26. maaliskuuta 2017

Onko vaihtoehtoja?

Vallinnanvapaus -  sana vilahtaa tämän tästä jokaisessa vaalikeskustelussa. Kuuntelen tarkkaan kaikkia kanavia, mitä enemmän kuuntelen, sen vähemmän ymmärrän. Tämän lisäksi mieltäni painaa Rebekka Härkösen kirjoitukset Kupittaan psykiatrisen G1-osaston väärinkäytöksistä, joista toimittajalle luovutettiin Bonnierin Suuri journalistipalkinto. Kun tuon lisäksi samaan aikaan olen lukenut Riitta Jalosen kirjaa Kirkkaus, on kuppi jo täynnä.

Rajaan vallinnanvapauden hyvin käytännönläheistä ja konkreettista tilannetta koskevaksi. Oletetaan, että tunnen itseni alavireiseksi, voimattomaksi ja haluttomaksi ryhtymään mihinkään sellaiseen, mikä tuotti aikaisemmin iloa ja hyvää mieltä. Ymmärrän, että jos tilanne jatkuu näin, olen vähitellen vaipumassa masennukseen ja mahdollisesti menettämässä työkykyni tai ainakin se on selvästi heikkenemässä.

Oikeaan aikaan saatu apu mielenterveysongelmiin säästäisi rahaa, vähentäisi kärsimystä ja estäisi sairauden kroonistumisen ja syrjäytymisen. Mikä on valinnanvapaus tällaisessa tilanteessa?

- juttelen ongelmastani parhaan ystäväni kanssa
- tilaan ajan terveyskeskuksesta
- luen masennusta koskevaa kirjallisuutta
- silmäilen uutta suuntaa lupailevia mainoksia
- laitan ruokavalioni remonttiin
- lisään liikuntaa

Näitä kaikkia voi kokeilla, mutta ystävä saattaa kyllästyä kuuntelemiseen, uusi ruokavalio yököttää ja ranteessa tikittävä mittari ahdistaa.

Ammattiavun hakeminen vaatii tarmoa ja osaamista: pitäisi tuntea erilaiset terapiamuodot ja terapeuttien ammatillinen tausta. On olemassa hyvin laaja auttaja-ammattikunta, josta osa julkisen terveydenhuollon ja osa yksityisen puolen edustajia. Ammattinimikkeen perusteella voi arvioida, ketkä kuuluvat virallisen terveydenhuollon valvonnan piiriin. Psykiatri, sairaanhoitaja, lääkäri, psykoterapeutti, fysioterapeutti ovat esimerkkejä suojatuista ammattinimikkeistä ja henkilöistä, joiden tiedot löytyvät Valviran rekisteristä. Tämänkin tiedon perusteella voi suunnistaa apua hakiessa.

Todellisuudessa vaihtoehtoja ei oikeasti ole, jos paikkakunnalla on yksi sairaala, terveyskeskus ja palvelutalo. Haluamme ja toivomme, että kun tarvitsemme itsellemme tai läheiselle hoitopaikkaa, se on valvottu ja asiallisesti johdettu hoitolaitos.

Bonnierin journalistipalkinnon saanut toimittaja tarttui aiheeseen, jonka pitäisi ravistella rajusti niin valvojia kuin ammattilaisiakin. Miten päästään kiinni vääristyneeseen hoitokulttuuriin ajoissa?

Samoihin aikoihin olen lukenut Riitta Jalosen kirjaa Kirkkaus, joka perustuu uusseelantilaisen Janet Framen omaelämäkertaan. Kuvaus mielisairaalasta ja hoitokäytännöistä ovat 1940 ja 50-luvulta, mutta täysin päteviä kuvaamaan hoitosuhteen solmukohtia, joissa yhteys hoidettavan ja hoitajan välillä toteutuu hyvin tai on jo lähtökohdiltaan mahdoton.

”Sairaalassa seinät olivat meidän ajatustemme hautausmaa. Tai voi olla, että seinät pitävät meidät koossa kuin kapalot vastasyntynyttä.”

Otan toisen lainauksen, fiktiivisen kuvauksen suljetulle osastolle päätyneen kirjailijan ja hoitajan kohtaamisesta.
”Kirjailija menee nyt vain aivan niin kuin kaikki muutkin. Sinä et poikkea noista toisista otuksista millään tavalla, hän sanoi…
Vilkaisin naista, hänen oikea kätensä oli avainnipun päällä.
Hän oli uusi täällä, kuvitteli että minulla oli etuoikeuksia.

Näin naisen lävitse, kotielämä oli kurjaa, mies juoppo ja ilkeä ja lapset naisen vastuulla. Se kaikki oli kirjoitettu häneen. Se kaikki oli kirjoitettu häneen. Hän tarvitsi potilaita. Meidän avullamme hän jaksoi räpiköidä päivästä toiseen omassa elämässään. Hän halusi ryvetä toisten kohtaloissa ja nautti asemastaan, siitä että sai meidät pelkäämään.”

