5. joulukuuta 2021

Eeva-Liisa Manner ja talo

 



”Talot niin kuin koirat muistuttavat omistajiaan, ajattelen, kun seison romahtaneen katon alla savupiipun vieressä. Muuri on sentään vielä pystyssä, kuten minäkin, kaikesta huolimatta. Katselen repeämästä ylös taivaan kirkkauteen, joka on jo hämärtymässä, sammumassa.”


Näin alkaa Helena Sinervon kirjoittama elämäkertaromaani, jossa minämuotoinen tarina kuljettaa lukijansa Eeva-Liisa Mannerin mukana Malagan lähellä sijaitsevaan pieneen kylään.


Mannerin Espanjan talo on kesätauon aikana osittain romahtanut, talvenvietto etelän lämmössä alkaa remontin suunnittelulla ja vanhan roinan raivauksella. Näin tilanne vertautuu myös kirjailijan henkiseen tilaan; haurauteen. ”Minussa on tapahtunut sielullinen korroosio: yksi puhallus säikyttää minut hengiltä.”


Kun ikää karttuu, kertyy kaappeihin myös muistoja. Jokainen tuntee tämän haikeuden joutuessaan valitsemaan; säilytettävät, hylättävät. Kaappien järjestelyyn kuluu joka vuosi enemmän aikaa, mikä ei johdu omasta hitaudesta vaan siitä, että muistot ovat vuosi vuodelta painavampia.


”Esineet ja paikat ovat aina merkinneet minulle enemmän kuin ihmiset. Tai ehkä ne ovat korvikkeita, kuka tietää. Minullahan ei ole sukua eikä perhettä. Sanotaan, että kaunis esine lohduttaa kuin inhimillinen kosketus puuttuu.”


Espanjalaiseen taloon kuuluu olennaisena osana patio, joka voi olla sisäpihan kaltainen suljettu puutarhamainen oleskelutila; varjoisa kesäkuumalla ja tuulelta suojattu talvella.




”Tällä patiolla olen ihaillut vuoria, erityisesti pilvisinä päivinä. … Pilvet vaeltavat rinteiden yli hitaasti, yhtaikaa keveästi ja vaivalloisesti kuin paimentolaiset, ylpeinä paimentolaiset. Niiden kulkua ei estä mikään vaikka samalla näyttää, että niiden helmat takertuvat kitukasvuisiin pensaisiin. Sekin rakkauden kuva.”


Manner oli monella tavalla rakkauden haavoittama. Isovanhempien kasvattama tyttö menetti äitinsä synnytystä seuraavana päivänä ja isäänsä hän tutustui vasta aikuisena. Siirtyminen paikasta toiseen helpottaa ahdistusta, lievittää menetysten tuottamaa kipua.


”Täällä Espanjassa minä olen levossa. Kun radio ja sanomalehdet puuttuvat, kun puhutut sanat voi laskea sormilla ja ihmiskontaktit ovat kirjeiden varassa, minä lepää ja ”itse” tulee näkyviin vaivihkaa ja mystisesti kuin valokuva kehitysaltaasta.


Kun ”itse” tulee näkyviin, sen voi syrjäyttää. Jos se taas hukkuu maailman melskeeseen, sosiaaliseen hulinaan ja joutavanpäiväiseen tiedonvälitykseen, sitä ei voi syrjäyttää vaan se kirkuu ahdistettuna kaiken olemisen alla.”


Nämä ovat Sinervon kuvausta Mannerin tuntemuksista, mutta uskottavia. Eiköhän moni Espanjassa eläkeläispäiviään viettävä koe myös vapautuvansa jostakin painostavasta kun uutistulvan sisältö muuttuu vähän etäisemmäksi. Manner asui pitkään Tampereella, mutta piti itseään viipurilaisena, mikä myös sisälsi vierauden tunteen ja menetyksen.


”Aika on maisema, nyt sen ymmärrän. Puut ovat tapahtumia siinä maisemassa. Kun kuljen polkua ja kohtaan puun, olisi hölmöä luulla että se pulpahti siihen vasta sitten kun minä tulin eikä ollut ennen minua olemassakaan.”


Innottajana tälle tekstille oli Eeva-Liisa Manner –seuran järjestämä tilaisuus, johon valmistauduin selailemalla kirjahyllyssäni olevaa Helena Sinervon vuonna 2004 Finladia-palkinnon saanutta kirjaa Runoilijan talossa. Romaanimuotoisessa elämäkerrassa keskeinen tuotanto, musiikkimieltymyksineen sekoittuu fiktioon: romahtanutta kattoa on korjaamassa Federico Lorca –niminen mieshenkilö. Kaunistelematta kuvataan kuitenkin myös kirjailijan vakavia mielenterveysongelmia.


