Pyöräily ei ole koskaan ollut näin helppoa. Rautatieaseman
aukiolla odottaa polkijaa rivi keltaisia velosipedeja, pikarattaita,
polkurattaita ja pikakulkureita. Näillä nimillä tuota uutta liikennevälinettä
kutsuttiin kunnes I. K. Inha vakiinnutti käyttöön sanan polkupyörä. Tämä
tapahtui vasta 1800-luvun loppupuolella. Eikä tuo mainio kulkuväline ollut
suinkaan jokaisen saatavilla.
Thomas Bernhardin (1931 – 89) kirja Muuan lapsi alkaa
pyöräilymuistolla. Poika on kahdeksanvuotias ja päättää lähteä ilman lupaa
ajelemaan kohti Salzburgia, jossa asuu kiltti Fanny-täti. On sunnuntai ja
perillä odottaisi tädin valmistama herkullinen schnitzel.
Pyörä on pojan holhoojan Steyer-Waffen-polkupyörä. Pyörän
omistaja oli joutunut Puolaan, josta oli
määrä marssia Venäjälle Saksan armeijan riveissä.
Pyörä oli kallis ja ihailua herättävä aikuisten polkupyörä.
”Vaikka olin vielä liian lyhyt istuakseni varsinaisesti satulassa, muiden liian lyhyiden aloittelijoiden tavoin minun oli pujotettava toinen jalka poikkitangon alitse toiselle polkimelle, kiihdytin silti vauhtiani silminnähden, ja jatkuva alamäki lisäsi nautintoa entisestään.”
Poika puhkuu intoa ja ylpeyttä, hän on oppinut ilman apua ja
ohjaavia käsiä ajamaan miesten pyörällä, mikä onnistuu juuri yllä kuvatulla
tavalla. Lasten pyöriä ei ollut tuohon aikaan, puhumattakaan apupyöristä. Me
vähän iäkkäämmät muistamme, miten tarakasta pitävään käteen piti luottaa ja
avustajan oikeaan arvioon siitä, milloin olisi syytä irrottaa ja päästää ajaja
oman taitonsa varaan.
Pojan matka etenee kohti Fanny-tädin sunnuntailounaspöytää.
Tulee mutkia matkaan.
”Tie jatkui jatkumistaan, laskin vuoroin reunakiviä, vuoroin halkeamia asvaltissa, huomasin vasta nyt, että oikean jalkani sukka oli ketjuöljyn tahrima ja roikkui muutenkin riekaleina. Näky rispaantuneesta sukasta öljyisessä, jo verisessäkin jalassa oli masentava, johtaisiko tuo näky tapauksen kehittymisen murhenäytelmäksi?”
Katastrofihan siitä tuli. Matka oli paljon pidempi kuin
poika oli kuvitellut. Paljon ennen määränpäätä hän ajoi ojaan ja ketjut
katkesivat ja kietoutuivat takapyörän pinnoihin.
”Tämä oli kaiken loppu, siitä ei ollut epäilystäkään. Nousin jaloilleni ja katselin ympärilleni. Kukaan ei ollut nähnyt minua. Olisi ollut todella noloa, jos joku olisi ollut todistamassa tuota onnetonta kuperkeikkaa.
…
Öljyn ja veren tahrimana, pettymyksestä kihisten, katsoin sinne, missä suunnassa arvelin Salzburgin olevan.
…
Vasta nyt tajusin, ettei minulla ollut aavistustakaan Fanny-tädin osoitteesta.”
Paluumatka rikkinäisen pyörän kanssa onnistui, mutta kesti
aamuyöhön, vaikka ystävällistä apua oli tarjolla matkan varrella. Hankalinta
oli miettiä kotiväen reaktioita. Äidin reaktio olisi helpompi arvata:
selkäsauna. Mutta sitäkin pahemmalta tuntui haukkuminen ja usein pojan suuntaan
heitetty lause: Sinä se tästä vielä puutuit.
Lähtiessään rohkealle retkelleen, poika toivoi, että isoisä
olisi nähnyt hänen nousunsa pyörän päälle ja kiihtyvän vauhdin, jolla pyörä
kiisi alkumatkasta eteenpäin.
Pojalla on oivallinen isoisä, joka rohkaisi ja käänsi
lapsenlapsen pään sinne, missä oli jotakin mielenkiintoista. Poika varjeltui
tyhjänpäiväisyyksiltä ja itsensä pienentämiseltä.
”Hän osoitti minulle, tarpeeksi ajoissa, mutta todellakin ainoana, joka sen teki, että ihmisellä on pää, ja mitä se tarkoittaa. Osoitti, että kävelytaitoon tuli mahdollisimman pian lisätä myös kyky ajatella.”
Poika valmistautuu kertomaan matkastaan ja muistaa, mitä
isoisä oli sanonut turhasta jaarittelusta, puolioppineiden väljähtyneestä
kammottavasta sanasopasta.
Karkulaisen vastaanotto oli äidin osalta ennakoitua, mutta
isoisä ei poikaa lannistanut.
”Isoisäni sanoi, että minussa oli nerokasta juuri se, että tein asioita, joita muut eivät tehneet. Pyörän saattoi korjata. Pikkujuttu. Nyt hän joka tapauksessa osaa ajaa pyörällä. Siitä oli hyötyä. Ajatelkaa vain, mitä kaikkea pyörällä saattoi toimittaa. Sinä et osaa ajaa pyörällä, niin kuin en minäkään osaa, isoisäni sanoi äidilleni.
…
Oli oikeastaan ollut nerokas ajatus ottaa pyörä esiin ja hypätä sen selkään, isoisäni totesi. Ja sitten suoraan Salzburgiin! Hän huudahti.
…
Vain se oli väärin, ettet ilmoittanut aikeistasi, hän sanoi minulle. Mutta lisäsi heti: on toki selvää, että tuollainen tempaus on pidettävä salassa, jotta se onnistuisi.”
Thomas Bernhardin omaelämäkerrallinen Muuan lapsi kuvaa
traumaattisia ja onnellisia kokemuksia. Se on kasvutarina aviottoman pojan
kouluvuosista, isovanhimmista ja kansallissosialistisesta kasvatuslaitoksesta.
Lainaukset
Thomas Bernhard: Muuan lapsi. LURRA Editions. 2013
Helsingin kantakaupungin alueella on tarjolla 500 kaupunkipyörää, jotka rekisteröityneet kaupunkilaiset ja vierailijat saavat käyttöönsä. Käyttö laajenee ensi vuonna, ja tarjolla on 1000 pyörää.
Muuten, olisi hauska tietää, minkä merkkisellä pyörällä opit
ajamaan?
