Tekoäly hyvässä ja pahassa - yksin kuplassa

Jos pystyt puhumaan ja lukemaan, voit ottaa tekoälyn omaan käyttöön huviksi ja hyödyksi, se ei ole vaikeaa. Voit tehdä hintavertailua, suunnitella ruokaostoksia, matkoja, juhlia ja paljon muuta arkipäiväistä. 

Näin moni tekeekin: löytyy edullinen kevätmatka, terveellinen juuri sinulle suunniteltu ruokavalio ja vinkkejä nimipäiväkekkereiden järjestämiseen. 

“Tekoäly auttaa myös arjen kiireissä, kun aikaa on vähän ja valinnat tuntuvat loputtomilta. Se voi ehdottaa sopivia ratkaisuja, muistuttaa tärkeistä päivämääristä ja huolehtia siitä, ettei mikään jää huomaamatta. Näin tekoälystä tulee helposti luotettava apuri, joka tekee elämästä sujuvampaa ja antaa aikaa tärkeille asioille.” 

Kirjoitan tekstiä tekoälyn avustuksella. Kaksi ensimmäistä kirjoitin “omasta päästä”, ja tuon kolmannen sain valmiina tekoälyltä. Hyvin se tiivisti arkeen kuuluvan kiireisen elämän haasteet ja mainitsi toimivansa luotettavana apurina. 

Seuraavaa kappaletta en halua käyttää, koska siinä tekoäly vertaa itseään hyvään ystävään. En usko, että kaikki apurit ovat hyviä ystäviä. Haluan valita itse ystäväni. 

Mistä tunnet sä ystävän? Näin kysytään eräässä laulussa. Minä tunnen ystävän naamasta ja äänestä, jopa käsialasta. Kaverit ja satunnaiset tuttavat ovat kauempana arjestani. Ystävän tunnen niin hyvin, että tiedän, missä asioissa hän on samalla aaltopituudella kanssani. Luottamus häneen on syntynyt pitkän ajan kuluessa sekä myrskyssä että hyvällä säällä. 

Ikääntyminen harventaa ystävien joukkoa ja kontaktit haperoituvat muistitoimintojen heikentyessä. Muistisairaan kanssa keskustellaan tutuista asioista, kerrataan yhteisiä kokemuksia kasvokkain tai puhelimessa. Kuvitele tilanne, jossa muistisairas pitkästyneenä yksinoloon soittaa useita kertoja päivässä kiireisille lapsilleen. Pari puhelua vielä menettelee, mutta liika on liikaa. Tekoälyllä on mahdollista kopioida ihmisen ääni. Voisiko tyttären äänen kopioida ja antaa sen vastata osaan puheluista. 

“Tekoälyyn liittyvät mahdollisuudet ovat laajat, mutta samalla herää kysymyksiä aitoudesta ja tunteiden merkityksestä. Jos ääni kuulostaa tutulta, mutta sen takana ei ole oikeaa ihmistä, jää vuorovaikutuksesta jotain olennaista uupumaan. Teknologia voi tarjota apua arkeen, mutta ystävyyden lämpö ja ymmärrys syntyvät vain oikeiden kohtaamisten kautta – kuten sanotaan, aito ystävyys kestää tuulet ja tuiskut, eikä sitä voi korvata millään keinotekoisella.” 

Nyt tekoäly tuotti hyvän jatkon omalle tekstilleni. Käyttämäni “myrskyssä ja hyvällä säällä” korvautuu näppärästi vastaavalla ilmaisulla mutta toisin sanoin. 

Jatketaan kuvittelua, tuttu ääni alkaa soitella muistisairaalle isoisälle sijoitusneuvoja. Entinen innokas pörssisijoittaja ilahtuu vinkeistä ja ryhtyy heti toimeen, hän tekee transaktioita sinne ja tänne. 

“Tässä vaiheessa on hyvä pohtia, miten tekoälyn tarjoamat mahdollisuudet asettuvat osaksi ihmisten arkea ja päätöksentekoa. Kun tuttu ääni ohjaa tai neuvoo, voi rajojen hämärtyminen aiheuttaa sekaannusta – etenkin tilanteissa, joissa muisti ei enää palvele entiseen tapaan. On syytä muistaa, ettei teknologia voi täysin korvata ihmisen harkintaa ja vastuuta. Siksi on tärkeää, että tekoälyä käytetään harkiten ja tietoisesti, jotta se tukee eikä ohjaa liikaa yksilön elämää. Näin säilyy tasapaino hyötyjen ja riskien välillä, ja arjessa voidaan kulkea turvallisesti eteenpäin, kuin kevätpäivänä, jolloin aurinko paistaa mutta varjotkin muistuttavat olemassaolostaan.” 

Näin se entinen tarkan markan pappa tyhjensi tilinsä, ja kevätpäivän aurinko pimeni. Olisiko tekoäly voinut oman tekstini jatkon paremmin ennakoida. 