”Ei auta valittaa. Kuuntelen Mahlerin ensimmäistä sinfoniaa, sitä missä soitetaan Jaakko kultaa mollissa, uudelleen ja uudelleen. Melodia keinahtelee lohdullisesti, hierovat minua sisältä. Kun kuulin sävellyksen ensimmäistä kertaa, olin varma, että Mahler oli siinä lastenlaulussa ilmaissut elämänhätänsä juuret; ne ovat lapsuudessa niin kuin meillä kaikilla, lapsen yksin niellyissä kyynelissä. Ehkä pikku Gustavillakin oli jokin pehmeä paikka johon hän saattoi painaa kasvonsa, niin kuin minulla Enon vanha talvipomppa.”

Lainaukset:Helena Sinervo: Runoilijan talossa. 2004 Tammi

.....

Edellinen teksti on vanha postaus, ja kuvat eivät ole Churrianasta, mutta toki aika lähellä sijaitsevasta Rondasta. Eilen juhlistettiin Finlandia-talossa Eeva-Liisa Manneria, jonka syntymästä on kulunut 100 vuotta. Ilahduttaa uusi kirja. Suosittelen luettavaksi, itsellä vielä kesken, eilen sen vasta sain käteeni. Nyt vain kertailemaan Espanjaan sijoittuvia runoja, ne ovat soivia ja haikeita. On todella arvokasta, että Eeva-Liisa Manner -seura toimii aktiivisesti. Uskon nuorten löytävän tämän upean kirjailijan.

Marja-Leena Tuurna: Eeva-Liisa Manner - Matka yli vaihtelevien äärten. 2021 Tammi






 








   

 








   


28. marraskuuta 2021

Äiti ja tytär

 


Vanhemman ja lapsen suhde on koko elämän kestävä kehityskertomus. Kirjallisuus ammentaa muistelmien muodossa selityksiä, syitä ja seurauksia. Muistelmissa kuvataan sekä uhreja  että sankareita. Miettiessäni äidin ja tyttären suhdetta, huomasin jonkinlaisen eron siinä, miten äidin ja pojan suhdetta kuvataan. On sana ”peräkameripoika”, jolla kuvataan aikuista poikaa, joka on jäänyt asumaan kotiin vanhempiensa kanssa, ehkä juuri äidin kanssa. Onko vastaavaa sanaa, joka kuvaa äidin kanssa yhteistaloudessa asuvaa aikuista tytärtä. Näitäkin tapauksia on.


Tuula Karjalaisen kirjoittamassa Outi Heiskasen elämäkerrassa on kiinnostava kuvaus äitiydestä. Outi Heiskanen kuvaa omaa suhdettaan molempiin vanhempiinsa. Suhde isään on varhaislapsuudesta lähtien läheinen, isän kannustus jatkuu myös aikuisuudessa rohkaisuna taiteelliselle uralle. Suhde äitiin on ristiriitainen.


”Isäänsä Outi ihaili loputtomasti, mutta äidistään ja hänen erikoisista tempauksistaan hän puhui iloisesti, joskus ihaillen, mutta usein tuskastuneena. Outi koki äidin yrittävän tunkeutua liiaksi hänen elämäänsä ja kirjoitti myös olleensa äidille mustasukkainen isästä.”


Aika tavallista lienee äitien pyrkimys pukea tyttärensä omaa tyyliään noudattaen. Outin äiti tilasi muotilehtiä, joiden mallien mukaan valmisti tyttärelleen asuja, joita hän häpesi syvästi. Outi koki, ettei hän koskaan onnistunut olemaan naisellinen, kaunis ja sievä, jollaiseksi äiti halusi hänet muokata.


”Minä en ollut normaali vauva, kun mulla oli niin paha maitorupi ja sitten äiti sitoi minut kiinni, etten päässyt raapimaan itseäni ja sitten oli vielä yleinen myrkytys mutta siitäkin selvittiin.”


Kesti pitkään ennen kuin äiti ymmärsi Outin taiteellisia pyrkimyksiä, ennemminkin hän vähätteli näkemäänsä. Äidin kommentti saattoi olla jopa loukkaava.


”Onko sulla joku kompleksi, että ei sais näyttää hienolta. Kyllä täytyy myöntää, että olen aika pettynyt näihin.” 