Kaikki eivät sovi ihmissuhdetyöhön, jossa vallankäyttö saattaa muuttua alistamiseksi ja nöyryyttämiseksi, mikä onneksi on harvoin tietoista ja tarkoituksellista, mutta hoitosuhteen kannalta aina vahingollista. Kyky empatiaan on osittain myötäsyntyistä ja mikäli se on puutteellista sitä voi työyhteisössä vaalia ja kehittää.

Kirjan päähenkilön kohdalle sattuu muutama auttaja, joiden avulla hän selviytyy vaikeimmista hetkistä eteenpäin. Hyvä hoitosuhde kantaa pitkälle, eikä edellytä tapaamista kasvokkain, riittää että mieleen palautuu rohkaiseva sana ja ymmärtävä lause. Usko siihen, että ”kannan sisimmässäni tervettä ihmistä.”

”John kuuntelee rivien välitkin.
Ja aina kun kirjoitan hänelle, olen vanhassa paikassa, makaan yliopiston pienen ullakkohuoneen sohvalla, en näe Johnia, mutta hän ottaa vastaan sanomiseni yhtä hyvin kuin sanomatta jättämiseni. Hiljaisuus voi kestää tunnin, John ei anele sanoja tai pakota.”

Vanhemmille oman lapsen vakava sairaus on suunnaton järkytys ja pettymys, mielenterveysongelmien kohdalla vielä usein häpeän ja syyllisyyden värittämä. Janetin hoito lähti väärille urille jo diagnoosin määrittelyssä. Tässä suhteessa tilanne on 1940-luvulta muuttunut ja hoidotkin kehittyneet.

”Seacliffin mielisairaalassa äiti ja isä seisoivat sänkyni vieressä, pudotettuina sellaiseen paikkaan, johon he eivät koskaan olleet ajatelleet tulevansa. He lukivat minuun liimattuja lappuja pelokkaina. Otsaani oli kirjoitettu diagnoosi: skitsofrenia. Se hohti pimeässäkin, öisin rypistelin lappua käsissäni ja yritin saada sen katoamaan. Aamulla lappu ilmestyi takaisin otsalleni.
Nyt se loisti äidin ja isän silmien edessä.”

Sairaalasta kotiutuminen on uusi haaste: naapurit, ystävät, työtoverit. Osalle heistä on helpompaa vältellä kontaktia, kaikki muuttuvat varovaisiksi ja varautuneiksi, tiettyjä puheenaiheita vältellään ja toisaalta ollaan uteliaita.

”Astuessani lapsuudenkodin ovesta sisään mukanani tuli myös mielisairaala, vaikka kukaan ei sanonut sitä ääneen. Mutta isä ja äiti ja kotona asuva veli katsoivat minua niin kuin johonkin kohtaan hyvin näkyvälle paikalle olisi kirjoitettu heidän syvä huolensa: Janet on skitsofreenikko, on nyt ja tulee aina olemaan.” 

Vaikka moni hoitolaitos on nykyään avoin ja hoitokäytännöiltään asiallinen, ei ole syytä sulkea silmiään epäkohdilta, jotka voivat olla piilossa vierailijoiden katseilta, kun hoidettavat ovat puolustuskyvyttömiä ja täysin muiden avun varassa.

Janetin äiti kantoi tyttärensä sairaudesta suurimman taakan, hän valitsi sairaalahoidon hyvässä uskossa.

”Hän ei tiennyt.
Ei mitenkään voinut, koska vain hoitohenkilökunta ja potilaat tiesivät, edes kaikki lääkärit eivät jaksaneet katsoa totuutta silmiin vaan luikahtivat pakoon, juoksivat henkensä hädässä pahimpien osastojen ohi.”

”Heidän työtaakkansa oli kohtuuton ja silti osa jaksoi pysyä inhimillisenä tilanteessa kuin tilanteessa. Toiset eivät jaksaneet ja purkivat sen meihin.”

Jalosen romaani Kirkkaus jälkikirjoituksineen on rohkea ja toivoa antava. Kun ydin on terve ja vahva, omaa tietään eteenpäin pystyy raivaamaan kirjoittamalla sana, lause kerrallaan. Luonto ja muutama rohkaiseva ystävä riittää.

”Menen nukkumaan, uni ei tule mutta jään makaamaan sängylle, meren ääni vieressäni ja tuulen puihin pudottama suhina, lehdet hankautuvat toisiaan vasten ja yrittävät kertoa minulle jotakin.”

Lainaukset: Riitta Jalonen Kirkkaus. Tammi 2016