdin Berliinistä, kun Napoleon valtasi kaupungin. Rakennustyöt loppuivat. Pennittömänä suuntasin Tallinnaan. Venäjän ja keskisen Euroopan sotatilan vuoksi työt loppuivat sielläkin. Haistoin rahan Turussa, mihin sokeritehtailija Lohmann palkkasi minut suunnittelijakseen. Turusta seurasin häntä Pietariin, jossa hänellä oli tukkutoimintaa. Lohmannin kautta tutustuin Steinheiliin ja Ehrenströmin, jotka suosittelivat minua keisarille.”

Baba Lybeck taisi sanoa Finlandia-palkinnon yhteydessä rakastuneensa Helsinkiin uudella tavalla tai uudestaan. Senaatintori on talvivalaistuksessa parhaimmillaan. Haluan astua sisälle kauniiseen rakennukseen, tutkia pylväitä ja portaikkoja. Engel oli taitava piirtäjä ja seepialaveeraukset katsomisen arvoisia. Yhden tällaisen piirustuskopion omistan. Nokian kirkko on Engelin piirtämä (1835) Rooman Pantheonin inspiroima pyörökirkko.

”Tämä on kirkontekijän ensimmäinen ja tärkein oppi. Piirrä kirkkosi niin, että siihen jää enemmän hiljaisuutta kuin rakennusainetta.”

Engelin oli tarkoitus viipyä Helsingissä kuusi vuotta, mutta niin vain kävi että vuosia kertyi 24, jona aikana väkiluku ylitti 20 000. Kaupungista muotoutui elegantti pikku-Pietari. Empirearkkitehtuuri levisi kautta maan: raatihuoneita, pappiloita, kirkkoja, hallinto- ja yliopistorakennuksia ja yksityisasunnoiksi suunniteltuja rakennuksia. Hänen oma asuntonsa puutarhoineen ja kasvihuoneineen sijaitsi Bulevardilla, vastapäätä nykyistä Ekbergin kahvilaa.

Lainaukset:
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus. 2016













4. joulukuuta 2016

Peggy Guggenheim - taidekeräiljä



Kuusi vuotta on ponnisteltu Guggenheimin puolesta ja vastaan. Jokainen sai jotakin: petkutusta, huiputusta, taiteen vähättelyä, rahan ylivaltaa, päättäjien päättämättömyyttä. Mutta kulttuurin puolustajille jäi kaluttu luu käteen.

Minä kiinnostuin näistä Guggenheimeista, keitä he ovat ja mistä tulevat. Sukunsa musta lammas ja värikkäin henkilö lienee Peggy Guggenheim (1898-1979).
Hänen isästään Benjaminista kerrotaan Titanicin haaksirikon (1912) yhteydessä seuraavaa. Hän oli palaamassa Amerikkaan rakastajattarensa ja miespuolisen Victor Giglio –nimisen sihteerinsä kanssa. Kun laivan pelastusveneitä ryhdyttiin täyttämään naiset ja lapset saivat etuoikeuden päästä veneisiin. Benjamin jäi tummaihoisen sihteerinsä kanssa laivaan, he istuivat bradylasi kädessään, sikaaria poltellen, parhaimpiinsa pukeutuneina ja odottivat loppua. Miehen viimeiset sanat kuuluivat: We´ve dressed in our best and are prepared to go down like gentelmen.”

Peggy oli isän kuollessa 13-vuotias. Hän irrottautui perheestään varhain, muutti Eurooppaan jo 1920-luvulla ja hakeutui boheemiin taidemaailmaan Pariisissa.

Tuttavapiiriin kuuluivat: Max Ernst, John Cage, Yves Tanguy, Marcel Duchamp, James Joyce, Samuel Becett ja moni muu taiteen edelläkävijä.
Peggy avioituu Pariisissa, sai kaksi lasta.  Avioliitto kesti muutaman vuoden ja päättyi alkoholiin ja fyysiseen pahoinpitelyyn. Miessuhteita oli useita ja myös toinen avioliitto Max Ernstin kanssa päättyi eroon. Taiteen kerääminen alkoi jo varhain ja se jatkui myös Lontooseen muuton jälkeen sekä myöhemmin Amerikassa.

Taiteen keräily suuntautui sen ajan moderneihin taideteoksiin ja ennakkoluulottomat valinnat kohdistuivat usein vielä tuntemattomien taiteilijoiden, kuten Jackson Pollockin ja Lucian Freudin  tauluihin.

Vuonna 1946 Peggy muutti Venetsiaan ja perusti taidemuseon, jonka sijainti palatsimaisessa rakennuksessa Gran Canalin varrella on kuvienkin perusteella houkutteleva tutustumiskohde.

Peggy Guggenheimin elämään sisältyi runsaasti traagisia tapahtumia. Monet rakastajat ja pitkäaikaiset suhteet eivät tuoneet pysyvää onnea. Tytär teki itsemurhan. Elämäkerrassa kerrotaan Peggyllä olleen 1000 miessuhdetta ja erään miessuhteen seurauksena hän itse sanoo teettäneensä seitsemän aborttia. Totta vai tarua, mutta on hän saanut sijansa kirjassa, jossa tunnettujen naisten miessuhteita käsitellään ikään kuin ne olisivat elämää keskeisesti hallitseva tekijä. Nämä asiat eivät enää ketään moraalisesti hätkähdytä. Kestävän, koko pitkän elämän pituisen rakkaussuhteen Peggy loi taiteeseen. Häneltä puuttui muodollinen taidekoulutus ja vakava alan opiskelu ei ollut hänen ”juttunsa”, mutta hänellä näytti olevan kyky löytää ympärilleen oikeat henkilöt. Taidekokoelman testamentissa määrätään, että kokoelma on pidettävä kokonaisuutena, eikä sitä myöskään jaettu perintönä lapsenlapsille.