Äidin mieltä rauhoittaakseen, hän lupasi yhtenä päivänä vuodessa tehdä sitä, mitä äiti haluaisi ja silloin hän maalasi kukkia.


Lapsuuden varhaiset muistot äidin hyvistä ominaisuuksista tulivat pintaan elämänkokemuksen karttuessa. Näin varmasti käy monelle siinä vaiheessa kun oma äitiys pakottaa arvioimaan omaa selviämistä tässä vaativassa tehtävässä. Olenko riittävän hyvä? Moni muukin kuin Outi havahtuu huomaamaan, että alkaa merkillisellä tavalla muistuttaa omaa äitiään.


Kiinnostava ajatus matrilineaarisuudesta on Outin viljelemä käsitys kohtulineaarisesta jatkumosta. Sen mukaan äidit asettuvat kuolemansa jälkeen asumaan tyttäriensä kehoihin. Samat ruumiin krempat tulevat tutuiksi. Omalle tyttärilleen hän sanoi. ”Alas tehdä tilaa äidille ja isoäidille, täältä tullaan!”


 Murrosikäisen tyttären suhde äitiin on haastava, ja välit voivat olla hyvinkin riitaiset. Tytär epäilee äidin rakkautta ja äiti pelkää tyttären kiintymyksen menettämistä. Näin oli tässäkin tapauksessa monen vuosikymmenen ajan. Yhdellä Tiibetin tapahtui kuitenkin jotakin, joka sai Outin lähettämään äidilleen kortin, johon kirjoitti vain ”Minä rakastan sinua”. Etäinen suhde muuttui läheiseksi ja he viettivät paljon aikaa yhdessä matkustellen ja tapaamalla muita taiteilijoita. Äidin luoma lapsuudenkoti kauniine esineineen ja koti-illat saivat muistoissa tärkeän aseman ja merkityksen kehittyä taiteilijana.


Ihailen Tuula Karjalaisen taitoa kuvat Heiskasen elämän koko kaarta aina kirjan viimeiseen kappaleeseen saakka.


”Outi on edelleen Vehmaalla. Hän ei ole kuollut, mutta ei enää tavoitettavissa. Ympyrä on sulkeutunut. Unohdus on voittanut hänen elämässään, mutta Outi ei ole unohtunut. Hän kirjoitti päiväkirjaansa vuonna 1998, aikana, jolloin hänellä oli ensimmäiset, vielä heikot aavistukset tulevasta: Unohtamisesta jää jälki, mikä on ollut ei katoa, vaikka se ei näy.”

 Lainaukset: Tuula Karjalainen Outi Heiskanen - taiteilija kuin shamaani. Siltala 2021





 


 


    

7. marraskuuta 2021

Outin opetukset


”ja mie ko en tahokkaan sopeutua!”


Tämä lause oli Outi Heiskasen mantran lailla toistelema tunnuslause. Taiteilijan, äidin ja vaimon rooleihin sopeutuminen on rankka ponnistus jokaiselle naiselle. Jos luovaa työtä tekevän naisen tehtävänä on taiteen sijasta vaikkapa tiede, tutkimus, politiikka tai jokin muu vaativa ura, voi todeta, että kohtalosisaria on enemmänkin.


Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkertaa kattaa Heiskasen elämän huiput ja laaksot, maisemaa siloittelematta.


Outin opetuksista minulle kolahtivat ne, joissa puhutaan itsekurista, opettajan merkityksestä, eksymisen tärkeydestä ja virheen hedelmällisyydestä.


Ihminen on luonnostaan erehtyväinen ja tekevälle sattuu. Viisas oppii virheistään, eikä toista virheitään.


”Tervetullut virhe sattui, kun teimme pientä, ensimmäistä yhteistä näyttelyä Matinkylän kirjastoon joskus 1970 - 1980 -lukujen vaihteessa. Näyttelyn nimenä piti olla Karuselli, mutta konekirjoituksessa se muuttui Karu selliksi. Outi riemuitsi, olihan uusi nimi niin paljon parempi kuin aiottu.”


Eksyminen on hankala ominaisuus, mutta luovan ihmisen elämässä sekin johtaa usein uuteen oivallukseen tai ainakin antaa mahdollisuuden kohdata jotakin yllättävää, ennen kokematonta. Outi matkusti paljon lähellä ja kaukana. Afganistanissa hän putosi likakaivoon, josta hänet poimi ihmettelevän joukon keskelle tablamestari Malang (pitääkin tarkistaa mitä Google hänestä tietää). Malang vei Outin kotiinsa, jossa miehen kaksi vaimoa pesivät hänet puhtaaksi.


