Kävelyllä

 

Liikkeelle on hyvä lähteä, vaikka joskus siihen pitää itsensä pakottaa. Saamattomuus ja laiskuus lisääntyvät terveyttä uhkaavalla tavalla. Vippaskonstit on otettava käyttöön ja itse kullakin on omat keinonsa. 

Kuulokkeet korviin ja äänikirjan ohjeiden mukaan askel alkaa tuntua kevyemmältä ja matka taittuu joutuisasti. Esivanhempamme hoitivat kuntoaan hyötyliikunnalla. Miksi en minäkin tai sinä. 

“Kantaminen oli esivanhemmillemme tuttua, he tekivät sitä tunti toisensa jälkeen joka ikinen päivä. Kantaessa lihakset jännittyvät staattisesti pitkäksi aikaa – hyvin eri tavalla kuin esimerkiksi hauiskääntöjä tehdessä. Piknikkorin kanssa kävellessä käsivarsien, olkapäiden ja keskivartalon lihakset pysyvät supistuneina, kunnes taakka lasketaan maahan. Se kehittää lihasvoimaa rasittamatta niveliä, koska nivelet eivät jännittäessä liiku.” 

En ollut matkalla piknikille vaan hieman pidemmällä sijaitsevaan ruokakauppaan. Kaunis puistomaisema ja raikas ilma tekivät kävelystä puhdasta nautintoa. 

“Nykyisin harva meistä osallistuu säännöllisesti toimintaan, johon liittyy isometristä lihasten supistumista. Tutkimusten mukaan isometrinen harjoittelu ottaa kuitenkin käyttöön 95 prosenttia lihaksen motoristisista yksiköistä, jopa kymmenen prosenttia enemmän kuin maksimaalinen konsentrinen tai eksentrinen lihastyö. Joidenkin liikuntatieteilijöiden mukaan isometrinen harjoittelu kasvattaa voimaa enemmän kuin painojen nostaminen ja laskeminen (jolloin pääpaino on lihaksen konsentrisessa ja eksentrisessa supistuksessa).”  

Oi, miten viisaaksi tunnen itseni kirjoitettuani tuon lainauksen. Ymmärrän nyt paremmin kuntoliikunnan hyödyn ja nautin kirjan kuvauksesta vuonna 1810 tehdystä piknikretkestä, jolla syötiin ja juotiin esimerkiksi vasikanlihaa, kinkkua, kanaa, karviaismarjapiirakkaa, juustoa, voita, viiniä, portteria, rommia brandyä ja katkeroita. Omat ostokseni olivat kovin vaatimattomia ja tarkkaan harkittuja lähinnä siksi, ettei minulla ollut neljää riuskaa miestä kantamassa ostoskassiani.  

Päätin poiketa paluumatkalla puutarhalla ostaakseni kukkamultaa. Järkeilin, että olisi hyvä saada toiseen käteenkin sopivan painoinen kassi. Näin askellus olisi tasapainossa ja välttyisin rasittamasta yksipuolisesti ylävartaloani. Arvioin pienen multasäkin painoa ääneen ihmetellen, miten sen kanssa selviän kotiin saakka. Ystävällinen ääni selkäni takaa kysyi, minne olen menossa. Osoite oli pariskunnan matkan varrella, ja sain kuljetuksen kotiovelle. Näin hienosti päättyi sunnuntaikävely.  

Kävellessäni olen usein kuunnellut hyvän innoittajani Annabel Streetsin kirjaa 52 tapaa kävellä, josta edellä mainitut lainaukset Viikko 28. Kävele piknikkorin kanssa. 

 Kahden kirjan kohtaaminen 

Jokainen lukee omalla tavallaan. Minulla on piintynyt tapa lukea kahta tai kolmea kirjaa saman aikaisesti. Nyt taitaa olla neljä keskeneräistä kirjaa pöydällä ja yksi äänikirja kuunneltavana. Joskus tulee hieno törmäys. Se on sattuma, jonka mahdollistaa se, että omassa hyllyssä on vanhoja, aikoinaan tarkkaan luettuja ja ahkerasti alleviivattuja teoksia.  

