Onko vaihtoehtoja?

Vallinnanvapaus -  sana vilahtaa tämän tästä jokaisessa vaalikeskustelussa. Kuuntelen tarkkaan kaikkia kanavia, mitä enemmän kuuntelen, sen vähemmän ymmärrän. Tämän lisäksi mieltäni painaa Rebekka Härkösen kirjoitukset Kupittaan psykiatrisen G1-osaston väärinkäytöksistä, joista toimittajalle luovutettiin Bonnierin Suuri journalistipalkinto. Kun tuon lisäksi samaan aikaan olen lukenut Riitta Jalosen kirjaa Kirkkaus, on kuppi jo täynnä.

Rajaan vallinnanvapauden hyvin käytännönläheistä ja konkreettista tilannetta koskevaksi. Oletetaan, että tunnen itseni alavireiseksi, voimattomaksi ja haluttomaksi ryhtymään mihinkään sellaiseen, mikä tuotti aikaisemmin iloa ja hyvää mieltä. Ymmärrän, että jos tilanne jatkuu näin, olen vähitellen vaipumassa masennukseen ja mahdollisesti menettämässä työkykyni tai ainakin se on selvästi heikkenemässä.

Oikeaan aikaan saatu apu mielenterveysongelmiin säästäisi rahaa, vähentäisi kärsimystä ja estäisi sairauden kroonistumisen ja syrjäytymisen. Mikä on valinnanvapaus tällaisessa tilanteessa?

- juttelen ongelmastani parhaan ystäväni kanssa

- tilaan ajan terveyskeskuksesta

- luen masennusta koskevaa kirjallisuutta

- silmäilen uutta suuntaa lupailevia mainoksia

- laitan ruokavalioni remonttiin

- lisään liikuntaa

Näitä kaikkia voi kokeilla, mutta ystävä saattaa kyllästyä kuuntelemiseen, uusi ruokavalio yököttää ja ranteessa tikittävä mittari ahdistaa.

Ammattiavun hakeminen vaatii tarmoa ja osaamista: pitäisi tuntea erilaiset terapiamuodot ja terapeuttien ammatillinen tausta. On olemassa hyvin laaja auttaja-ammattikunta, josta osa julkisen terveydenhuollon ja osa yksityisen puolen edustajia. Ammattinimikkeen perusteella voi arvioida, ketkä kuuluvat virallisen terveydenhuollon valvonnan piiriin. Psykiatri, sairaanhoitaja, lääkäri, psykoterapeutti, fysioterapeutti ovat esimerkkejä suojatuista ammattinimikkeistä ja henkilöistä, joiden tiedot löytyvät Valviran rekisteristä. Tämänkin tiedon perusteella voi suunnistaa apua hakiessa.

Todellisuudessa vaihtoehtoja ei oikeasti ole, jos paikkakunnalla on yksi sairaala, terveyskeskus ja palvelutalo. Haluamme ja toivomme, että kun tarvitsemme itsellemme tai läheiselle hoitopaikkaa, se on valvottu ja asiallisesti johdettu hoitolaitos.

Bonnierin journalistipalkinnon saanut toimittaja tarttui aiheeseen, jonka pitäisi ravistella rajusti niin valvojia kuin ammattilaisiakin. Miten päästään kiinni vääristyneeseen hoitokulttuuriin ajoissa?

Samoihin aikoihin olen lukenut Riitta Jalosen kirjaa Kirkkaus, joka perustuu uusseelantilaisen Janet Framen omaelämäkertaan. Kuvaus mielisairaalasta ja hoitokäytännöistä ovat 1940 ja 50-luvulta, mutta täysin päteviä kuvaamaan hoitosuhteen solmukohtia, joissa yhteys hoidettavan ja hoitajan välillä toteutuu hyvin tai on jo lähtökohdiltaan mahdoton.

”Sairaalassa seinät olivat meidän ajatustemme hautausmaa. Tai voi olla, että seinät pitävät meidät koossa kuin kapalot vastasyntynyttä.”

Otan toisen lainauksen, fiktiivisen kuvauksen suljetulle osastolle päätyneen kirjailijan ja hoitajan kohtaamisesta.