”Vanhin vaimo pyysi Outia liittymään perheeseen kolmanneksi vaimoksi, koska heistä tämä oli niin rattoisaa seuraa ja tie ulkomaailmaan. Se, että Outi oli naimisissa ja kahden lapsen äiti, ei heitä haitannut ollenkaan.”


Usean kuukauden pituiset matkat avasivat taiteilijalle näkymaailman, joka oli seurannut häntä lapsuudesta asti. Intia oli hänelle monella tavalla vastaus ja vertaus siihen lapsuuden Suomeen, jossa olivat eläimet, navetan hajut, sota-ajan niukkuus ja haalistuneet värit.


Päiväkirjassaan Outi kuvaa opettajansa merkitystä omalle kehitykselleen taiteilijana ja grafiikan tekniikan mestarina.


”Kaksikymmentäviisi vuotta Kaskipuron itsekurikoulua 1965:sta vuoteen 1995 on opettanut pitämään mölyt mahassa … 20 vuotta viivyin kaikkein parhaimman opettajan kaikkein uskollisimpana oppilaana … ”


Oppilaan ja opettajan suhteessa on aina hankauskohtia, ja tässä tapauksessa ne olivat ajoittain rankkoja erilaisesta taidenäkemyksestä johtuen. Tässä oppilaalle luodaan mahdollisuus dialogiin, joka käydään oppilaan pään sisäisenä keskusteluna. Pitkässä opettaja- oppilassuhteessa tapahtuu parhaimmillaan se, että oppilas lopulta ohittaa opettajansa.


Vaikeimman elämän kriisinsä taiteilija koki toisen lapsensa syntymän jälkeen, mutta senkin Outi kykeni muuttamaan tärkeäksi osaksi elämäänsä. Sairastumisen jälkeen, hän tunsi kriisin olleen ”puhkeaminen, käytävän aukeaminen. Oli vain ensin siivottava riekaleet pois, että siitä pääsi läpi”.


Kotimme seinällä on ollut kymmeniä vuosia yksi Kaskipuron grafiikkateos, joka esittää parrakasta miestä ojentamassa kukkaa. Kenelle se kukka on tarkoitettu, ei kuvasta selviä. Taulun antaja tarkoitti sen luullakseni minulle, kiitos siitä. 


Ystävien kanssa keskustelimme Heiskasen elämäkertakirjasta, ja näytin heille Kaskipuron taulua tutkiaksemme siirtyikö Kaskipuron ”risuviiva” Heiskasen grafiikkaan. Yllätyksenä  kirjasta löytyy valokuva Topista, Outin aviomiehestä, joka avusti ja tuki vaimonsa työskentelyä mm. risumajojen rakentajana.
























Äitiydestä kirjoitan toisen kerran ja selvitän, mitä tarkoittaa kohtulineaarinen ajattelu äidin ja tyttären välisessä suhteessa. Mielenkiintoista.

 


Lainaukset: Tuula Karjalainen Outi Heiskanen - taiteilija kuin shamaani. Siltala 2021

     




18. lokakuuta 2021

 Kastanja



Nyt on kolme syytä kirjoittaa kastajasta, siis puusta ja sen hedelmistä. Löysin maasta hevoskastanjan hedelmät, joista oheiset kuvat. Olen istuttanut puuntaimen parikymmentä vuotta sitten. Puu on kasvanut komeaksi keväällä kukkivaksi silmän iloksi. Yllättävän hitaasti se juurtui Lohjansaaren maaperään, mutta seisoo nyt tukevasti paikallaan upeasti kantaen valkoiset kukkansa ja pudottelee syksyisin uuden puun siemeniä piikikkään kuorensa suojassa.


Kastanjoita on pääasiassa kahta eri lajia jalokastanjoita ja näitä Suomessa viihtyviä hevoskastanjoita. Ensiksi mainitut ovat syötävää herkkua ympäri maailman ja hevoskastanjat kasvatetaan koristepuiksi katseen nautintoa varten. Pinnallinen perehtyminen hevoskastanjaan tosin paljastaa, että siitä saatua ainesosaa on käytetty hevosten lääkkeenä, mutta ihmisravinnoksi se ei kelpaa.


Richard Powersin kirja Ikipuut alkaa kertomuksella siirtolaisperheestä, uudisrakentajasta, joka raivaa maata viljelyksiä varten, joihin kuului myös suunnitelma kasvattaa kastanjapuulehto. 