Tekoälyllä on mahdollista tuottaa kuvia ja ääntä. Kuuntelen melko paljon äänikirjoja sekä lehtien uutisia ja kolumneja. Äänikirjojen lukijoitten nimet ilmoitetaan kirjailijan nimen rinnalla, mikä onkin luennollista, koska monelle kuuntelijalle lukijan tuttu ääni on yksi perustelu kirjan käytölle. Lehtien kolumnien lukijoiden nimet taitavat usein puuttua, syytä en tiedä. 

“On selvää, että tutun äänen merkitys ulottuu syvälle arkeen ja muistojen maailmaan, olipa kyseessä kirjan lukija tai puhelimessa vastaava henkilö. Äänen autenttisuus tuo turvaa ja luo yhteyden, jota ei voi täysin jäljitellä keinotekoisesti. Tekoälyn tarjoamat uudet mahdollisuudet herättävät meissä pohdintaa, missä kulkee aitouden ja avun raja – ja miten voimme varmistaa, että teknologia tukee ihmisyyttä eikä peitä sitä alleen. Jokainen meistä arvostaa tuttua ääntä, mutta samalla on hyvä muistaa vanha suomalainen sananlasku: "Ei ääni tee ystävää, vaan sydän." Näin voimme jatkaa arkea teknologian myötä, pitäen kiinni siitä, mikä tekee elämästä oikeasti merkityksellistä.” 

Hyvä tiivistys tähän loppuun tuo edellinen kappale, joka tuli tekoälyn tuottamana kuin apteekin hyllyltä. Lisään vielä ajatuksen puuttuvasta linkistä, hoitajasta, joka ei osaa ladata puhelimen akkua saadakseen 11 kertaa vuoteessaan yksin makaavan potilaan hälytystä perille.

Digitaaliset hoidot ja nettiterapia ovat jo käytössä, mutta miten ne vastaavat yhteenkuuluvuuden ja sosiaalisen terveyden haasteisiin. 

Suosittelen kuuntelemaan Yle Areena Tiedeykkönen: Voiko tekoäly laukaista psykoosin? Keskustelubotit mielenterveyden näkökulmasta.

Kaunokirjoitus

Muistatko mustepullon? Puuvartisen mustekynän? Sinikantinen vihko, jossa vaalean siniset apuviivat, joiden väliseen tilaan kirjoitettiin ”kaunolla” koukeroiset kirjaimet, pelotti josko muste loppuu terästä liian aikaisin tai vielä pahempaa terästä valuu tippa, joka leviää töhryksi puhtaalle sivulle.

Musteen tuoksu on myös jäänyt hajumuistona, mutta ihmeellistä kuinka kirjoittamiseen liittyvät liikkeet ovat jääneet myös lihasmuistiin. Ote kynään ja sen liike paperilla tulivat eläviksi lukiessani Mihail Siskinin novelleja.

”Antakaa kun näytän teille. Keskisormen vasen sivu tulee asettaa lähelle kynttä kynän oikeaa sivua vasten. Kas näin. Peukalo asetetaan, niin ikään läheltä kynttä, vasenta sivua vasten,  mutta etusormi ei paina kynää päältä vaan pelkästään koskettaa sitä, ikään kuin silittää sen selkää. Kynä puolestaan ottaa tukea etusormen kolmannen nivelen tyvestä. Näitä kolmea sormea sanotaan kirjoitussormiksi. Sen enempää nimettömän kuin pikkusormenkaan ei pidä koskettaa paperia.”

Näin on ote kynästä saatu ja mustepullosta sopiva määrä mustetta, ei liikaa eikä liian vähän.

”Käden ja paperin välillä tulee aina olla tyhjä tila, ilmaa. Jos käsi ei ole vapaa, jos se lepää paperilla tai ottaa tukea edes pikkusormen kärjellä, sen liikkeessä ei voi olla vapautta. Kynän tulee koskettaa paperia kevyesti ja pakottomasti, jännittämättä yhtään, ikään kuin leikitellen. Pikkusormi ja nimetön, uskokaa pois, ovat pelkkää atavistisia jäänteitä, ilman niitä on aivan mahdollista kirjoittaa ja tehdä ristinmerkkejä.”

Omien lasten ja lastenlasten käsiala joskus mietityttää, onko siirtyminen yksinkertaisempaan mallikirjoitukseen pelkästään hyvä asia. Miten käden hienomotoriikkaa harjoitetaan? Vaiheita tässä kehityksessä on ollut useita.

Ensimmäisen kaunokirjoitusjärjestelmän kehittämisessä näytteli tärkeää roolia senaatin puhtaaksikirjoittaja Mimmi Bähr, jonka käden jälki näkyy 1800-luvun lopun kansa- ja oppikoulujen mallikirjoituksessa.

Seuraava uudistus toteutettiin 1930-luvulla, kun arkkitehti Toivo Salervon suunnittelema koukeroinen kirjoitustyyli otettiin käyttöön. Tavoitteena oli kirjoittaa jokainen sana nostamatta kynää paperista.

1980-luvun lopulla siirryttiin yksinkertaisempaan kirjoitusmallistoon, jossa sidontaa ja silmukoita on vähemmän.