Jon Fossen Septologia on vielä kesken, mutta koko sarjan aion lukea hitaasti ja hartaasti. Kirja sopii illan viimeiseksi luettavaksi, onhan se kuin hiljainen iltarukous, vain pieniä liikkeitä ja toistoa. Mutta maalaus valmistuu vähitellen, puuttuvia värejä joutuu tilaamaan, joskus valkoista väriä pitää odottaa kaksi viikkoa. Vielä en tiedä, mihin Andreaksen risti lopulta päätyy, kenelle se annetaan vai pitääkö taiteilija sen itsellään. 

Julia Kristevan kirjan Musta aurinko hankin joskus 1990-luvun lopulla ilmeisesti teoksen alaotsikon innoittamana. Melankolia ja masennus tulivat lähelle kuten meille suomalaisille usein käy. Sodanjälkeinen sukupolvi oppi olemaan pärjäävä ja reipas. Osaamista ja ahkeruutta arvostettiin, siitä sai kiitosta ja hyväksyntää. En sano tätä korostaakseni oman sukupolveni tilannetta. Toivoa paremmasta oli, eikä sodan pelkoa tunnettu, toisin kuin nyt. 

Kristeva on psykoanalyytikko, jonka teksti on paikoitellen termistöä tuntemattomalle hankalaa. Viittaukset taiteeseen avaavat käsitteistöä, joten ei pidä lannistua, jos kirjaan tarttuu. 

Mistä kumpuaa Fossen teksti? Se on toisteista, jankkaavaa arkipäiväistä kerrontaa. “Melankoliasta kirjoittamisessa ei ole melankolian runtelemalle ihmiselle mieltä ellei kirjoitus kumpua melankoliasta. Yritän puhua surumielisyyden syvyydestä, jakamattomasta tuskasta, joka valtaa ihmisen toisinaan, usein myös pysyvästi, niin että hän menettää kaiken halun puhua ja toimia, jopa elää.” 

Taidemaalari Asle elää taiteelle ja hänen rinnallaan kulkee toinen Asle, ja kumpikin etsii pelastustaan normaalien ihmisten normaalista joukosta. 

Kristeva kuvaa puheen päättymistä näin. 

“Masentuneen puhe on toistavaa ja yksitoikkoista. Hänen sanoistaan ei synny ketjua, lauseet katkeavat, nääntyvät ja pysähtyvät. Edes syntagmojen sommittelu ei onnistu. Kertaava rytmi ja yksitoikkoinen melodia hallitsevat murtuneita loogisia jaksoja, jotka muuttuvat toistaviksi, pakkomielteisiksi litanioiksi. Lopulta musikaalisuus ehtyy, hiljaisuus pääsee voitolle ja melankolinen ihminen lakkaa ilmaisemasta ajatuksiaan.” 

Näiden kahden kirjan lukeminen rinnakkain oli hyvin opettavaista. Päivä tuntuu alkavan hyvin. 

Lainaukset 

Julia Kristeva Musta aurinko – masennus ja melankolia. Nemo 1998 

 

 Tekoäly hyvässä ja pahassa - yksin kuplassa

Jos pystyt puhumaan ja lukemaan, voit ottaa tekoälyn omaan käyttöön huviksi ja hyödyksi, se ei ole vaikeaa. Voit tehdä hintavertailua, suunnitella ruokaostoksia, matkoja, juhlia ja paljon muuta arkipäiväistä. 

Näin moni tekeekin: löytyy edullinen kevätmatka, terveellinen juuri sinulle suunniteltu ruokavalio ja vinkkejä nimipäiväkekkereiden järjestämiseen. 

“Tekoäly auttaa myös arjen kiireissä, kun aikaa on vähän ja valinnat tuntuvat loputtomilta. Se voi ehdottaa sopivia ratkaisuja, muistuttaa tärkeistä päivämääristä ja huolehtia siitä, ettei mikään jää huomaamatta. Näin tekoälystä tulee helposti luotettava apuri, joka tekee elämästä sujuvampaa ja antaa aikaa tärkeille asioille.” 

Kirjoitan tekstiä tekoälyn avustuksella. Kaksi ensimmäistä kirjoitin “omasta päästä”, ja tuon kolmannen sain valmiina tekoälyltä. Hyvin se tiivisti arkeen kuuluvan kiireisen elämän haasteet ja mainitsi toimivansa luotettavana apurina. 

Seuraavaa kappaletta en halua käyttää, koska siinä tekoäly vertaa itseään hyvään ystävään. En usko, että kaikki apurit ovat hyviä ystäviä. Haluan valita itse ystäväni. 