”Kirjailija menee nyt vain aivan niin kuin kaikki muutkin. Sinä et poikkea noista toisista otuksista millään tavalla, hän sanoi…
Vilkaisin naista, hänen oikea kätensä oli avainnipun päällä.
Hän oli uusi täällä, kuvitteli että minulla oli etuoikeuksia.
…
Näin naisen lävitse, kotielämä oli kurjaa, mies juoppo ja ilkeä ja lapset naisen vastuulla. Se kaikki oli kirjoitettu häneen. Se kaikki oli kirjoitettu häneen. Hän tarvitsi potilaita. Meidän avullamme hän jaksoi räpiköidä päivästä toiseen omassa elämässään. Hän halusi ryvetä toisten kohtaloissa ja nautti asemastaan, siitä että sai meidät pelkäämään.”

Kaikki eivät sovi ihmissuhdetyöhön, jossa vallankäyttö saattaa muuttua alistamiseksi ja nöyryyttämiseksi, mikä onneksi on harvoin tietoista ja tarkoituksellista, mutta hoitosuhteen kannalta aina vahingollista. Kyky empatiaan on osittain myötäsyntyistä ja mikäli se on puutteellista sitä voi työyhteisössä vaalia ja kehittää.

Kirjan päähenkilön kohdalle sattuu muutama auttaja, joiden avulla hän selviytyy vaikeimmista hetkistä eteenpäin. Hyvä hoitosuhde kantaa pitkälle, eikä edellytä tapaamista kasvokkain, riittää että mieleen palautuu rohkaiseva sana ja ymmärtävä lause. Usko siihen, että ”kannan sisimmässäni tervettä ihmistä.”

”John kuuntelee rivien välitkin.
Ja aina kun kirjoitan hänelle, olen vanhassa paikassa, makaan yliopiston pienen ullakkohuoneen sohvalla, en näe Johnia, mutta hän ottaa vastaan sanomiseni yhtä hyvin kuin sanomatta jättämiseni. Hiljaisuus voi kestää tunnin, John ei anele sanoja tai pakota.”

Vanhemmille oman lapsen vakava sairaus on suunnaton järkytys ja pettymys, mielenterveysongelmien kohdalla vielä usein häpeän ja syyllisyyden värittämä. Janetin hoito lähti väärille urille jo diagnoosin määrittelyssä. Tässä suhteessa tilanne on 1940-luvulta muuttunut ja hoidotkin kehittyneet.

”Seacliffin mielisairaalassa äiti ja isä seisoivat sänkyni vieressä, pudotettuina sellaiseen paikkaan, johon he eivät koskaan olleet ajatelleet tulevansa. He lukivat minuun liimattuja lappuja pelokkaina. Otsaani oli kirjoitettu diagnoosi: skitsofrenia. Se hohti pimeässäkin, öisin rypistelin lappua käsissäni ja yritin saada sen katoamaan. Aamulla lappu ilmestyi takaisin otsalleni.
Nyt se loisti äidin ja isän silmien edessä.”

Sairaalasta kotiutuminen on uusi haaste: naapurit, ystävät, työtoverit. Osalle heistä on helpompaa vältellä kontaktia, kaikki muuttuvat varovaisiksi ja varautuneiksi, tiettyjä puheenaiheita vältellään ja toisaalta ollaan uteliaita.

”Astuessani lapsuudenkodin ovesta sisään mukanani tuli myös mielisairaala, vaikka kukaan ei sanonut sitä ääneen. Mutta isä ja äiti ja kotona asuva veli katsoivat minua niin kuin johonkin kohtaan hyvin näkyvälle paikalle olisi kirjoitettu heidän syvä huolensa: Janet on skitsofreenikko, on nyt ja tulee aina olemaan.” 

Vaikka moni hoitolaitos on nykyään avoin ja hoitokäytännöiltään asiallinen, ei ole syytä sulkea silmiään epäkohdilta, jotka voivat olla piilossa vierailijoiden katseilta, kun hoidettavat ovat puolustuskyvyttömiä ja täysin muiden avun varassa.

Janetin äiti kantoi tyttärensä sairaudesta suurimman taakan, hän valitsi sairaalahoidon hyvässä uskossa.