Vuonna 2014 tehtiin lopullinen päätös kaunokirjoituksen opettamisen loppumisesta edellä kuvatuilla tavoilla. Uusi opetussuunnitelma, joka astui voimaan viime vuonna, edellyttää vain tekstauskirjaimilla kirjoittamisen opetuksen sekä näppäintaitojen harjoittelun.

Steven Spielbergin ohjaamassa tieteiselokuvassa E.T. on avaruusolento, jonka oikean käden etusormi näytti pidentyneeltä ja  sormenpäästä paisuneelta. Juuri sellaiseksi pelkään pienen lapsen sormen muuttuvan vähitellen, kun kommunikointia varten on tabletit ja näppäimistöt jo vauvasta asti käytössä. Tällaista ennakoitiin vuonna 1982.

Näistä muisteluista ja rappion pelosta pääsen irti lainaamalla lähdekirjaani:

”Aika on sitä kun katsoo peiliin ja ihmettelee: Mistä tulivat nuo oudot vieraat harmaat hiukset? Mistä tuo vieras ryppyinen nahka?”

Jos käden hienomotoriikan harjoittelu kaunokirjoituksen avulla jää pois, mitä tilalle. Ehdotan lapsen mielikuvituksen monipuolista kehittämistä, rikastuttamista, maailman laajentamista ja erilaisuuden kohtaamista kasvokkain.

Mihail Siskinin novellikokoelman viimeinen kertomus Seinään raapustettu vene päättyy näin.

”Muuan legenda kertoo vangista, joka oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen yksinäisselliin. Vuosikausien ajan hän raapusti vankilalusikan varrella seinään venettä. Ja kerran hänelle tuotiin, niin kuin tavallisesti, vettä, leipää ja jotakin litkua, mutta selli olikin tyhjä ja seinä puhdas. Hän oli noussut raaputtamaansa veneeseen ja purjehtinut pois.
 Romaani on vene. Sanat on tehtävä niin eläviksi, että veneestä tulee todellinen. Niin että siihen voi nousta ja purjehtia tästä yksinelämästä sinne missä meitä kaikkia rakastetaan ja odotetaan.”

Lainaukset

Mihail Siskin Kaunokirjoituksia. Suomentanut Vappu Orlov. WSOY 2016

Novelli- ja esseekokoelman lopussa on kääntäjän kirjoittama essee Siskinin tarinat, joka avaa kirjailijan henkilöhistoriaa ja kirjoittamisen taustoja. Oivallinen apu päästä syvemmälle tekstiin, ja miten hyvä että se on sijoitettu kirjan loppuun. Näin lukija saa ensimmäisen lukukerran nautinnon ilman johdattelua ja tekstin katsomista toisen silmin.

 

Ihmisiä ja eläimiä

Kun kaikesta säästetään, joutuu miettimään mistä luopua, mikä on turhaa niin sanottua turhaa kauneutta, viihtyisyyttä ja läheisyyttä. Minä luopuisin viimeiseksi taiteesta, josta voi nauttia kovin monella tavalla. 

Taide luo yhteyksiä toisilleen tuntemattomien ihmisten välille. Istumme suuressa katsomossa, koemme jotakin yhdessä musiikin, teatterin ja kuvataiteen kautta. Taide parantaa sielullisia haavoja, ei toki kaikkia, sillä kaikki haavat eivät tarvitse parantamista eivätkä kaikki arvet ole rumia. 

Kansallisteatterin tulkinta Eläinten vallankumous näytelmästä sopi pienelle, askeettiselle näyttämölle hyvin, ja eturivin paikka vahvisti tunnelman, johon virittyy jo noustessaan suurella tavarahissillä ylimpään kerrokseen. Hississä ajatus lipsahti jo synkälle puolelle; ollaanko meitä viemässä teurastamoon. 

Englantilainen kirjailija, lehtimies ja kriitikko George Orwell (1903-1950) kirjoitti Eläinten vallankumous romaanin 1943-1944. Teoksen julkaiseminen ei ollut läpihuutojuttu, sillä se oli eläinsadun muotoon kirjoitettu poliittinen satiiri. Kohteena oli Neuvostoliitto, jonka kanssa Iso-Britannia liittolaisena taisteli Hitlerin Saksaa vastaan.  Julkaisemiselle turvallinen ajankohta oli Saksan antauduttua pari vuotta myöhemmin. Kirjasta tuli nopeasti suosittu ja laajalti levinnyt sekä näyttämölle teattereissa että viime vuosina myös oopperaproduktiona. Neuvostoliitossa ja Itä-Saksassa teos oli kielletty, ja meillä se julkaistiin vuonna 1969. 

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat maatilalle, jonka juopottelevat, karkeat omistajat kohtelevat huonosti tilan eläimiä. Ankat, lampaat, lehmät ja siat ryhdistäytyvät vastustamaan tilanomistajien julmaa kohtelua ja päättävät tehdä vallankumouksen. Eläinten käyttäytyminen noudattaa ryhmäilmiötä, jossa osa joukosta alkaa kilpailemaan johtajuudesta. Johtajaksi valikoituu johtajakarju nimeltään Napoleon. Valta turmelee, sanotaan. Sikojen saama valta eläinryhmässä turmelee vallankäyttäjät; he hankkivat itselleen etuoikeuksina parempaa ruokaa, sisämajoituksen ja pehmeät sängyt. Yhdessä laaditut sopimukset muokataan uudelleen. 