Nuori maahanmuuttaja, jonka juuret olivat Norjassa, saapui Yhdysvaltoihin 1800-luvun puolivälissä ja asettui aluksi Brooklyniin. Hänen ensikontaktinsa kastanjoihin kuvataan näin.


"Jörgen Hoel nauraa rankkasateelle, jonka saa aikaan heitoillaan. Joka kerta kun hänen sinkoamansa kivi osuu maaliinsa, alas varisee kahmalokaupalla syötävää. Miehet ryntäilevät edestakaisin kuin varkaat ja täyttävät lakkinsa, säkkinsä ja jopa housujensa upslaakit piikkisistä siemenkehdoista ottamillaan kastanjoilla. Tässä se on, Amerikan tarunomainen ilmainen juhla-ateria - uusi odottamaton onnenpotku maassa, jossa pienimmätkin ruoanmuruset putoavat suoraan Jumalan pöydältä.”


Poimitut kastanjat paahdettiin nuotiolla, niitä oli mukava syödä ja ne maistuivat makealta ja täyttivät vatsan kuin imelletyt perunat.


Nuori mies rakastuu irlantilaistyttöön, kosii ja saa myöntävän vastauksen. He asettuivat uudistilalle, jolla ensimmäisen talven kylmyys oli ankara koettelemus, peltoa raivattiin, kylvettiin papua, maissia ja perunoita.


”Toukokuussa hän löytää kuusi kastanjaa sen paidan taskusta, joka yllään hän kosi vaimoaan. Hän painaa ne Länsi-Iowan puuttoman preerian multaan heidän mökkinsä lähelle. Maatila on satojen kilometrien päässä amerikankastanjoiden luontaisen levinneisyysalueen rajasta ja tuhannenkuudensadan kilometrin päässä Prospect Hillin pähkinäpidoista.”


Maahan kaivetuista kastanjoista vain yksi kasvaa täyteen mittaansa. Kertomuksen ydin on perheen historia, mutta ”päähenkilö” on kuitenkin kastanjapuu. Puita hoitaessaan, niiden istuttaja ajattelee: ”Jonakin päivänä meidän lapset ravistelevat näistä kastanjoista kasvaneita runkoja ja syö ilmaista ruokaa.”


Nyt on kastanjoiden aika. Ensimmäiset pannut ja kattilat kuumenevat, tuoksu leijailee kaduilla ja pimenevillä kujilla. Jo pelkkä lause saa ikävöimään Espanjan syksyä.


Kolmas inspiraatio tähän postaukseen tuli Netflixin tanskalaisesta rikossarjasta Kastanjamies, jossa sekä puu että sen hedelmät olivat keskiössä. Naapurinrouva sarjaa suositteli, ensin katsoin kaksi jaksoa ja näin painajaisia. Oli pakko katsoa kokonaan, onneksi oli hyvä loppu, onnelliseksi en sitä kuitenkaan sanoisi.


Lainaukset:

Richard Powers Ikipuut. Gummerus 2021



13. syyskuuta 2021

Hattula



Kuvassa on Hattulan Pyhän Ristin kirkon saarnastuolin jalusta. Koristeellista saarnastuolia kannattelee Kristoforos, joka tunnetaan myös nimellä Kristuksen kantaja. Tämä pyhimys esiintyy suurikokoisena maalauksena kirkon seinällä tunnusmerkkinä viheriöivä sauva. Legenda on opettavainen kertomus taakan kantamisesta, auttamisesta ja vastuusta. Kannattaa tutustua. Mietin, miten kuvien avulla ja usein toistetulla kertomuksella on opetettu kansaa, joka ei keskiajalla osannut lukea. Ei ollut kirjoja eikä kuvia.

Käynti Hattulan kirkossa oli elämys hyvän oppaan johdattelemana. Opas esitteli itsensä nimellä ”Vilppu”. Sattumaa tai hyvin suunniteltua, sillä Anneli Kannon kirjan, Rottien pyhimys, yksi päähenkilöistä on saman niminen.

Vilppu on maalariryhmän oppipoika, ei suurilla lahjoilla siunattu, mutta hänellä oli voimia ja hän oli kuuliainen. Ruotsalainen mestari Martinus näki hänet näin.

”Hän oli suomalainen, osasi tätä kummallista molotuskieltä ja tiesi, mitä Itämaan ihmiset olivat, ajattelivat ja käyttäytyivät. Se oli arvaamatonta. Ihmiset vaikuttivat pysyvästi vihaisilta, ja heidän leveät kasvonsa olivat sulkeutuneet ja yrmeät.”