Salomon Guggenheim (1861-1949) on Peggyn isän veli. Hän on New Yorkissa, Bilbaossa ja Venetsiassa sijaitsevien taidemuseoiden  muodostaman säätiön perustaja.  Suku on venäläisjuutalainen, varakas teollisuus- ja pankkiirisuku, joka Sveitsin kautta aikoinaan siirtyi Amerikkaan.


Tämän vähän juoruilevan tarinoinnin jälkeen voi vakavoitua miettimään, mitä Kauppatorin kupeeseen seuraavaksi ryhdytään vänkäämään. Autiolle parkkipaikalle oli jo kyhätty taulu, johon ohikulkijat saavat kirjoittaa toivomuksiaan. Näin se varmaan lähtee taas käyntiin, tuo viheliäinen vatvonta ja vellominen.



Ihailen sitä ripeyttä, jolla Malaga pisti kuntoon satama-alueensa vuonna 2015. Alue on nyt kaunis katsella ja tarjoaa myös ripauksen taidetta. Pariisin Pompidou-keskuksen kanssa solmittu sopimus mahdollistaa  kahden, kolmen taidenäyttelyn järjestämisen vuodessa.  Malaga valitsi aivan erilaisen arkkitehtuurin tälle uudelle näköalapaikalleen. Ei matkittu Pariisissa olevaa metalliputkityyliä, vaan lasia, väriä ja valoa.

Lasikuution alla on näyttelytilat, joihin Pompidou-keskuksen tauluja ripustetaan 2-3 kertaa vuodessa vaihtuva kokoelma vieraiden katseltavaksi. Malagan kaupunki maksaa miljoona euroa ranskalaiselle museolle vuodessa ja sen lisäksi saman verran vakuutus- ja kuljetusmaksuja. Muitakin maksuja kertyy, koska myös venäläisen taiteen Museo Rusolla on uudistetut näyttelytilat Malagassa. Uusiin taidemuseohankkeisiin käytetään vuosittain 7,3 miljoonaan euroa. Kävijämääräksi on arvioitu 250.000 henkeä vuodessa ja sisäänpääsymaksu on 6 -7 euroa.

Lähteet
Alicia Misrahi: Los poderes de Venus
El País, domingo 8 de febrero de 2015



23. marraskuuta 2016

Miksi Jeppe juo?


Kimmoke pohdintaani on puhtaasti kirjallisella pohjalla, eikä millään tavalla liity ruotsalaisten iltapäivälehtien "finne igen" -etusivujuttuihin. Vakuutan, että pyrkimykseni ei ole osoitella ketään tiettyä henkilöä tai mitään erityistä sattumusta.

Kysymys Jepestäkin on vain kömpelö yritys antaa lukijalle vaikutelma, että minä tietäisin Jepestä muutakin kun tuon nimen, en tiedä. Siksi selvitin asian itselleni. Sanonta juontaa juurensa Tanskan ja Norjan yhteiseen kansalliskirjailijaan Ludvig Holbergiin, joka syntyi vuonna 1684 Bergenissä ja kuoli Kööpenhaminassa 1754. Jossakin vaiheessa syntymän ja kuoleman välissä hän kirjoitti näytelmän Jeppe Niilonpoika. Näytelmästä tuli klassikko ja se näyttää pyörivän ainakin kesäteatteriohjelmistona edelleen. Koska en ole näytelmää nähnyt, ei ole pienintäkään aavistusta, miksi tuo kaveri kallisteli ahkerasti lasia/pulloa.

Viime aikaiseen lukuohjelmaani on kuulunut Haruki Murakamin novellit, joista Drive My Car valaisee yksinkertaisin lausein suhdetta alkoholiin. Päähenkilö ja hänen autonkuljettajansa keskustelevat monenlaisista asioista.

”Sinä et juo lainkaan?” Kafuku kysyi vaihtaakseen aihetta.”Alkoholi ei ilmeisesti sovi minun fysiologialleni”, Misaki sanoi. ”Äiti aiheutti tuon tuosta humalapäissään ongelmia. Ehkä senkään takia en juo.”

”Jatkuvatko hänen ongelmansa yhä?”Miska pudisti päätään muutamia kertoja. ”Äiti on kuollut. Hän meni humalassa rattiin, spinnasi tiellä ja ajoi puuhun. Hän kuoli melkein välittömästi. Olin silloin seitsemäntoista.”

”Ehkä näin ei saisi sanoa, mutta totta puhuen olin helpottunut, kun hän kuoli.”

Kafuku on ammatiltaan näyttelijä ja hän tutustuu Takatsuk nimiseen mieheen, jolla on sama ammatti. Varsinainen tapaamisten syy jääköön nyt sanomatta, mutta he tapailevat toisiaan säännöllisesti jonkin aikaa.

”Kafukulle selvisi toinenkin asia. Takatsukilla oli taipumus juoda liikaa. Kafuku oli työnsä puolesta nähnyt monia viinan ystäviä – miksi näyttelijät olivat niin innokkaita juomaan? – ja Takatsuki ei selvästikään kuulunut niihin, joilla oli terve suhde alkoholiin. Kafukin mielessä maailmassa oli kahdenlaisia alkoholin juojia. Oli niitä, jotka tarvitsivat alkoholia lisätäkseen itseensä jotakin, ja niitä, jotka tarvitsivat sitä poistaakseen itsestään jotain. Takatsuki oli aivan ilmeisesti jälkimmäistä lajia.”