Valtaan pääsy edellyttää, että pystytään luomaan ryhmässä mielikuva paremmasta elämästä. Jossakin on “Sokeritoppavuori”, jolle pääseminen tuottaisi jokaiselle jotakin hyvää. 

"Oli olemassa salaperäinen maa nimeltä Sokeritoppavuori, jonne kaikki eläimet joutuivat kuoltuaan. Se sijaitsi jossakin korkealla taivaalla, vähän matkaa pilvien tuolla puolen, Mooses sanoi. Sokeritoppavuorella oli sunnuntai seitsemänä päivänä viikossa, apila rehotti parhaimmillaan kaiken vuotta, ja palasokeria ja pellaansiemenkakkuja kasvoi pitkin pensasaitoja."

Osa eläimistä asettuu helposti kannattamaan uutta johtajaa, heistä on mukava kokea selkeä johtajuus ja se helpotus, kun joku ottaa johtamisen taakan omille hartioilleen. Toiset vaihtavat mielipidettään johtajasta kuin tuuliviirit kulloisenkin tuulen mukaan. Määkivät lampaat toistavat iskulauseita kuorossa: "Neljä jalkaa hyvä, kaksi jalkaa paha." Joku raataa entistä kovemmin yhteisten tavoitteiden hyväksi, ja hänen unelmansa vihreästä laitumesta ja levosta kaiken raatamisen jälkeen jää haaveeksi. Kun Boxerin voimat ovat loppu eikä hän enää suoriudu töistään, hänen lähtönsä maatilalta sekä luettuna että näyttämöllä on sydäntä särkevä. Ei eläinlääkärille vaan teurastajan vankkureilla liimatehtaalle. 

Näytelmän sanoma ei vanhene koskaan, sillä yhteiskunnallinen kehitys toistaa samaa kaavaa. Oikeudenmukaisuudesta kamppaillaan jatkuvasti. Nyt eläintenoikeudet ovat eri tavalla esillä kuin romaanin julkaisemisen aikoihin. Myötätuntoinen suhde eläimiin perustui Orwellin omiin kokemuksiin, oletan. 

Onnekkaiden sattumien kautta Orwell alkoi kiinnostaa siinä määrin, että luin laajemmin hänen tuotantoaan: Kun ammuin norsun ja muita esseitä (julkaistu suomeksi 1984) ja romaanin Vuonna 1984 (suom. 1950 ja 1999). Hätkähdyttävä lukukokemus oli viimeksi mainittu. Kirja on lojunut hyllyssäni lukemattomana parikymmentä vuotta. Olen ehkä ajatellut, että vuosi 1984 on jo mennyttä aikaa. Nyt oli sopiva aika lukea dystopiakuvaus, jossa valvonta on täydellistä, historia kirjoitetaan uudestaan ja laaditaan listoja kielletyistä sanoista. Tuntuu jotenkin irvokkaalta.  

Taide ja kulttuuri auttavat ymmärtämään myös monimutkaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä, joten aloitetaan vaikkapa faabeleista, niitä kirjoitti jo antiikin kreikkalainen tarinankertoja Aisopos (620-564 eaa).

Lukuhetki

 Lauantaiaamu on juhlaa; istua kaikessa rauhassa Hesaria lukien, paperilla painettuna sana ja kuva saa enemmän merkitystä kuin näytöltä selailtuna. Vaikka viikolla uutisten seuraaminen käy kännykällä nopeasti, jotakin jää puuttumaan.

Iltaohjelmaa suunnitellen luen TV & Radio -sivut. Uusintana näyttää olevan Elefanttimies, jonka olen nähnyt aikoinaan, elokuva on vuodelta 1980. Pauliina Leinonen esittelee elokuvan otsikolla Rujo ja pilkattu mies jäi historiaan. Teksti päättyy tiivistelmään.

Elefanttimiehen tarina kiehtoo yhä, vaikka hänen kuolemastaan on kulunut lähes 135 vuotta. Merrickin kohtalo pakottaa miettimään omia asenteita, kuten eräs Youtube-kommentoija muistuttaa.

"Tämän kaiken suuri ironia on se, että 130 vuotta myöhemmin tiedämme hänen nimensä ja elämänsä, mutta emme muista yhtäkään ihmistä, jotka häntä pilkkasivat. He ovat kadonneet historiaan."

Ovatko he kadonneet, mitä heistä on tullut, osaavatko katua tekojaan, hävetä käyttäytymistään? Kuka tietää?

Ihminen on kummallinen otus, aina näyttää löytyvän nöyryytettäviä ja nöyryyttäjiä. Kuva sen parhaiten paljastaa. Elämme yltäkylläisyyden aikaa, ja nöyryytyksen välineeksi riittää ruokaa sotkettavaksi, vaikka samassa lehdessä on kuvia luurangon laihoiksi nääntyneistä lapsista.