Opas rinnasti seinämaalaukset sarjakuvaan, jossa on 200 kuvaa Raamatun tapahtumista. Kierros alkaa alttarin oikeasta reunasta; kuvassa makuulla olevan Aatamin kyljestä nousee Eeva, edetään puutarhaan, paratiisista karkottamiseen, Aatami ja Eeva peittävät itsensä saunavihdalla, muualla maailmassa tässä kohdin käytettiin viikunan lehteä. 


Maria, Jeesuksen äiti, jonka sydämen lävistää seitsemän miekkaa. Tämä symboloi äidin surua poikansa kärsimysten vuoksi. Marian äiti, Anna, on myös kuvissa mukana. Tässä kohdassa vertaan suomalaista kirkkokuvastoa katoliseen, jossa Maria on hyvin keskeisessä asemassa. Meillä on naispappeus, se on hyvä. Mutta vastaako se siihen tarpeeseen, joka surevalla äidillä on lapsistaan. Kantamisen teema ketjuuntuu myös näin: Anna kannattelee Mariaa ja Maria kannattelee Jeesusta.

Kuvastossa esitellään paholaiset kuten painovirhepaholainen, väärin kirjaaminen ja pahojen tekojen luettelointi sekä juoruilu moitittavana tekona messun aikana.

Alttarin vasemmassa reunassa on kuvattu viimeinen tuomio; osa ihmisistä vajoaa suoraan sinne, missä on vaikerrus ja vaiva, ja toinen joukko nousee ylös taivaisiin. Kuvassa on vaalea putken näköinen kappale, josta pilkistää jalkapohja ja paljaat varpaat. Hyvin konkreettista ja helposti ymmärrettävää kuvausta matkasta taivaaseen.

Anneli Kannon henkilökuvaus on huippua; ulkoiset piirteet kuvataan niin tarkasti, että jos he astelisivat raitilla vastaan, tunnistaisin heidät. Henkilöt tulevat eläviksi myös siksi, että heidän taustansa ja asemansa yhteisössä kuvataan värikkäästi, mukavin sanankääntein.

Kirkkoherran valmistelee uuteen kirkkoon saarnaa pohtien, miten saarnasta saisi elävän ja jännitteisen kertomuksen, jota seurakunta kuuntelisi henkeään pidätellen. Omaa ääntään käyttäen hän harjoittelee  saarnaa työhuoneessaan ja miettii, kuinka osoittaa alttarin vasemmassa laidassa olevia kuvia helvetistä ja taivaasta.

” - Helvetin lieskoihin ja Taivaan iloon! Petrus Herckepaeus huusi kovalla äänellä osoittaen toisella kädellään vasempaan eli kohti Helvetin kauhuja, toisella oikeaan eli Taivaan autuuteen.

 - Helvetin lieskoihin vai Taivaan iloon! hän karjahti vielä pelottavammin.

Piika kurkisti ovesta.

 - Kutsuiko kirkkoherra?”

Kovasti kansainvälistä ja liikkuvaa joukkoa olivat nämä keskiajan kirkkomaalarit, aivan kuten nykyisetkin ammattilaiset, he matkustivat maasta toiseen,
ja kirkkojen maalausten symbolit siirtyivät heidän mukanaan. Hattulassa on kuitenkin harvinainen saarnastuolin jalusta, Pyhä Kristoforos, jota tavataan vain yksi Ruotsissa ja yksi Baltian maissa.

Lähteet:

Anneli Kanto: Rottien pyhimys. Gummerus 2021

Medium Aevum Hollolense ry








 











 









 






6. heinäkuuta 2021

 Runomuisto


Runo voi hyvin, koska se elää ajassa. Parnasson (nro 3. 2021) kansikuvassa on arkkiatri Risto Pelkonen, joka avaa mielensä runoilla. ”Nykyään tartun runokirjaan aina aamuisin. Luen pari joko sanomalehden jälkeen tai sitä ennen, se on kuin aamunavaus. Mielenavaus.”


Runo voi olla vakava, hauska, yhteiskunnallinen ja vahvasti moraalinen. Lukijan jokaiseen tunnetilaan löytyy sopiva runo. Se lohduttaa, jäsentää sekavaa mielentilaa, rohkaisee, näyttää kipeän kohdan. ”Yksi runo opettaa ihmisestä enemmän kuin tuhti annos psykologiaa.”


On ollut onni kasvaa ympäristössä, jossa kirjat ovat olleet aina käden ulottuvilla. Lukemiseen on kannustettu ja kirjastokortti oli ahkerassa käytössä.