Mistä tunnet sä ystävän? Näin kysytään eräässä laulussa. Minä tunnen ystävän naamasta ja äänestä, jopa käsialasta. Kaverit ja satunnaiset tuttavat ovat kauempana arjestani. Ystävän tunnen niin hyvin, että tiedän, missä asioissa hän on samalla aaltopituudella kanssani. Luottamus häneen on syntynyt pitkän ajan kuluessa sekä myrskyssä että hyvällä säällä. 

Ikääntyminen harventaa ystävien joukkoa ja kontaktit haperoituvat muistitoimintojen heikentyessä. Muistisairaan kanssa keskustellaan tutuista asioista, kerrataan yhteisiä kokemuksia kasvokkain tai puhelimessa. Kuvitele tilanne, jossa muistisairas pitkästyneenä yksinoloon soittaa useita kertoja päivässä kiireisille lapsilleen. Pari puhelua vielä menettelee, mutta liika on liikaa. Tekoälyllä on mahdollista kopioida ihmisen ääni. Voisiko tyttären äänen kopioida ja antaa sen vastata osaan puheluista. 

“Tekoälyyn liittyvät mahdollisuudet ovat laajat, mutta samalla herää kysymyksiä aitoudesta ja tunteiden merkityksestä. Jos ääni kuulostaa tutulta, mutta sen takana ei ole oikeaa ihmistä, jää vuorovaikutuksesta jotain olennaista uupumaan. Teknologia voi tarjota apua arkeen, mutta ystävyyden lämpö ja ymmärrys syntyvät vain oikeiden kohtaamisten kautta – kuten sanotaan, aito ystävyys kestää tuulet ja tuiskut, eikä sitä voi korvata millään keinotekoisella.” 

Nyt tekoäly tuotti hyvän jatkon omalle tekstilleni. Käyttämäni “myrskyssä ja hyvällä säällä” korvautuu näppärästi vastaavalla ilmaisulla mutta toisin sanoin. 

Jatketaan kuvittelua, tuttu ääni alkaa soitella muistisairaalle isoisälle sijoitusneuvoja. Entinen innokas pörssisijoittaja ilahtuu vinkeistä ja ryhtyy heti toimeen, hän tekee transaktioita sinne ja tänne. 

“Tässä vaiheessa on hyvä pohtia, miten tekoälyn tarjoamat mahdollisuudet asettuvat osaksi ihmisten arkea ja päätöksentekoa. Kun tuttu ääni ohjaa tai neuvoo, voi rajojen hämärtyminen aiheuttaa sekaannusta – etenkin tilanteissa, joissa muisti ei enää palvele entiseen tapaan. On syytä muistaa, ettei teknologia voi täysin korvata ihmisen harkintaa ja vastuuta. Siksi on tärkeää, että tekoälyä käytetään harkiten ja tietoisesti, jotta se tukee eikä ohjaa liikaa yksilön elämää. Näin säilyy tasapaino hyötyjen ja riskien välillä, ja arjessa voidaan kulkea turvallisesti eteenpäin, kuin kevätpäivänä, jolloin aurinko paistaa mutta varjotkin muistuttavat olemassaolostaan.” 

Näin se entinen tarkan markan pappa tyhjensi tilinsä, ja kevätpäivän aurinko pimeni. Olisiko tekoäly voinut oman tekstini jatkon paremmin ennakoida. 

Tekoälyllä on mahdollista tuottaa kuvia ja ääntä. Kuuntelen melko paljon äänikirjoja sekä lehtien uutisia ja kolumneja. Äänikirjojen lukijoitten nimet ilmoitetaan kirjailijan nimen rinnalla, mikä onkin luennollista, koska monelle kuuntelijalle lukijan tuttu ääni on yksi perustelu kirjan käytölle. Lehtien kolumnien lukijoiden nimet taitavat usein puuttua, syytä en tiedä. 