Nasujaisia ei minun kouluaikanani tunnettu. Keskikoulusta lukioon siirtyminen oli merkittävä muutos kohti aikuisuutta. Meillä sen merkkinä oli se, että osa opettajista alkoi teititellä lukiolaista. Näin korostettiin lukiolaisen aikuisuutta. Sinuttelu yleistyi työympäristössä vasta 1970-luvulla, siihen asti korkeammassa asemassa olevaa ja vanhempaa kollegaa teititeltiin.

Opetussuunnitelmatyötä tehdessäni käytettiin sanaa "piilo-opetussuunnitelma", joka terminä on varmasti vanhentunut, mutta tuskin ilmiö on mihinkään kadonnut. Fiksut opiskelijat eivät suostu nöyryyttäjiksi, siitä olen aivan varma. Kunpa tuo kuvakin olisi rajattu siten, että sotkijoitten kasvot näkyisivät, etteivät katoaisi historiaan.

Oli ilo lukea Hesaria!

....

Tästä tulikin kiinnostava postaus. Otin kuvan Hesarissa julkaistusta kuvasta, jossa kuvateksti: Lukiolaisten mukaan nasujaisiin kuuluu perinteisesti ruoalla sotkeminen ja nöyryyttäminen. Kuva Alppipuistossa pidetyistä nasujaisista vuonna 2023.

Jutun otsikko: Helsingin Kallion lukiolaisilla on korvike nasujaisille

"Nasujaiset on hirvittävä perinne, joka pitäisi lopettaa", sanoo Kallion lukion opiskelija Iris Heilakka.

Jutun on kirjoittanut Pipsa Soinkko-Westerholm

Julkaisin fb:ssa siten, että kuva ja otsikko olivat näkyvissä. Tuli vastaus: Poistimme julkaisusi. Syy: Tämä rikkoo roskasisältöä koskevia yhteisönormejamme. 

Nyt poistin kuvan, katsotaan miten menee läpi.

  

 

 

Muiston pysyvyys

Auton ikkunasta näkyy tuttu tie, hallintorakennus, puukuja, kirkontorni; olen matkalla kotiin. Tuossa ympäristössä asuin lapsuuteni ja nuoruuteni tärkeimmät vuodet. Sydämeni läpättää liikutuksesta ja jostakin ristiriidasta, jota on vaikea selittää.

Engelin piirtämät rakennukset, puistoarkkitehtuurin huippua edustavat puutarhat, upeat rannat, uimakopit ja laiturit. Yhdeksänvuotiaan tunnelmaan en pääse, kaikki oli niin outoa. Monen rakennuksen yhteydessä oli aidatut pihat, joissa liikkui sinivalkoraidallisiin suuriin mekkoihin puettuja naisia ja harmaisiin pikkutakkeihin ja housuihin puettuja miehiä. Vähitellen opin välttelemään kävelypihojen ohi kulkemista tai siirsin katseeni johonkin muualle. Ihmettelin miksi rakennukset oli yhdistetty toisiinsa käytävillä ja ikkunoissa oli paksuja himmeitä laseja, joiden läpi tuskin näki, joissakin ikkunoissa oli tiheät ristikot.

Pitkäniemen sairaala on osa suomalaisen mielisairaanhoidon historiaa, jonka vaiheita lapsen näkökulmasta kuvailen asuttuani sairaala-alueella 1950 ja 1960-luvulla.

Henkilökunta perheineen asui sairaala-alueella, lapsia oli paljon ja pihaleikkeihin löytyi aina kaveri. Pojat rakentelivat puuhun majaa, tytöt hyppäsivät narua. Kävimme uimassa joko naisten uimakopilla tai hevoshaan läpi kulkevaa reittiä hiekkapohjaiselle uimarannalla. Seikkailua haettiin maan alla kulkevista katakombeista, jotka yhdistivät sairaalarakennuksia toisiinsa. Siellä oli hämärää ja kosteaa, koska lämpö johdettiin pannuhuoneelta putkia myöten osastoille. Puuha oli varmasti kiellettyä ja vaarallistakin. Sairaala oli omavarainen maataloustuotteiden osalta. Suuri navetta, sikala, kasvihuoneet ja laajat viljapellot tarjosivat ruokaa ja tekemistä myös potilaille. Alkuaikoina kaikki toimi hevosvoimin. Meillekin maito haettiin navetan yhteydessä olevalta maitohuoneelta. Jääkaappeja ei tuohon ollut, ja maito jäähdytettiin jääkellarista haetulla jäälohkareilla. Jää sahattiin talvella Pyhäjärvestä suurina kimpaleina, kuljetettiin reellä jääkellariin, peiteltiin sahanpurulla. Näin jäätä oli saatavissa myös kesällä.