Kuvassa on pieni runokirja, josta kansi hajonnut, sivut irrallaan. Tätini kauniilla käsialalla kirjoitettu nimi ja vuosiluku 1925. Hän oli tuolloin 20-vuotias nuori nainen. Olen säilyttänyt pientä kirjaa ja lukenutkin ajoittain haikeita rakkausrunoja. Se on ollut säilössä muistona tädisäni korulippaassani. Tänään Eino Leinon päivänä otin sen esiin ja ensimmäisen kerran yritin lukea sitä 20-vuotiaan silmin.


Runo Sydän ja Kuolema alkaa näin.


Tapas kerran kuolema matkallaan,

tapas sydämen täydessä kukassaan.


Ei viikatetta hän nostanut,

oli rakkaus Kuoleman vanginnut.


- Tule luokseni laps, ole armahain!   

Maan pääll´ ei lemmessä vertaistain.

- En tule, en tule, mun toinen jo vei,

minun lempeni sinulle kuulu ei.


Runo jatkuu, ja Kuolema kutsuu vielä kaksi kertaa nuorta sydäntä ja päättyy Sydämen syksyyn. Paljon ajatuksia ja kysymyksiä viisaan tätini pitkästä elämästä tiivistyi runoon.


Pieni runokirja sisältää myös lauluna tunnetun runon. Sitä iltalauluna olen laulellut.


Minä laulan sun iltasi tähtihin

ja sun yöhösi kuutamoita,

minä laulan sun aamuhun armahin,

kevätkiuruja, purppuroita.


Minä laulan sun kätehes kukkasen,

kun silmäsi surusta kastuu,

teen ruusutarhaksi tienoon sen,

missä jalkasi pieni astuu.


Minä laulan loitolle maailman,

minä vien sinut kotihin uuteen:

minä laulan sun sielusi valkean

yli aikojen ikuisuuteen.


”Ihmisiä täytyy tuntea, heitä pitää koskettaa. Ihminen on tehty käsiteltäväksi, selkään taputettavaksi, joskus jopa suudeltavaksi. Itseni ikäisten lisäksi olen kantanut huolta, miten nuorelle sukupolvelle käy, jos koronan aiheuttama eristäytyminen jatkuu pitkään. Sosialisaatio on niin tärkeää kahdenkymmenen molemmin puolin. Ideat ja tarpeet syntyvät usein kohtaamisessa, mutta kun ei tapaa ketään, ei synny vuoropuhelua eikä väittelyjäkään.”


Lainaukset

Parnasso nro 3/2021. Haastattelu Risto Pelkonen

 

30. toukokuuta 2021

Haahuilla





Hauska sana tuo haahuilla, se tarkoittaa päämäärätöntä kulkemista, ainakin Wikipedian mukaan. Käytännössä sitä on kuitenkin sananmukaisesti vaikea toteuttaa. Muistuu mieleen tilastotieteen peruskurssin luento, jolla käsiteltiin satunnaisotantaan liittyviä ongelmia. Professori Haikala kertoi esimerkin. Pyydetään naishenkilöä sanomaan neljä mieleensä tulevaa numeroa. Moni vastaa 4711. En lähde nyt avaamaan numerosarjan taustoja, mutta ainakin oman ikäluokkani moni nainen tietää, mistä puhun.

Minulle päämäärätön kuljeskelu tarkoittaa Helsingissä vakiintuneita reittejä: Mannerheimintie, Bulevardi, Fredrikinkatu, Korkeavuorenkatu jne. Ei siis mitään sattumanvaraisuutta. Fredrikinkadun numerossa 34 on Hagelstamin Antikvariaatti, jonka ikkunoissa on selkeästi järjesteltynä vanhoja klassikkoja, taidekirjoja, tieteellisiä julkaisuja ja psykoanalyysiin liittyvää kirjallisuutta aina runsaasti esillä. Nyt silmään osui Sunnuntaikävelyllä Helsingissä - 52 reittiä historiaa ja nähtävyyksiä. Ja heti ostamaan.


Vuodessa on 52 viikkoa, retki jokaiselle viikolle. Tosin näillä ohjeilla ei pääse haahuilemaan, mutta tulee ainakin vähän poikkeamaa rutiineista.

Ensimmäinen reitti esittelee Senaatintoria ja Engelin Helsinkiä, päättyen Ullanlinnaan tutkailemaan tähtitornia.