”Hän ei tiennyt.
Ei mitenkään voinut, koska vain hoitohenkilökunta ja potilaat tiesivät, edes kaikki lääkärit eivät jaksaneet katsoa totuutta silmiin vaan luikahtivat pakoon, juoksivat henkensä hädässä pahimpien osastojen ohi.”
…
”Heidän työtaakkansa oli kohtuuton ja silti osa jaksoi pysyä inhimillisenä tilanteessa kuin tilanteessa. Toiset eivät jaksaneet ja purkivat sen meihin.”

Jalosen romaani Kirkkaus jälkikirjoituksineen on rohkea ja toivoa antava. Kun ydin on terve ja vahva, omaa tietään eteenpäin pystyy raivaamaan kirjoittamalla sana, lause kerrallaan. Luonto ja muutama rohkaiseva ystävä riittää.

”Menen nukkumaan, uni ei tule mutta jään makaamaan sängylle, meren ääni vieressäni ja tuulen puihin pudottama suhina, lehdet hankautuvat toisiaan vasten ja yrittävät kertoa minulle jotakin.”

Lainaukset: Riitta Jalonen Kirkkaus. Tammi 2016

Alfonso XIII - Caminito del Rey

Alfonso XIII oli kuningas jo syntyessään, sillä hänen isänsä Alfonso XII kuoli ennen perimysjärjestyksessä ensimmäisen poikansa syntymää. Tämä tapahtui Madridissa vuonna  1886. Sijaishallitsijana toimi alaikäisen kuninkaan äiti kunnes valta virallisesti siirtyi 16 vuotta täyttäneelle Alfonso XIII.

Ei ole ollenkaan turhaa tutustua historiaan kuninkaiden kautta, kun lähteet löytyvät niin helposti Wikipediasta ja samalla voi vertailla miten erikieliset versiot asiaa käsittelevät.  Juuri tämä Alfonso alkoi kiinnostaa käveltyäni kuuluisan Caminito del Rey –vaellusreitin, johon kuninkaan nimi liitetään.

Suomenkielinen versio kertoo lyhyesti, että hänen hallituskaudellaan menetettiin siirtomaat Kuubassa, Puerto Ricossa ja Filippiineillä. Kuningas poistui maasta 1931, kun Espanjan toinen tasavalta julistettiin, mutta hän ei luopunut kruunusta ja eli maanpaossa kunnes kuoli vuonna 1941 Roomassa. Franco julisti 1936, ettei Alfonsoa tulla hyväksymään kuninkaaksi.

Alfonson puoliso oli Englannin kuningatar Victorian lapsenlapsi myös Victoria nimeltään. Pariskunta sai seitsemän lasta. Suomalaisen lähteen mukaan Alfonsolla oli lisäksi kolme avioliiton ulkopuolista lasta.

Katsotaan, miten kuva Alfonsosta täydentyy kun lähteenä on englanninkielinen Wikipedia. Sopiva puoliso löytyi Englannista, tosin avioliittoa vastustettiin uskonnollisista syistä, mutta protestanttinen prinsessa kääntyi katolliseksi ja avioliitto katsottiin sopivaksi. Tosin itävaltalaistaustainen äiti olisi nähnyt mielellään valinnan tapahtuneen Habsburg-Lorrain -suvun piiristä. Toinen ongelma oli prinsessan suvussa perinnöllinen sairaus verenvuototauti. Häät vietettiin 1906 Madridissa, jossa juhlaa varjosti katalonialaisen anarkistin terroriteko. Juhlakulkueeseen heitettiin pommi, joka surmasi useita katsojia ja kulkuesseen osallistuvaa vierasta.

Pian tuli selväksi, että Victoria oli periytyvän verenvuototaudin kantaja, asia paljastui jo seuraavan vuonna  ensimmäinen poikalapsen syntyessä. Samoin oli myös toisen myöhemmin syntyneen pojan kohdalla. Alfonso etääntyi kuningattarestaan, ja hänellä todetaan olleen useita rakastajattaria. Aviottomia lapsia kerrotaan olleen viisi ja kuudes, joka oli syntynyt jo ennen avioliittoa.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Espanja pysyi puolueettomana, ja kuningas toimi aktiivisesti sotavankien hyväksi, pelastaen useiden tuhansien sotavankien hengen molemmilta taistelevilta puolilta ja tätä diplomaattista toimintaa johdettiin kuninkaan palatsista. Vuonna 1918 Euroopassa levisi rajuna sairautena ”espanjan tautina” tunnettu influessaepidemia. Myös kuningas sairastui vakavasti, mutta toipui. Koska Espanja ei ollut mukana sodassa, uutista ei sensuroitu kuten muissa sotaakäyvissä maissa tehtiin, ja tieto vakavasta sairaudesta levisi laajasti. Näin välittyi väärä kuva taudista ja käsitys siitä, että epidemia oli erityisen vakava juuri Espanjassa.