“On selvää, että tutun äänen merkitys ulottuu syvälle arkeen ja muistojen maailmaan, olipa kyseessä kirjan lukija tai puhelimessa vastaava henkilö. Äänen autenttisuus tuo turvaa ja luo yhteyden, jota ei voi täysin jäljitellä keinotekoisesti. Tekoälyn tarjoamat uudet mahdollisuudet herättävät meissä pohdintaa, missä kulkee aitouden ja avun raja – ja miten voimme varmistaa, että teknologia tukee ihmisyyttä eikä peitä sitä alleen. Jokainen meistä arvostaa tuttua ääntä, mutta samalla on hyvä muistaa vanha suomalainen sananlasku: "Ei ääni tee ystävää, vaan sydän." Näin voimme jatkaa arkea teknologian myötä, pitäen kiinni siitä, mikä tekee elämästä oikeasti merkityksellistä.” 

Hyvä tiivistys tähän loppuun tuo edellinen kappale, joka tuli tekoälyn tuottamana kuin apteekin hyllyltä. Lisään vielä ajatuksen puuttuvasta linkistä, hoitajasta, joka ei osaa ladata puhelimen akkua saadakseen 11 kertaa vuoteessaan yksin makaavan potilaan hälytystä perille.

Digitaaliset hoidot ja nettiterapia ovat jo käytössä, mutta miten ne vastaavat yhteenkuuluvuuden ja sosiaalisen terveyden haasteisiin. 

Suosittelen kuuntelemaan Yle Areena Tiedeykkönen: Voiko tekoäly laukaista psykoosin? Keskustelubotit mielenterveyden näkökulmasta.

Kaunokirjoitus

Muistatko mustepullon? Puuvartisen mustekynän? Sinikantinen vihko, jossa vaalean siniset apuviivat, joiden väliseen tilaan kirjoitettiin ”kaunolla” koukeroiset kirjaimet, pelotti josko muste loppuu terästä liian aikaisin tai vielä pahempaa terästä valuu tippa, joka leviää töhryksi puhtaalle sivulle.

Musteen tuoksu on myös jäänyt hajumuistona, mutta ihmeellistä kuinka kirjoittamiseen liittyvät liikkeet ovat jääneet myös lihasmuistiin. Ote kynään ja sen liike paperilla tulivat eläviksi lukiessani Mihail Siskinin novelleja.

”Antakaa kun näytän teille. Keskisormen vasen sivu tulee asettaa lähelle kynttä kynän oikeaa sivua vasten. Kas näin. Peukalo asetetaan, niin ikään läheltä kynttä, vasenta sivua vasten,  mutta etusormi ei paina kynää päältä vaan pelkästään koskettaa sitä, ikään kuin silittää sen selkää. Kynä puolestaan ottaa tukea etusormen kolmannen nivelen tyvestä. Näitä kolmea sormea sanotaan kirjoitussormiksi. Sen enempää nimettömän kuin pikkusormenkaan ei pidä koskettaa paperia.”

Näin on ote kynästä saatu ja mustepullosta sopiva määrä mustetta, ei liikaa eikä liian vähän.

”Käden ja paperin välillä tulee aina olla tyhjä tila, ilmaa. Jos käsi ei ole vapaa, jos se lepää paperilla tai ottaa tukea edes pikkusormen kärjellä, sen liikkeessä ei voi olla vapautta. Kynän tulee koskettaa paperia kevyesti ja pakottomasti, jännittämättä yhtään, ikään kuin leikitellen. Pikkusormi ja nimetön, uskokaa pois, ovat pelkkää atavistisia jäänteitä, ilman niitä on aivan mahdollista kirjoittaa ja tehdä ristinmerkkejä.”

Omien lasten ja lastenlasten käsiala joskus mietityttää, onko siirtyminen yksinkertaisempaan mallikirjoitukseen pelkästään hyvä asia. Miten käden hienomotoriikkaa harjoitetaan? Vaiheita tässä kehityksessä on ollut useita.

Ensimmäisen kaunokirjoitusjärjestelmän kehittämisessä näytteli tärkeää roolia senaatin puhtaaksikirjoittaja Mimmi Bähr, jonka käden jälki näkyy 1800-luvun lopun kansa- ja oppikoulujen mallikirjoituksessa.

Seuraava uudistus toteutettiin 1930-luvulla, kun arkkitehti Toivo Salervon suunnittelema koukeroinen kirjoitustyyli otettiin käyttöön. Tavoitteena oli kirjoittaa jokainen sana nostamatta kynää paperista.

1980-luvun lopulla siirryttiin yksinkertaisempaan kirjoitusmallistoon, jossa sidontaa ja silmukoita on vähemmän.