”Tähtitornilta oli aikanaan hyvä näkyvyys koko kaupunkiin, ja sen huipulla liputettiin aina toiseen maailmansotaan saakka päivittäin kello 12, jotta kaupunkilaiset osasivat tarkistaa kellonsa. Nykyään näkymät kaupungin suuntaan ovat huonommat, sillä eteen on noussut runsaasti korkeita rakennuksia.”


Reittien pituudet vaihtelevat muutamasta kilometristä lähes kymmeneen kilometriin. Osan matkasta voi tehdä myös ratikalla tai bussilla. Helsingin historiaa valaistaan monesta suunnasta. Jos mieli tekee nähdä kauas, on hyvä kohde Taivaskallio.


”Taivaskallio kohoaa 56 metriä merenpinnan yläpuolelle. Sieltä on huimat näkymät aina Herttoniemen hyppyrimäelle asti. Kallion huipulla oli toisen maailmansodan aikana neljä ilmatorjuntatykkiä, joilla pyrittiin torjumaan Neuvostoliiton hyökkäykset. Kasamatteja eli tykkimajoja on edelleen jäljellä, myös yksi tykki on kertomassa menneestä.”


Helsinkiä on kuvattu monessa romaanissa tunnettujen kirjailijoiden toimesta. Reitin varrelta löytyy ravintoloita, Sea Horse ja Kosmos olivat suosittuja kohtauspaikkoja. Henrik Tikkanen on kirjoittanut Kosmoksessa vietetystä illasta perheriidan jälkeen. Illan päätteeksi tuttu kuvanveistäjä auttoi kirjailijan kotimatkalle.


”Hän talutti minut ulos kapakasta ja saattoi vielä Lastenkodinkadun portille, siitä selvisin omin neuvoin portaat ylös huoneeseeni, jossa asetuin keskelle lattiaa ja kusin siniselle matolle jota luulin mereksi. Aamulla viedessäni mattoa pesulaan oivalsin miten vaikea minun on rangaista vaimoani.”


Kallioon suuntautuva reitti pistää hyräilemään. Frediä muistellen voisi kulkea Kolmatta linjaa, jossa Kallion Bistro eli Oiva on sijainnut vuodesta 1940 lähtien.


”Saa Oivan portsari lantin, jonka velkaa jäin…”


Kalliosta voi jatkaa matkaa Liisankadulle ja käydä vilkaisemassa Matti Makkosen ruumisarkkuliikettä. Alakulo väistyy Pentti Saarikosken runon myötä.


”Liisankadulla samassa talossa kuin Matti Makkosen ruumisarkkuliike, on mun kotini: vessa, vesiposti, keittokomero ja huone.”


Lauluyhtye Muksut levytti kappaleen vuonna 1967.


Merelliseen  Helsinkiin pääsee tutustumaan vesibussilla. Luonnon ystävälle Vartiosaari on hyvä kohde monestakin syystä. Opastettu luontopolku vie jatulintarhaan, hiidenkirnun äärelle ja metsäkirkkoon. Välähdys entisestä saarielämästä tiivistyy höyrylaivan odostushuoneessa.

”Reittiliikennelaiturin viereen on jätetty muistoksi vanha höyrylaivan odotushuone. Pienessä kopissa oli varmasti tiivis tunnelma laivoja odotellessa. !800-luvun ja 1900-luvun alussa saareen liikennöi höyrylaiva useita kertoja päivässä. Laiva toi saareen aamun sanomalehdet ja vei saaren asukkaiden pitämien lehmien maitoa mukanaan myytäväksi Kauppatorille.”


Edellä oli vain pari reittikohdetta runsaasta tarjonnasta, mutta otan tavoitteeksi käydä läpi kaikki kaikki reitit. On tämä meidän Helsinkimme hieno kaupunki.


Muutama kysymys:

Kuka on suunnitellut Helsingin puhelinyhdistyksen talon?

Missä sijaitsee presidentti Relanderin muistomerkki?

Mikä on velodromi ja missä se sijaitsee?

Mitkä ovat tunnetuimmat Carl Theodor Höjerin suunnittelmat rakennukset?

Helsingin kaupunki asetti erään uuden asuinalueen rakentamisen ehdoksi, että 1-2 prosenttia rakennuskustannuksista on käytettävä julkiseen taiteeseen. Mikä on tämä asuinalue, jossa nykytaide on vahvasti läsnä?   


Lainaukset:

Pauli Jokinen Sunnuntaikävelyllä Helsingissä - 52 reittiä historiaa ja nähtävyyksiä. Minerva. 2015