Sotahistoriasta kiinnostunut voi lukea tarkemmin Alfonson hallituskaudella käydyistä sodista erityisesti Pohjois-Afrikassa ja Marokossa. Aikaisemmin menetetyille siirtomaille haettiin korvaavaa aluetta ja Alfonso sai lisänimen ”afrikkalainen”. Suuret sotatappiot ja hänen välinpitämätön suhtautumisensa sotilaiden kärsimyksiin herättivät pahennusta.

Alfonso XIII oli espanjalaisen turismin kehittäjä, ja tässä hän onnistui paremmin kuin sotatoimissa.  Hotel Palace valmistui 1912 kuninkaan toivomusten mukaisesti, ja  se komistaa Madridin keskustaa edelleenkin. Parador-hotelliketju, jonka kantava idea oli sijoittaa merkittäviin historiallisiin rakennuksiin korkeatasoisia turisteille tarkoitettuja majoitusmahdollisuuksia, sai alkunsa. Samoin jalkapallosta kiinnostunut kuningas vaikutti useiden jalkapallo- ja muiden urheiluseurojen syntyyn. (Etuliite Real viittaa sanaan kuninkaallinen).

Espanjankielinen Wikipedia käsittelee yksityiskohtaisesti poliittista ja sotilaallista toimintaa ensimmäisen ja toisen tasavallan aikana sekä luonnollisesti Francon ja kuninkaan välistä suhdetta.

Turismin kannalta tärkeä toimenpide oli Caminito del Rey –kävelyreitin avaaminen vuonna 1921. Malagan voimakas teollinen kehitys edellytti energian saannin turvaamista ja vesivoima valjastettiin sähkön tuotantoon. Guadalhorce-joki virtaa syvällä vuorten välisessä rotkossa ja vuorenseinämän korkeus (noin 300 metriä) muodostaa haasteellisen rakennuskohteen niille rohkeille miehille, jotka aikoinaan rakensivat ensimmäiset kulkureitit vuoren seinämään. Rotkon ylittämiseksi tarvittiin myös silta, joka lyhensi matkan pituutta. Reitti oli ahkerassa käytössä pitkään ja saavutti suuren suosion myös kiipeilijöiden parissa. Useiden kuolemantapausten jälkeen reitti lopullisesti suljettiin vuonna 2000. Kunnostustyöt aloitettiin uudelleen ja 6 miljoonan euron satsaus kannatti. Reitti avattiin 2015, ja sen kulkee valvotuissa olosuhteissa enintään 600 kävelijää päivässä. Maisemat, kasvillisuus, linnut ja hiljaisuus tekevät retkestä yhden tärkeimmistä matkailukohteista Malagan provinssissa.

Mutta vielä muutama yksityiskohta espanjalaisen Wikipedian tiedoista. Alfonso XIII oli kiinnostunut erotiikasta ja elokuvasta. Hänet mainitaan pornografisen elokuvan tukijana, ja tuohan tämäkin tieto uuden piirteen tuohon siniveriseen herraan. Kuten sanottu, hän kuoli Roomassa ja hänen maallinen majansa siirrettiin vasta vuonna 1980 Escorialin linnan kuninkaallisten hautaholviin.

Hänen pojastaan Don Juanista ei tullut koskaan kuningasta, mutta sen sijaan Roomassa syntynyt pojanpoika Juan Carlos opiskeli Espanjassa ja eli Francon vaikutuspiirissä. Kuninkaaksi kruunaus tapahtui vuonna 1975 välittömästi Francon kuoleman jälkeen. Juan Carlos I luopui kruunusta 2014 poikansa hyväksi. Nykyinen kuningas Felipe VI on siis Alfonson pojan pojanpoika.

Näin ajatus alkoi harhailla Caminito del Reyn kävelyn jälkeen. Kuvat puhukoon puolestaan upeista maisemista, jotka voisi kokea vielä uudelleen.