Olisiko todella mahdollista jakaa ongelmajuojat alkoholin suhteen kahteen ryhmään: itsensä suurentajiin ja itsensä pienentäjiin.  Jos haluaa poistaa itsestään jotakin, olisiko se kenties luonteen heikkous tai jokin vanha haava sydämessä. Takatsuki näytti juovan pakonomaisesti joko unohtaakseen tai lievittääkseen sisäistä kipua. Kafuki joi maltillisesti ja tarkkaili samalla ryyppykaveriaan.

”Alkoholi sai Takatsukin paljastamaan erilaisia asioita varomattomasti. Kafukin kokemuksen mukaan niin kävi monille paljon juoville. He saattoivat kertoa kysymättäkin sellaisia asioita, joista olisi viisaampaa vaieta. Kafuku asettui kuuntelijan rooliin. Hän nyökkäili ja vastaili Takatsukin puheisiin myötätuntoisesti ja lohdutti tätä tarkoin valituin sanoin, kun siihen oli tarvetta. Samalla Kafuku keräsi Takatsukista niin paljon tietoa kuin pystyi. Hän käyttäytyi kuin olisi todella pitänyt Takatsukista. Se ei ollut vaikeaa. Kafuku oli hyvä kuuntelija. Sitä paitsi hän oikeastikin piti Takatsukista. Lisäksi miehiä yhdisti yksi suuri asia.”

Koska en halua pilata Drive My Car –novellin lukukokemusta, en kerro, mikä tuo suuri asia heidän välillään oli. Miehet tapasivat säännöllisesti pari kertaa kuukaudessa, heistä tuli ryyppykaverit. Tapaamiset loppuivat Kafukun aloitteesta, hän oli saanut riittävästi tietoja itseään kiinnostavasta asiasta, joita käyttämällä hän saisi aiheutettua kärsimyksiä ryyppykaverilleen.

"Ajattelin järjestää niin, että hänelle tapahtuisi jotain pahaa. Olisin teeskennellyt olevani hänen ystävänsä, selvittänyt jonkin hänen heikkoutensa ja käyttänyt sitä hyväkseni aiheuttaakseni hänelle tuskaa.”

”Alkoholi sai hänet varomattomaksi. Olen varma, että hän olisi paljastanut jonkin salaisuuden ennen pitkää. Ei olisi ollut vaikea järjestää jonkinlaista skandaalia. Sellaista, joka olisi vienyt häneltä yleisön luottamuksen.”

Skandaalit ja maineen menettäminen on tietysti yksi puoli alkoholin aiheuttamista pulmista ja sen lisäksi tulee vielä kaikki se tuska ja huoli, jonka lähipiiri kokee. Vyyhtiä on vaikea selvittää, kun kaikki ovat siihen jollakin tavalla sotkeutuneet.

Murakamin novellit ovat kuin sipulin kuorimista, usein niiden sisällä on monta pientä  kertomusta. Synkistelyä niissä ei juuri ole, usein näyttää löytyvän jokin kohta, joka viittaa uuteen mahdollisuuteen.

Lähteet:
Haruki Murakami, Naisia ilman miehiä. Tammi. 2016















18. marraskuuta 2016

Häränhännästä


Ruokakulttuuri on arkinen osa elämää ja monella  perinneruoalla on oma kiinnostava, usein herkullinen historiansa. Vuohet, lampaat ja merestä nostetut moninaiset kalat ja äyriäiset saavat veden herahtamaan kielelle.  Mutta mitä tulee ensimmäiseksi mieleen, jos tarjolla on häränhäntää.

Espanjassa sanasta häränhäntä ajatus lähtee lentoon härkätaiteluareenan suuntaan. Härkätaistelun historia on pitkä; niitä on joidenkin lähteiden mukaan järjestetty Iberian niemimaalla jo 400-600 –luvulla ja perinne jatkuu edelleen.

En ole koskaan käynyt katsomassa härkätaistelua livenä, mutta joskus vilkuillut televisiossa näytettyjä esityksiä. Ja ratkaisevalla hetkellä vaihtanut nopeasti kanavaa.

Härkätaistelunäytös kestää kaksi ja puoli tuntia. Näytöksen aikana areenalla taistelee vuorotellen yhteensä kuusi härkää ja kolme matadoria. Kaikki tapahtuu tarkan suunnitelman ja ajoituksen puitteissa. Jokainen taistelu sisältää kolme osaa. Ensimmäisessä osassa härkä päästetään areenalle ja toreadorit sekä matadori viittoineen testaavat härän reaktioita. Samalla areenalle tulevat myös kaksi picadoria  ratsuineen. Toisessa osassa banderillerot iskevät puukepit härän niskaan, toisinaan tämän tekee matadori. Kolmannessa vaiheessa matadori, joka näytöksen varsinainen tähti, on yksin härän kanssa areenalla,  hän ohjailee härän liikkeitä punaisesta kankaasta tehdyn viitan (muleta) avulla. Härkä on surmattava kymmenen minuutin aikana. Jos aika ylittyy, trumpetin törähdyksen jälkeen saa kolme minuuttia lisäaikaa. Vielä tämän jälkeen on mahdollista saada kaksi minuuttia lisäaikaa. Mutta jos härkä on edelleen elossa, taistelu lopetetaan ja härkä viedään teurastettavaksi.