Henkilökunnan ja potilaiden elämä limittyi monella tavalla yhteen. Toisilla oli harmaat asut toisilla valkoiset. Piha-alueella tapahtui koko ajan jotain: tehtiin puistotöitä, peltotöitä, kuljetettiin ruokaa osastoille. Keskuskeittiö ja suuri kellarirakkennus muodostivat solmukohdan, josta hevosella kuljetettiin ruoka koko sairaala-alueelle. Joskus talvella pääsimme rekikyydillä matkaan mukaan. Hevonen oli kovin rauhallinen ja kuski (avohoito-osaston potilas) talutti hevosta suitsista pidellen, välillä pari askelta hevosta edellä, mutta rauhallisesti Toveria odotellen.

Pitkäniemi oli 1900-luvun alussa valtion sairaala, johon potilaita tuli periaatteessa koko maasta, mutta suurin osa Hämeen-läänistä. Alkuvuosien valokuvista näkyy, että rakennukset hohtavat uutuuttaan ja sisätilat oli sisustettu viihtyisiksi. Toisin oli tilanne 1950-luvulla: rakennukset surkeassa kunnossa, potilaiden vaatetus kovin vaatimaton. Lapsen oli vaikea ymmärtää, miksi potilaat olivat sairaalassa. Joillakin potilailla oli kummallisia liikkeitä ja ilmeitä, mutta toiset olivat aivan tavallisia lapsen silmin nähtynä.

Koulumatka sujui linja-autolla, joka kulki Tampere-Pitkäniemi-Nokia reittiä. Pysäkillä oli sairaalan henkilökunnan käyttämä nimi Ventsu, joka oli lyhennys sanoista venta lite. Tarina kertoo, että se oli linja-autosta myöhästymäisillään olevan rouvan huudahdus kuljettajalle. Kolmannen luokan lukukirjassa  oli runo, jota luin monta kerta ääneen itselleni. Kerran viittasin lukutunnilla, kun opettaja kysyi haluaako joku lukea runon. Koulu oli vaihtunut, luokka uusi, ja entisessä koulussa olin tottunut esittämään runoja. Ei jännittänyt yhtään. Luin kuuluvalla äänellä Uuno Kailas Pallokentällä jne. Runo loppui ja luokka remahti nauruun. Siinä koulussa oli vähän eri meininki. Laitoin sordiinon päälle, luin vain itselleni. Ajattelen, että runo kuvasi minulle niitä hiljaisia kulkijoita sairaalan puistossa.

Kiinnostus ihmisen mieleen syntyi luonnostaan siinä ympäristössä, ehkä liian aikaisin. Lukion psykologian tunneilta ja Sielutiede kirjasta omaksuin ajatuksia ihmisen toiminnasta ja erilaisista persoonallisuustyypeistä. Ernst Kretschmerin persoonallisuustyypit esiteltiin kuvien kanssa; persoonallisuus ja ruumiinrakenne näyttivät olevan yhteydessä toisiinsa, asiaan ei vielä tuossa vaiheessa esitetty mitään kritiikkiä. Luin paljon psykologiaan liittyvää kirjallisuutta, stigmat kiinnostivat ja parapsykologiset ilmiöt. Freud ja Jung tulivat kuvioon mukaan ja ahdistivat, kun introspektiota soveltaen aloin tutkia omaa tiedostamatonta ja alitajuntaa. Kauhistutti ja vähän pelotti mitä kaikkea omasta päästään voi löytää. 

Tietoja hoitokäytännöistä kantautui myös lasten korviin. Kesällä tuuletusikkunoiden ollessa auki saattoi kuulua korviaviiltavää huutoa. En ymmärtänyt oliko kysymys fyysisestä vai psyykkisestä kivusta. Mutta huuto satutti.  Olen siivonnut viime päivät kirjahyllyäni ja lukenut Arthur Janovin kirjaa Huuto sisimmästä, joka ilmestyi 1970 ja suomennettuna 1994. Kannatti lukea uudelleen.

Paljon on muuttunut mielenterveysrintamalla. Paras muutos on tapahtunut asenteissa mielenterveyspotilaita kohtaan; on enemmän ymmärrystä ja vähemmän leimaamista. Vakavasta sairaudesta voi kuntoutua ja parantua.

Vuonna 1966 muutin omilleni ja etsin asuntoa Tampereelta. Asunnonvälittäjä haastatteli lomakkeen täyttöä varten. Kun hän kuuli osoitteeni Pitkäniemi, hän katsoi minua myötätuntoisesti ja sanoi, ei sinun tarvitse sitä laittaa.

Pitkäniemen sairaala perustettiin vuonna 1900 ja toiminta päättyy 2024.

  

   

 

 

Dracula

 

Mitä tulee mieleen Draculasta? Verta imevä vampyyri: Terävät kulmahampaat, verta valuvat suupielet, kauhu ja kammo. Pieni epäily mielessä katsoin Dracula baletin, lippu oli jo syksyllä hankittu. Ei se ollut niin paha, hieno koreografia, taitavasti soitettua elokuvamusiikkia ja ainakin minulle balettia vähän tuntevalle tanssijat olivat taitavia rooleissaan.