Vuonna 2014 tehtiin lopullinen päätös kaunokirjoituksen opettamisen loppumisesta edellä kuvatuilla tavoilla. Uusi opetussuunnitelma, joka astui voimaan viime vuonna, edellyttää vain tekstauskirjaimilla kirjoittamisen opetuksen sekä näppäintaitojen harjoittelun.

Steven Spielbergin ohjaamassa tieteiselokuvassa E.T. on avaruusolento, jonka oikean käden etusormi näytti pidentyneeltä ja  sormenpäästä paisuneelta. Juuri sellaiseksi pelkään pienen lapsen sormen muuttuvan vähitellen, kun kommunikointia varten on tabletit ja näppäimistöt jo vauvasta asti käytössä. Tällaista ennakoitiin vuonna 1982.

Näistä muisteluista ja rappion pelosta pääsen irti lainaamalla lähdekirjaani:

”Aika on sitä kun katsoo peiliin ja ihmettelee: Mistä tulivat nuo oudot vieraat harmaat hiukset? Mistä tuo vieras ryppyinen nahka?”

Jos käden hienomotoriikan harjoittelu kaunokirjoituksen avulla jää pois, mitä tilalle. Ehdotan lapsen mielikuvituksen monipuolista kehittämistä, rikastuttamista, maailman laajentamista ja erilaisuuden kohtaamista kasvokkain.

Mihail Siskinin novellikokoelman viimeinen kertomus Seinään raapustettu vene päättyy näin.

”Muuan legenda kertoo vangista, joka oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen yksinäisselliin. Vuosikausien ajan hän raapusti vankilalusikan varrella seinään venettä. Ja kerran hänelle tuotiin, niin kuin tavallisesti, vettä, leipää ja jotakin litkua, mutta selli olikin tyhjä ja seinä puhdas. Hän oli noussut raaputtamaansa veneeseen ja purjehtinut pois.
 Romaani on vene. Sanat on tehtävä niin eläviksi, että veneestä tulee todellinen. Niin että siihen voi nousta ja purjehtia tästä yksinelämästä sinne missä meitä kaikkia rakastetaan ja odotetaan.”

Lainaukset

Mihail Siskin Kaunokirjoituksia. Suomentanut Vappu Orlov. WSOY 2016

Novelli- ja esseekokoelman lopussa on kääntäjän kirjoittama essee Siskinin tarinat, joka avaa kirjailijan henkilöhistoriaa ja kirjoittamisen taustoja. Oivallinen apu päästä syvemmälle tekstiin, ja miten hyvä että se on sijoitettu kirjan loppuun. Näin lukija saa ensimmäisen lukukerran nautinnon ilman johdattelua ja tekstin katsomista toisen silmin.

 

Ihmisiä ja eläimiä

Kun kaikesta säästetään, joutuu miettimään mistä luopua, mikä on turhaa niin sanottua turhaa kauneutta, viihtyisyyttä ja läheisyyttä. Minä luopuisin viimeiseksi taiteesta, josta voi nauttia kovin monella tavalla. 

Taide luo yhteyksiä toisilleen tuntemattomien ihmisten välille. Istumme suuressa katsomossa, koemme jotakin yhdessä musiikin, teatterin ja kuvataiteen kautta. Taide parantaa sielullisia haavoja, ei toki kaikkia, sillä kaikki haavat eivät tarvitse parantamista eivätkä kaikki arvet ole rumia. 

Kansallisteatterin tulkinta Eläinten vallankumous näytelmästä sopi pienelle, askeettiselle näyttämölle hyvin, ja eturivin paikka vahvisti tunnelman, johon virittyy jo noustessaan suurella tavarahissillä ylimpään kerrokseen. Hississä ajatus lipsahti jo synkälle puolelle; ollaanko meitä viemässä teurastamoon. 

Englantilainen kirjailija, lehtimies ja kriitikko George Orwell (1903-1950) kirjoitti Eläinten vallankumous romaanin 1943-1944. Teoksen julkaiseminen ei ollut läpihuutojuttu, sillä se oli eläinsadun muotoon kirjoitettu poliittinen satiiri. Kohteena oli Neuvostoliitto, jonka kanssa Iso-Britannia liittolaisena taisteli Hitlerin Saksaa vastaan.  Julkaisemiselle turvallinen ajankohta oli Saksan antauduttua pari vuotta myöhemmin. Kirjasta tuli nopeasti suosittu ja laajalti levinnyt sekä näyttämölle teattereissa että viime vuosina myös oopperaproduktiona. Neuvostoliitossa ja Itä-Saksassa teos oli kielletty, ja meillä se julkaistiin vuonna 1969. 

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat maatilalle, jonka juopottelevat, karkeat omistajat kohtelevat huonosti tilan eläimiä. Ankat, lampaat, lehmät ja siat ryhdistäytyvät vastustamaan tilanomistajien julmaa kohtelua ja päättävät tehdä vallankumouksen. Eläinten käyttäytyminen noudattaa ryhmäilmiötä, jossa osa joukosta alkaa kilpailemaan johtajuudesta. Johtajaksi valikoituu johtajakarju nimeltään Napoleon. Valta turmelee, sanotaan. Sikojen saama valta eläinryhmässä turmelee vallankäyttäjät; he hankkivat itselleen etuoikeuksina parempaa ruokaa, sisämajoituksen ja pehmeät sängyt. Yhdessä laaditut sopimukset muokataan uudelleen. 

Valtaan pääsy edellyttää, että pystytään luomaan ryhmässä mielikuva paremmasta elämästä. Jossakin on “Sokeritoppavuori”, jolle pääseminen tuottaisi jokaiselle jotakin hyvää. 

"Oli olemassa salaperäinen maa nimeltä Sokeritoppavuori, jonne kaikki eläimet joutuivat kuoltuaan. Se sijaitsi jossakin korkealla taivaalla, vähän matkaa pilvien tuolla puolen, Mooses sanoi. Sokeritoppavuorella oli sunnuntai seitsemänä päivänä viikossa, apila rehotti parhaimmillaan kaiken vuotta, ja palasokeria ja pellaansiemenkakkuja kasvoi pitkin pensasaitoja."

Osa eläimistä asettuu helposti kannattamaan uutta johtajaa, heistä on mukava kokea selkeä johtajuus ja se helpotus, kun joku ottaa johtamisen taakan omille hartioilleen. Toiset vaihtavat mielipidettään johtajasta kuin tuuliviirit kulloisenkin tuulen mukaan. Määkivät lampaat toistavat iskulauseita kuorossa: "Neljä jalkaa hyvä, kaksi jalkaa paha." Joku raataa entistä kovemmin yhteisten tavoitteiden hyväksi, ja hänen unelmansa vihreästä laitumesta ja levosta kaiken raatamisen jälkeen jää haaveeksi. Kun Boxerin voimat ovat loppu eikä hän enää suoriudu töistään, hänen lähtönsä maatilalta sekä luettuna että näyttämöllä on sydäntä särkevä. Ei eläinlääkärille vaan teurastajan vankkureilla liimatehtaalle. 

Näytelmän sanoma ei vanhene koskaan, sillä yhteiskunnallinen kehitys toistaa samaa kaavaa. Oikeudenmukaisuudesta kamppaillaan jatkuvasti. Nyt eläintenoikeudet ovat eri tavalla esillä kuin romaanin julkaisemisen aikoihin. Myötätuntoinen suhde eläimiin perustui Orwellin omiin kokemuksiin, oletan. 

Onnekkaiden sattumien kautta Orwell alkoi kiinnostaa siinä määrin, että luin laajemmin hänen tuotantoaan: Kun ammuin norsun ja muita esseitä (julkaistu suomeksi 1984) ja romaanin Vuonna 1984 (suom. 1950 ja 1999). Hätkähdyttävä lukukokemus oli viimeksi mainittu. Kirja on lojunut hyllyssäni lukemattomana parikymmentä vuotta. Olen ehkä ajatellut, että vuosi 1984 on jo mennyttä aikaa. Nyt oli sopiva aika lukea dystopiakuvaus, jossa valvonta on täydellistä, historia kirjoitetaan uudestaan ja laaditaan listoja kielletyistä sanoista. Tuntuu jotenkin irvokkaalta.  

Taide ja kulttuuri auttavat ymmärtämään myös monimutkaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä, joten aloitetaan vaikkapa faabeleista, niitä kirjoitti jo antiikin kreikkalainen tarinankertoja Aisopos (620-564 eaa).