Taisteluhärän kasvatusta harjoitetaan eri puolilla Espanjaa. Sanotaan, että yksi kasvatettava härkä tarvitse 1,5 hehtaarin maa-alueen. Ne kasvatetaan suurissa laumoissa, ja ovat moni vuosisataisen jalostuksen tulosta, muodostaen oman rotunsa. Tyypillinen ulkoinen ominaisuus on vahva niska ja rohkea, raivokas luonne. Taisteluhärkä painaa 450-650 kg ja se elää vapaana laitumella 4-6 vuotta ilman ihmiskontakteja. Ravinnosta ja härän kunnosta pidetään hyvää huolta, vain terve ja hyväkuntoinen kelpaa taisteluareenalle.

Laji on vaarallinen; tilastoista löytyy tieto, jonka mukaan 1700-luvun jälkeen espanjalaisia härkätaistelijoita on kuollut yli 500. Laji on menettämässä suosiotaan, Katalonia kielsi härkätaistelut vuonna 2012. Toisaalta Espanjan parlamentin suorittamassa äänestyksessä vuonna 2013 laji sai kulttuuriperinnön suoman lain suojan.

Näin pitkästi oli johdattelua varsinaiseen ruokapuoleen. Etsin, tutkin ja selailin reseptejä. Andalusialainen häränhäntäpata näytti lupaavalta. Lähetin ent. Poikakaverin läheiseen hyvin varustettuun lihakauppiaan puotiin. ”Osta häränhäntä”, sanoin. Itse päätin hankkia muut tykötarpeet, perinteinen savivuoka oli jo ostettu. Mies palaa apeana, ei ollut häntää tiskillä valmiina, piti tilata. Ja sitten parin päivän päästä uudestaan kauppiaan puheille häntää hakemaan, ja tulihan se sieltä. Paketoituna noin metrin pituinen pötikkä. Miten sen saisi vuokaan väännettyä, kun ainoa järeämpi apuväline paloitteluun oli sähkökäyttöinen pensasleikkuri. Tuli vähän sanomista, puolin ja toisin. Kassi käteen ja häntä mukana lihakauppiaan puheille. Menimme yhdessä. Kauppiaan naamasta näin heti, että hän arvasi millä asialla olimme. Taisi heti kysyäkin, että pätkitäänkö. Takanamme istui paikallisia perheenemäntiä, joita tilanne huvitti enemmän kuin minua.

Tässä testattu ja hyväksi havaittu ohje.

Noin 1,5 kg häränhäntää
2 kpl chorizo-makkaraa
2 sipulia
4 valkosipulinkynttä
10 mustapippuria
4 kanelitankoa
3 laakerinlehteä
1 appelsiini
3 dl punaviiniä
2 dl sherry
5 dl lihalientä
tuoretta timjamia
vehnäjauhoja
1-2 tl suolaa

Tee viillot hännissä oleviin kalvoihin jotta lihat pysyvät muodossaan. Pyörittele häränhännät vehnäjauhoissa ja ruskista lihat kuumassa paistinpannussa.
Kun kaikki hännät on ruskistettu, nosta kaikki hännät pataan ja lisää sekaan chorizomakkara paloina, kanelitangot, laakerinlehdet, sipulit, mustapippurit, sherry ja punaviini.
Anna padan kiehua kunnes nestettä on jäljellä noin puolet.
Lisää sitten lihaliemi, puntti timjamia ja yhden appelsiinin kuoret lastuina..
Laita kansi päälle ja nosta pata uuniin. Anna hautua kaikessa rauhassa 150 asteessa 4-6 tuntia.


Uskon, että herkulliseen makuun vaikutti ratkaisevasti omasta puusta poimittu appelsiini.

Jos nälkä ei herännyt yllä kuvatusta, voit ainakin virkistää mieltäsi ja tyydyttää kulttuurin nälkää lukemalla Ernest Heminwayn Rondaan sijoittuvan kirjan Kuolema iltapäivällä, jossa kuvataan härkätaistelun estetiikkaa ja kulttuurista puolta.




9. marraskuuta 2016

Vieraalla maalla


Karusellin hevonen on kaunis; tumma ja vaalea ratsu vauhdin hurmassa, josta pieni ratsastaja saa musiikin soidessa nauttia ilman vaaran tunnetta. Huoletonta menoa sirkuksessa.

Mutta miten tästä hyppäisi todellisuuteen, sotaan ja tuhoamiseen, jolle ei loppua näy. Syyrian rajan läheisyydessä Jordaniassa on leiri jo viidettä vuotta. Leirillä asuu 80 000 ihmistä, joille rakennetaan kaupunkimaista asuinympäristöä vesi- ja viemäriputkineen.

Ammanissa on ollut pakolaisleiri vuodesta 1948 lähtien, sekin oli ensin telttaleiri palestiinalaispakolaisia varten. Vähitellen leiri on muuttunut kaupunkimaiseksi katuineen, kauppoineen ja kotineen. Asukkailla on Jordanian kansalaisuus, mutta he pysyvät paikoillaan säilyttääkseen paluuoikeutensa.

Jordanian asukasluku on noin 9,5 miljoonaa. Pakolaisia on tullut maahan 2,7 miljoonaa, joista syyrialaisia 1,4 miljoonaa. Mitä tapahtuu, kun vihapuhe yleistyy, epäluottamus leviää ja asenteet kiristyvät?

Pakolaisen hartain toive on päästä takaisin omaan kotiin, näin ainakin useimpien kohdalla.

Edellinen olkoon taustaa sille, mitä opin Nathan Shacharin kirjasta Den gåtfulla passionen. Kirja koostuu espanjalaiseen maailmaan liittyvistä esseistä. Hankin sen kymmenen vuotta sitten ja luin päästäkseni syvemmälle uuteen ympäristöön. Nyt luen sitä katseltuani yli kymmenen vuotta Espanjaa vähän laajemmin kotipiiristä etääntyneenä. Kiertomatkoilla oppaat auliisti kertovat, miten eri uskontokuntien edustajat ovat eläneet rinnakkain, sovussa ja rauhassa. Ikäviä asioita, kuten vainoja, karkotuksia ja eripuraa vältellään. Sehän on ymmärrettävää, miksi myrkyttää satunnaisen matkailijan mieli kertomalla inkvisitiosta ja muusta historian hämärässä tapahtuneesta ikävästä.

Journalisti ja esseisti Nathan Shachar on kulkenut erityisesti espanjankieliseen maailmaan suuntautuneilla matkoillaan korvat auki.  Kosketus espanjalaisuuteen tuli kuitenkin yllättävästi Jerusalemissa, kun nuori opiskelija asettui väliaikaiseen opiskelijakämppäänsä ja seurasi naapurien elämää. Pihalta kuului naisten laulua, kaksi rouvaa kukikkaissa puuvillamekoissaan laulelivat aamutoimissaan ripustamassa pyykkiä kuivumaan. Nathan yritti kuulla, mitä naiset lauloivat ja millä kielellä. Asunto sijaitsi itäisellä alueella, lauloivatko he arabiaksi? Naiset lauloivat jatkuvasti; kyniessään kanoja, hangatessaan pestäviä vaatteita pesulautaa vasten ja ripustaessaan aprikooseja kuivumaan. Paljastui, että naiset puhuivat ja lauloivat espanjaksi. Toinen rouvista oli lähtöisin Turkista ja toinen oli syntyjään Sarajevosta. Molemmat kuuluivat sefardijuutalaisten suureen joukkoon.

Sefardijuutallaisten ryhmä syntyi, kun Espanjasta ja Portugalista karkotettiin vuonna 1492 niin muslimit kuin juutalaisetkin. Toinen vaihtoehto oli arabien ja juutalaisten kääntyminen kristinuskoon. Näin espanjalaiset valloittivat koko Iberian niemimaan. Sana sefardi tulee heprean sanasta sfarad ja tarkoittaa Espanjaa. Karkoitetut asettuivat asumaan Etelä-Eurooppaan ja Pohjois-Afrikkaan.

Heidän käyttämänsä kieli on ladino (juutalaisespanja), jonka sanoista yli puolet johtaa juurensa espanjan kieleen ja sanotaan sen olevan lähinnä keskiaikaista kastiljaanoa. Kielen osaaminen on taantunut ja sitä uhkaa säilyttämispyrkimyksistä huolimatta häviäminen. Yliopisto-opetusta järjestetään Yhdysvaloissa ja Israelissa. Kieltä puhutaan Israelin lisäksi Turkissa, Kreikassa, Bulgariassa, Puerto Ricossa ja Yhdysvalloissa. Musiikin avulla kieltä pyritään herättämään erityisesti nuorten kiinnostus vanhaan kieleen ja perinteeseen.  Espanjalta se kieli todella kuulostaa YouTubista löytyy esimerkiksi Trio Sefardin esityksiä.

Kerrotaan, että maailmalta löytyy vielä sefardiperheitä, joilla on kodin avain Espanjassa vuosisatoja sitten sijainneeseen kotiinsa hyvässä tallessa. Aluksi oli tietysti kysymys symbolisesti tärkeästä asiasta, koska vuoden 1492 jälkeen karkotettujen mielessä paloi pitkään toivo paluusta kotiin, ja omalla avaimella kotiovi aukeaisi. Monissa espanjalaissa kaupungeissa on entisöityjä juutalaiskortteleita. Ehkä katselen niitä nyt toisin silmin.

Espanjassa historian kerrostumat ovat erityisen kiinnostavia; rakennustyöt paljastavat jatkuvasti uutta tutkittavaa. Lukemassani kirjassa kerrotaan tapaamisesta arvostetun ja palkitun kirjailijan José Jiménez Lozanon (s. 1930) ja hänen naapurinsa kanssa käydystä keskustelusta.

”Folk här i trakten vet ingenting om sitt förflutna, här finns inte nog med fornminnesförvaltare för att vaka över allt som går till spillo. I fjol, i byn Olmedo, såg jag hur en gubbe höll på att renovera sitt hus.- Vi behöver lite mer plats, sa han.- Men det här vargagsrummet som du vill bygga ut är en synagoga från 1100-talet, sade jag. Visste du inte det? Det måste raporteras.

Aloitin karusellin hevosista, jotka kiertävät kehää reippaan musiikin säestyksellä. Ja historia toistaa itseään; ihmiset vaeltavat, toiset symbolista avainta kantaen, toisilla ei ole paikkaa minne palata.

Lähteet:
Nathan Shachar: Den gåtfulla passionen. Atlantis 2005
Hanna Ojanen: Kannattaisko uskaltaa ja luottaa? Suomen Kuvalehti 21.10.2016








22. lokakuuta 2016

Hyppää satulaan


Pyöräily ei ole koskaan ollut näin helppoa. Rautatieaseman aukiolla odottaa polkijaa rivi keltaisia velosipedeja, pikarattaita, polkurattaita ja pikakulkureita. Näillä nimillä tuota uutta liikennevälinettä kutsuttiin kunnes I. K. Inha vakiinnutti käyttöön sanan polkupyörä. Tämä tapahtui vasta 1800-luvun loppupuolella. Eikä tuo mainio kulkuväline ollut suinkaan jokaisen saatavilla.

Thomas Bernhardin (1931 – 89) kirja Muuan lapsi alkaa pyöräilymuistolla. Poika on kahdeksanvuotias ja päättää lähteä ilman lupaa ajelemaan kohti Salzburgia, jossa asuu kiltti Fanny-täti. On sunnuntai ja perillä odottaisi tädin valmistama herkullinen schnitzel.

Pyörä on pojan holhoojan Steyer-Waffen-polkupyörä. Pyörän omistaja oli joutunut Puolaan,  josta oli määrä marssia Venäjälle Saksan armeijan riveissä.

Pyörä oli kallis ja ihailua herättävä aikuisten polkupyörä.

”Vaikka olin vielä liian lyhyt istuakseni varsinaisesti satulassa, muiden liian lyhyiden aloittelijoiden tavoin minun oli pujotettava toinen jalka poikkitangon alitse toiselle polkimelle, kiihdytin silti vauhtiani silminnähden, ja jatkuva alamäki lisäsi nautintoa entisestään.”

Poika puhkuu intoa ja ylpeyttä, hän on oppinut ilman apua ja ohjaavia käsiä ajamaan miesten pyörällä, mikä onnistuu juuri yllä kuvatulla tavalla. Lasten pyöriä ei ollut tuohon aikaan, puhumattakaan apupyöristä. Me vähän iäkkäämmät muistamme, miten tarakasta pitävään käteen piti luottaa ja avustajan oikeaan arvioon siitä, milloin olisi syytä irrottaa ja päästää ajaja oman taitonsa varaan.

Pojan matka etenee kohti Fanny-tädin sunnuntailounaspöytää. Tulee mutkia matkaan.

”Tie jatkui jatkumistaan, laskin vuoroin reunakiviä, vuoroin halkeamia asvaltissa, huomasin vasta nyt, että oikean jalkani sukka oli ketjuöljyn tahrima ja roikkui muutenkin riekaleina. Näky rispaantuneesta sukasta öljyisessä, jo verisessäkin jalassa oli masentava, johtaisiko tuo näky tapauksen kehittymisen murhenäytelmäksi?”

Katastrofihan siitä tuli. Matka oli paljon pidempi kuin poika oli kuvitellut. Paljon ennen määränpäätä hän ajoi ojaan ja ketjut katkesivat ja kietoutuivat takapyörän pinnoihin.

”Tämä oli kaiken loppu, siitä ei ollut epäilystäkään. Nousin jaloilleni ja katselin ympärilleni. Kukaan ei ollut nähnyt minua. Olisi ollut todella noloa, jos joku olisi ollut todistamassa tuota onnetonta kuperkeikkaa.

Öljyn ja veren tahrimana, pettymyksestä kihisten, katsoin sinne, missä suunnassa arvelin Salzburgin olevan.

Vasta nyt tajusin, ettei minulla ollut aavistustakaan Fanny-tädin osoitteesta.”

Paluumatka rikkinäisen pyörän kanssa onnistui, mutta kesti aamuyöhön, vaikka ystävällistä apua oli tarjolla matkan varrella. Hankalinta oli miettiä kotiväen reaktioita. Äidin reaktio olisi helpompi arvata: selkäsauna. Mutta sitäkin pahemmalta tuntui haukkuminen ja usein pojan suuntaan heitetty lause: Sinä se tästä vielä puutuit.

Lähtiessään rohkealle retkelleen, poika toivoi, että isoisä olisi nähnyt hänen nousunsa pyörän päälle ja kiihtyvän vauhdin, jolla pyörä kiisi alkumatkasta eteenpäin.

Pojalla on oivallinen isoisä, joka rohkaisi ja käänsi lapsenlapsen pään sinne, missä oli jotakin mielenkiintoista. Poika varjeltui tyhjänpäiväisyyksiltä ja itsensä pienentämiseltä.

”Hän osoitti minulle, tarpeeksi ajoissa, mutta todellakin ainoana, joka sen teki, että ihmisellä on pää, ja mitä se tarkoittaa. Osoitti, että kävelytaitoon tuli mahdollisimman pian lisätä myös kyky ajatella.”

Poika valmistautuu kertomaan matkastaan ja muistaa, mitä isoisä oli sanonut turhasta jaarittelusta, puolioppineiden väljähtyneestä kammottavasta sanasopasta.

Karkulaisen vastaanotto oli äidin osalta ennakoitua, mutta isoisä ei poikaa lannistanut.

”Isoisäni sanoi, että minussa oli nerokasta juuri se, että tein asioita, joita muut eivät tehneet. Pyörän saattoi korjata. Pikkujuttu. Nyt hän joka tapauksessa osaa ajaa pyörällä. Siitä oli hyötyä. Ajatelkaa vain, mitä kaikkea pyörällä saattoi toimittaa. Sinä et osaa ajaa pyörällä, niin kuin en minäkään osaa, isoisäni sanoi äidilleni.

Oli oikeastaan ollut nerokas ajatus ottaa pyörä esiin ja hypätä sen selkään, isoisäni totesi. Ja sitten suoraan Salzburgiin! Hän huudahti.

Vain se oli väärin, ettet ilmoittanut aikeistasi, hän sanoi minulle. Mutta lisäsi heti: on toki selvää, että tuollainen tempaus on pidettävä salassa, jotta se onnistuisi.”

Thomas Bernhardin omaelämäkerrallinen Muuan lapsi kuvaa traumaattisia ja onnellisia kokemuksia. Se on kasvutarina aviottoman pojan kouluvuosista, isovanhimmista ja kansallissosialistisesta kasvatuslaitoksesta.

Lainaukset
Thomas Bernhard: Muuan lapsi. LURRA Editions. 2013











Helsingin kantakaupungin alueella on tarjolla 500 kaupunkipyörää, jotka rekisteröityneet kaupunkilaiset ja vierailijat saavat käyttöönsä. Käyttö laajenee ensi vuonna, ja tarjolla on 1000 pyörää.

Muuten, olisi hauska tietää, minkä merkkisellä pyörällä opit ajamaan?





7. lokakuuta 2016

Siivous ja järjestys

Entäs nyt Marie?

Meissä jokaisessa asuu pieni koululainen. Minussa se herää syyskuun alussa, kuten ennen vanhaan koulun alkaessa. Hillitön hinku oppia jotakin uutta, pistää ostamaan kirjoja, joista tietoa voisi ammentaa.

Tämän syksyn haasteeksi otin siivouksen. Koko maailma on mahdollista saada järjestykseen menetelmällä, jonka salaisuus on sen yksinkertaisuudessa. Olen huomannut, että energiaani sitoo jokin käsittämätön tulppa tai tukos. Minulle luvataan tämän uuden menetelmän kautta mahdollisuus uudistua ja saada asiani kerta heitolla järjestykseen. Negatiiviset asiat sitovat huonon energian sisuksiini ja koko kehoni alkaa tuntua raskaalta ja tietysti myös elämä.

Uuden menetelmän avulla minusta tulee rohkeampi ja uskallan ottaa ohjakset omiin käsiini. Siis miksi jättäisin sellaisen opuksen kirjakauppaan, varsinkin kun se myydään jo alennettuun hintaa. Uskon, että satsaus tällä kerralla kannattaa.

”Kun järjestys on kerran saatu aikaan, kaaosta ei enää synny koskaan.”

Vakuutun kirjoittajan pätevyydestä välittömästi avattuani kirjan. Ensimmäiset kymmenen sivua kertovat, miten väärin monet ovat ratkoneet ongelmiaan. Ei auta vaikka heittäisi joka päivä pois yhden tarpeettoman tavaran, niitä tulee kuitenkin koko ajan lisää. Sillä ostaessani kaksi saan kolmannen ilmaiseksi. Sivulla 11 menetelmän omaksuneet kertovat suurista oivalluksista ja muutoksista elämässään.

”Sen jälkeen kun siivosin asuntoni, olen onnistunut kasvattamaan firmani liikevaihtoa.”
”Tulen mieheni kanssa paljon paremmin toimeen.”
”Onnistuin laihduttamaan kolme kiloa.”
”Kurssillasi opin näkemään, mitä varsinaisesti tarvitsen ja mitä en tarvitse. Otin siis avioeron. Olen nyt paljon onnellisempi.”

Tästä huomaan, miten taitava nuori nainen Marie Kondo on. Ihailen hänen rohkeuttaan näyttää lukijalle, että kysymys on ennen kaikkea asenteesta. Kaikilta järjestyksen yllä pitäminen ei onnistu. Pelkkä pois heittäminen tai tavaroiden siirteleminen paikasta toiseen ei oikeastaan ratkaise vielä mitään. Marien kurssilaisista osa jättää opiskelun kesken, koska he odottavat ohjaajan tekevän työn heidän puolestaan. Löydän omista piintyneistä tavoistani puutteita. On pakko myöntää, että olen tähän asti näperrellyt pikku asioiden kanssa ja kokonaisnäkemys on ollut puutteellinen.

Tartun heti otsikkoon ”Jos järjestät vähän kerrallaan, työ ei lopu koskaan.”

Aloitin pari viikkoa sitten, mutta nyt olen taas jumissa. Pelottaa katsoa peiliin, olenko hamstraaja. Ostan mielelläni kaikenlaisia säilytyslaatikoita, pikku lokerikkoja, kauniita kansioita, punottuja koreja, näppäriä rasioita, vaatetelineitä, pieniä pussukoita yms. Nyt pitäisi päästä kokonaisratkaisuun.

Ryhdyn järjestämään vaatekaappia periaatteella: tee järjestämisestä tapahtuma. Noudatan kirjaimellisesti Marien ohjetta. Työ etenee reippaasti, kun lajittelee vaatekaapin sisällön oikein. Siis ensin vaatteet, jotka kuuluvat ryhmään yläosat: paidat, topit, puserot, jakut. Kaikki on nyt kasattuna sängylle. Järkyttävää. Kasassa on vaatteita, joita en ole koskaan käyttänyt, toisia en viiteen vuoteen, muutamia ainakaan kymmeneen vuoteen. Kirjassa puhutaan kaikesta ikävästä ja luopumisen tuskasta, johon nyt törmään. Voiko mukavista muistoista irrottautua. Sattuu.

Opettelen viikkaamaan vaatteet uudella tavalla. Näin syntyy vaatepinoja, jotka ovat nyt tuoleilla odottamassa jotakin. Vaatekaappiini tuli väljempää, mutta ei ole yhtään vapaata tuolia, jolle istua. Availen vaatekaapin ovea, ihanasti ja väljästi ne valikoidut yläosat siellä odottavat päälle pääsemistä. Mutta edelleenkin tunnen jotakin outoa kaiherrusta.

Tähänkö tämä nyt jäi, koko mullistus. Marie Kondolta on tullut jo uusi kirja markkinoille. Onko minun odotettava kunnes sekin on alennuksessa ja voin sen hankkia. Jääkö suuri mullistus ja pysyvä muutos näkemättä?

Onko tässä mitään tuttua kenellekään lukijalleni? Säälikää edes minua.

Lainaukset:
Marie Kondo: KonMari – Siivouksen elämän mullistava voima. Bazar. 2011


 

29. syyskuuta 2016

Unelma ja todellisuus


Toivo paremmasta ja unelma onnesta on merkki kyvystä nähdä eteenpäin, se kertoo myös luottamuksesta maailmaan. Jos kyky unelmoida puuttuu, puuttuu myös toivo. Elämästä tulee raskasta ja näköalatonta.

Pieni epävarmuus ja varovaisuus tunki mieleeni, kun varasin liput Teatteri Jurkkaan. Muistin hämärästi Bonnie ja Clyde –elokuvan loppukohtauksen: silmitöntä ajojahtia, ampumista ja raakuutta.

En kirjoita kritiikkiä näytelmästä, mutta kuvailen näitä kahta päähenkilöä ja heidän taustaansa sellaisena kuin se googlaamalla aukeaa.

Eletään 1920-luvun lopun ja 30-luvun alun Amerikassa. Suuri lama vei monelta työn, paikoitellen työttömyysprosentti oli yli 20. Teollisuustuotanto laski melkein 50 prosenttia, taantuma pitkittyi ja ”musta torstai” 24.10.1929 merkitsi ennen näkemätöntä pörssiromahdusta New Yorkissa. Moni päätyi suoraan kadulle oman onnensa varaan.

Bonnie Parker syntyi 1.10.1910. Hän kirjoitteli kouluaikana runoja, harrasti laulamista ja esiintyi mielellään. Ystävilleen hän sanoi, että hänestä tullaan vielä kuulemaan. Nokkelana ja sievänä tunnettu tyttö ihaili filmitähtiä ja haaveili elokuvaurasta. Hän meni naimisiin kuusi päivää ennen 16. syntymäpäiväänsä luokkatoverinsa Royn kanssa. Poika tuomittiin ryöstöstä vankilaan pian avioliiton solmimisen jälkeen. He eivät kuitenkin koskaan virallisesti eronneet, ja Bonnien sormessa oli hänen kuollessaan 1934 Royn vihkisormus.

Äidilleen Bonnie jätti kirjoittamansa runon, joka päättyy:

”Some day they´ll go down together,
And they´ll bery them side by side,
To a few it´ll be grief  -
To the law a relief –
But it´s death for Bonnie and Clyde."

Clyde Barrow syntyi 24.3.1909. Hänen vanhempi veljensä oli ajautunut huonoille teille ja vankilaan, mikä vaikutti nuorempaan Clyden. Kutsunnoissa nuori mies hylättiin lapsuudessa koetun sairauden vuoksi, laivastoon pääsy oli mahdotonta ja rankka pettymys. Clyde oli myös kiinnostunut musiikista ja hän opetteli omatoimisesti soittamaan mm. saksofonia. Hänet oli aikoinaan pidätetty vuokra-auton palauttamisen takia, josta jäi epämääräisen tutkinnan jälkeen merkinnät rekisteriin.  

Bonnie ja Clyde tapasivat 1930, ja he ryhtyivät ryöstelemään, mutta mukana oli usein myös kolmas henkilö, eikä Bonnie juuri niihin osallistunut. Useimmat ryöstösaaliit jäivät muutamiin kymmeniin dollareihin huoltoasemilta ja pikkupuodeista. He liikkuivat osavaltiosta toiseen ja onnistuivat piileskelemään pitkään lain kouraa, kunnes heidät etsintäkuulutettiin noin 10 murhasta.  Tämän jälkeen tunnistaminen oli helppoa, lehdistö seurasi heitä viimeiseen väijytykseen saakka.

Lopullisen pidätyksen aikana ammuttiin noin 130 laukausta. Clyden ruumiissa oli 17 luodin reikää ja Bonnien 26, osa niistä oli ammuttu jo kuolleeseen nuoreen naiseen. Haaskalle oli tungosta; muistoksi yritettiin leikata linkkuveitsellä Clyden korva, Bonnien hiuksista otettiin hiuskiehkura ja verisestä mekosta leikattiin pala. Ryöstöauto päätyi erääseen kalifornialaiseen kasinoon, jossa se ilmeisesti on edelleenkin yleisön nähtävänä. Clyden saksofoni löytyi surma-autosta, joten unelma jostakin muusta ehkä eli edelleen hänen päässään. Bonnie ja Clyde haudattiin äitiensä ansiosta eri hautoihin. Clyden hautakivessä lukee ”Gone but not forgotten”.

Teatteri, joka luo uutta vanhasta, onnistuu tehtävässään. En etsi viihdytystä tai ajanvietettä esityksistä, en myöskään suoraa selitystä, miksi jotakin tapahtuu. Iida Hämeen-Anttilan ja Essi Räisäsen näytelmä herätteli minua ja antoi ajateltavaa unelmien monimutkaisuudesta.