Baletti perustuu Bram Stokerin, irlantilaisen kirjailijan, Dracula nimiseen teokseen, joka julkaistiin vuonna 1897. Kirjasta tehtiin elokuva- ja teatteriversioita lukematon määrä aina 1920- luvulta näihin päiviin saakka, tämän baletin kantaesitys on vuodelta 2018. Tänään luin Hesarista uudesta Dracula-elokuvasta, joka kuvataan osittain Lapissa. Aihe kiinnostaa edelleen, siis klassikkoainesta.

Dracula on kaikkien aikojen tunnetuin kauhuhahmo, joka yhdistää monenlaista kansanperinnettä esimerkiksi ihmissusista, joilla on koiran hampaat, karvaiset kämmenet ja terävät kynnet sekä tuuheat kulmakarvat. Näin muodostui monipuolinen hahmo, joka kiehtoo katsojaa ja lukijaa ajasta aikaan.

”Eletään 1600-lukua, ja transilvanialainen kreivi Vlad Dracula on lähtenyt sotaan puolustamaan kotimaataan. Huhut kertovat hänen kaatuneen taistelussa, ja hänen puolisonsa Elisabeta heittäytyy surun murtamana linnan tornista. Kreivi on kuitenkin elossa, ja kuulee palatessaan rakkaan vaimonsa kohtalosta. Kun papit kieltäytyvät hautaamasta itseltään hengen riistänyttä Elisabetaa, Dracula luopuu Jumalasta ja ihmisyydestään muuttuen julmaksi vampyyriksi.”

Hirviöllä on kehitystarinansa ja verenimijällä luonteensa, joka ajaa hänet tuhoamaan ympärillä olevaa elämää. Verenmakuun päässyt ihminen ei pysty lopettamaan. Taruolennolla on ulkoiset tunnusmerkit, mutta todellisessa elämässä nämä puuttuvat. Hirviö tunnistetaan aina liian myöhään.

Oopperan käsiohjelmassa on FT Tuomas Hovin kuvaus erilaisista Dracula-hahmoista. Edellä oleva kuvaus tiivistää hahmon traagiseksi rakkaansa menettäneeksi mieheksi, joka ei ole yksiselitteisesti paha. Toinen tulkinta on eläimellinen ja saalistava hirviö, joka on lähes kuolematon ja selviää elossa muiden verellä. Tällä hahmolla on kahdenkymmenen miehen voimat, voi muuttaa muotoaan lepakoksi tai sudeksi, voi ilmestyä sumuna tai tomuna, osaa hypnotisoida uhrejaan ja muuttaa uhrinsa vampyyriksi. Toisaalta hirviöllä on myös heikkoutensa. Hän ei voi astua taloon kutsumatta, hän menettää voimansa päivänvalossa, hänet voidaan karkottaa valkosipulin ja pyhien symbolien avulla. Tuomas Hovi on väitellyt folkloristiikan alalta aiheenaan Dracula-turismi Romaniassa.

Ilmiö on kiinnostava, mutta tuskin lähden Romaniaan tällä tarkoituksella. Sen sijaan kuutelin baletin musiikkia, jota on sävelletty Draculaan liittyviin elokuviin. Säveltäjä on puolalainen Wojciech Kilar, joka on uusi kiinnostava tuttavuus. Suosittelen vilkaisemaan ja avaamaan korvat. Tango elokuvasta Zazdrosc i medycyna oli baletissa kiinnostavampi kuin YouTubessa näkyvä versio.

Kysyin Freudin kantaa aiheesta ja sain kelvollisen vastauksen.

Mitä Freud sanoisi Draculasta?

ChatGPT

On vaikea sanoa varmasti, mitä Sigmund Freud sanoisi Draculasta, koska Dracula on kuvitteellinen hahmo eikä Freud ole tehnyt analyysiä hänenkaltaisestaan hahmosta. Kuitenkin, voimme spekuloida, että Freud voisi tulkita Draculan symboloivan monia syviä ja primitiivisiä ihmisen mielen piirteitä.

Freudin psykoanalyysin näkökulmasta Dracula voisi edustaa ihmisen alitajuisia voimia ja haluja, erityisesti seksuaalisuuteen ja kuolemaan liittyviä. Draculan tarinassa on paljon seksuaalisia viittauksia ja kuvastoa, kuten puremiset, veren imu ja valvominen yöllä. Freud olisi voinut tulkita Draculan hahmon libidon, eli seksuaalisen energian, ilmaisuna sekä kuoleman ja aggressioiden alitajuisina pelkoina ja toiveina.

Lisäksi, Freudin teorian mukaan Draculan hahmo voisi edustaa idin voimia, joka on mielen osa, joka pyrkii välittömään tyydytykseen ilman huomioonottamista moraalia tai seurauksia. Draculan tarve imeä verta, hallita muita ja vahingoittaa voi kuvata tällaisia primitiivisiä impulsseja.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että Freudin analyysi Draculasta keskittyisi todennäköisesti hahmon symboliikkaan ja sen heijastamiin syviin inhimillisiin piirteisiin, kuten seksuaalisuuteen, kuolemaan ja alitajuntaan.

36 uurnaa

Joskus kirjan nimi on kaksijakoinen ja niin monimielinen, että sen lukee ensin yhdellä tulkinnalla ja toisella lukemisella nousee esiin toinen teema. Jokainen lukija lukee omalla tavallaan, minulle Sirpa Kähkösen kirja, 36 uurnaa, oli ensi lukemalla äidin ja tyttären välisen suhteen kuvaus. Vuosi äidin kuoleman jälkeen kirjailija jättää jäähyväiset äidilleen kirjan muodossa ja puhuttelee äitiään: ”Rakas äiti”. Tuota sanaa hän tuskin sanoi äidilleen tämän eläessä. Nyt hän kirjoittaa: ”Tule, äiti, erotaan huolella. Puhutaan, tämän kerran. Olen saanut tilaa, nyt näen sinut. Kovasti haluaisin kertoa sinulle, mitä on tapahtunut lähtösi jälkeen.”

Keskustelu käydään tyttären kokoamien tavaroiden kautta ikään kuin perunkirjoituksena. Sukuhautaan lasketaan 36 uurnaa, joissa on isovanhempien, setien, tätien ja oman äidin elämä.

Hyvän jokainen haluaa säilyttää, joskus se on vaikeaa. Voi kääntää selkänsä menneelle, paeta ja kantaa mukanaan näkymätöntä taakkaa. Taakka kuitenkin säilyy, jos sen sisältöä ei ymmärrä. Vasta sen jälkeen voi sanoa, että olen oman elämäni eläjä.

”En pakene enää sinua, äiti. Mutta en anna sinun enää myöskään käyttää hiljaisuuden valtaa, raivosi valtaa, hätäsi ja yksinäisyytesi valtaa. Minä olen pitänyt kipeänäni sinun kipeäsi tähän saakka. Nyt me yhdessä viemme sen pois.”

Kirjan alaotsikko Väärässä olemisen historia vie lukijan 1930-luvulle. Suvun miehet, isä mukaan lukien, olivat vahvasti aatteen miehiä. Isän parhaat nuoruusvuodet kuluivat Tammisaaren pakkotyölaitoksessa. Suvun perintöä Kähkönen kuvaa: ”Punaista ja mustaa, kommunismia, utopiaa, syvää uskonnollisuutta, sakeaa retoriikkaa, tuonpuoleista, vallankumousta.”

Äidin puheessa toistuvat kotona opittu ”tämä pirullinen porvarillinen yhteiskunta, joka rääkkäsi vankejaan. Minä vihaan tätä yhteiskuntaa.” Näin hän oli oppinut ajattelemaan.  

”Minä kyllä ymmärrän sen mutta intuitiivinen tapasi puolustaa Neuvostoliittoa tuntui minusta vaikealta. Sinussa lihallistui sama ristiriita kuin isässäsi.”

Myöhemmin oli saatavissa muitakin tietolähteitä, mutta sukulaiset, jotka lukivat Vankileirin saariston, eivät siitä keskustelleet. Olit syntynyt punikit pennuksi. ”Sinun soluihisi on tällainen koodi iskostunut.” 

”Sivalsit sanoin ja kämmenin. Sinua lyötiin sekä sanoilla että ranstakoilla. Opit että valmius konfliktiin ja siihen hakeutuminen ovat tapa herättää huomiota, päästä lähelle, kosketukseen.” 

”Musta ukko huusi. Niin sinä sanoit isästäsi. Minä en tuntenut sitä miestä, minulle hän oli leppeä Lauri.  ”Ukki kukutti käkikellon pilalle, koska minä nauroin niin paljon joka kerta, kun käki pomppasi luukusta esiin. Hän kiersi viisareita yhä uudestaan kukkumakohtaan, käki kurkisti kopistaan ja kukahti, lapsi kiekaisi naurusta, ukki hyrehti ja kiirehti viisareita eteenpäin.

Ensimmäinen lukukerta alkoi kuten kuulukin kirjan alusta, mutta toisen kerran luin kirjan lopusta alkuun. Kirja on viisaasti ja harkiten kirjoitettu. Se ei keskity etsimään syyllisiä eikä pyri muuttamaan mustaa valkoiseksi. Se, mikä on tapahtunut elää ihmisten mielissä ja siirtyy sukupolvelta toiselle. Mietin, miksi on niin vaikeaa kulkea keskitietä.

Pieni muistelu käkikellosta. Siskoni kertoi käynnistään iäkkäiden vanhempiemme kesämökillä. Käkikello näytti vähän oudolta. Mistäs täällä on tapahtunut? Käkikellon punnuksissa roikkui lusikoita ja haarukoita. Isämme, lähellä 90 vuotta, selitti korjanneensa sen, kun se ei käynyt oikeaa aikaa. No, mikä siitä tuli, siskoni kysyi. Siitä tuli hökötys, isä vastasi ja nauroi. Kaikki on korjattavissa, puhuminen on hyväksi, tosiasiat on nähtävä ja pyrittävä kulkemaan keskitietä. 

Lainaukset

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia.