30. toukokuuta 2021

Haahuilla





Hauska sana tuo haahuilla, se tarkoittaa päämäärätöntä kulkemista, ainakin Wikipedian mukaan. Käytännössä sitä on kuitenkin sananmukaisesti vaikea toteuttaa. Muistuu mieleen tilastotieteen peruskurssin luento, jolla käsiteltiin satunnaisotantaan liittyviä ongelmia. Professori Haikala kertoi esimerkin. Pyydetään naishenkilöä sanomaan neljä mieleensä tulevaa numeroa. Moni vastaa 4711. En lähde nyt avaamaan numerosarjan taustoja, mutta ainakin oman ikäluokkani moni nainen tietää, mistä puhun.

Minulle päämäärätön kuljeskelu tarkoittaa Helsingissä vakiintuneita reittejä: Mannerheimintie, Bulevardi, Fredrikinkatu, Korkeavuorenkatu jne. Ei siis mitään sattumanvaraisuutta. Fredrikinkadun numerossa 34 on Hagelstamin Antikvariaatti, jonka ikkunoissa on selkeästi järjesteltynä vanhoja klassikkoja, taidekirjoja, tieteellisiä julkaisuja ja psykoanalyysiin liittyvää kirjallisuutta aina runsaasti esillä. Nyt silmään osui Sunnuntaikävelyllä Helsingissä - 52 reittiä historiaa ja nähtävyyksiä. Ja heti ostamaan.


Vuodessa on 52 viikkoa, retki jokaiselle viikolle. Tosin näillä ohjeilla ei pääse haahuilemaan, mutta tulee ainakin vähän poikkeamaa rutiineista.

Ensimmäinen reitti esittelee Senaatintoria ja Engelin Helsinkiä, päättyen Ullanlinnaan tutkailemaan tähtitornia.

”Tähtitornilta oli aikanaan hyvä näkyvyys koko kaupunkiin, ja sen huipulla liputettiin aina toiseen maailmansotaan saakka päivittäin kello 12, jotta kaupunkilaiset osasivat tarkistaa kellonsa. Nykyään näkymät kaupungin suuntaan ovat huonommat, sillä eteen on noussut runsaasti korkeita rakennuksia.”


Reittien pituudet vaihtelevat muutamasta kilometristä lähes kymmeneen kilometriin. Osan matkasta voi tehdä myös ratikalla tai bussilla. Helsingin historiaa valaistaan monesta suunnasta. Jos mieli tekee nähdä kauas, on hyvä kohde Taivaskallio.


”Taivaskallio kohoaa 56 metriä merenpinnan yläpuolelle. Sieltä on huimat näkymät aina Herttoniemen hyppyrimäelle asti. Kallion huipulla oli toisen maailmansodan aikana neljä ilmatorjuntatykkiä, joilla pyrittiin torjumaan Neuvostoliiton hyökkäykset. Kasamatteja eli tykkimajoja on edelleen jäljellä, myös yksi tykki on kertomassa menneestä.”


Helsinkiä on kuvattu monessa romaanissa tunnettujen kirjailijoiden toimesta. Reitin varrelta löytyy ravintoloita, Sea Horse ja Kosmos olivat suosittuja kohtauspaikkoja. Henrik Tikkanen on kirjoittanut Kosmoksessa vietetystä illasta perheriidan jälkeen. Illan päätteeksi tuttu kuvanveistäjä auttoi kirjailijan kotimatkalle.


”Hän talutti minut ulos kapakasta ja saattoi vielä Lastenkodinkadun portille, siitä selvisin omin neuvoin portaat ylös huoneeseeni, jossa asetuin keskelle lattiaa ja kusin siniselle matolle jota luulin mereksi. Aamulla viedessäni mattoa pesulaan oivalsin miten vaikea minun on rangaista vaimoani.”


Kallioon suuntautuva reitti pistää hyräilemään. Frediä muistellen voisi kulkea Kolmatta linjaa, jossa Kallion Bistro eli Oiva on sijainnut vuodesta 1940 lähtien.


”Saa Oivan portsari lantin, jonka velkaa jäin…”


Kalliosta voi jatkaa matkaa Liisankadulle ja käydä vilkaisemassa Matti Makkosen ruumisarkkuliikettä. Alakulo väistyy Pentti Saarikosken runon myötä.


”Liisankadulla samassa talossa kuin Matti Makkosen ruumisarkkuliike, on mun kotini: vessa, vesiposti, keittokomero ja huone.”


Lauluyhtye Muksut levytti kappaleen vuonna 1967.


Merelliseen  Helsinkiin pääsee tutustumaan vesibussilla. Luonnon ystävälle Vartiosaari on hyvä kohde monestakin syystä. Opastettu luontopolku vie jatulintarhaan, hiidenkirnun äärelle ja metsäkirkkoon. Välähdys entisestä saarielämästä tiivistyy höyrylaivan odostushuoneessa.

”Reittiliikennelaiturin viereen on jätetty muistoksi vanha höyrylaivan odotushuone. Pienessä kopissa oli varmasti tiivis tunnelma laivoja odotellessa. !800-luvun ja 1900-luvun alussa saareen liikennöi höyrylaiva useita kertoja päivässä. Laiva toi saareen aamun sanomalehdet ja vei saaren asukkaiden pitämien lehmien maitoa mukanaan myytäväksi Kauppatorille.”


Edellä oli vain pari reittikohdetta runsaasta tarjonnasta, mutta otan tavoitteeksi käydä läpi kaikki kaikki reitit. On tämä meidän Helsinkimme hieno kaupunki.


Muutama kysymys:

Kuka on suunnitellut Helsingin puhelinyhdistyksen talon?

Missä sijaitsee presidentti Relanderin muistomerkki?

Mikä on velodromi ja missä se sijaitsee?

Mitkä ovat tunnetuimmat Carl Theodor Höjerin suunnittelmat rakennukset?

Helsingin kaupunki asetti erään uuden asuinalueen rakentamisen ehdoksi, että 1-2 prosenttia rakennuskustannuksista on käytettävä julkiseen taiteeseen. Mikä on tämä asuinalue, jossa nykytaide on vahvasti läsnä?   


Lainaukset:

Pauli Jokinen Sunnuntaikävelyllä Helsingissä - 52 reittiä historiaa ja nähtävyyksiä. Minerva. 2015








  

19. toukokuuta 2021

Ystävyys


 


Synnymme yhteisöön,  pieneen tai suureen. Jos meillä on sekä isä että äiti, sukua onkin jo kahdesta suunnasta. Enoja, tätejä, setiä, serkkuja ja isovanhempia, joita on parhaimmillaan neljä.


Suuresta sukulaisjoukosta saattaa muodostua myös ystäväverkosto, mutta joskus joutuu toteamaan, että ”perhe on pahin”.


Ystävä on jotakin muuta kuin kaveri tai toveri. Leikkikaveri, työtoveri ja pelikaveri toimii tietyissä elämänvaiheissa ikään kuin kollega, joka kulkee rinnallamme.


Näitä mietin lukiessani kahden ansioituneen kirjailijan kirjeenvaihtoa. Paul Auster ja J.M. Coetzee kirjoittivat toisilleen vuosina 2008-2011 kirjeitä, jotka muutama vuosi myöhemmin julkaistiin kirjana. Ensimmäinen kirje alkaa näin:


”Hyvä Paul,

olen pohdiskellut ystävyyksiä, kuinka ne kehkeytyvät, miksi jotkut niistä kestävät niin pitkään, pidempään kuin kiihkeät kiintymykset, joiden kalpeina jäljitelminä niitä toisinaan (väärin) pidetään.”


Lapsuuden ystävän muistaa koko elämänsä ajan vaikka häntä ei näkisi kymmeniin vuosiin, tuskin edes tuntisi. Mutta merkillisen selkeä kuva on jäänyt tytöstä, jonka hänen isänsä toi kouluun ensimmäisenä koulupäivänä hevosella. Tai lastentarhan pojasta, jolla oli syyliä; piirileikissä oli vaikea tarttua käteen. Ehkä nämä eivät olleet ystävyyssuhteita, vaan ennemminkin maailman laajentumista. Ehkä tällaiset muistot kertovat enemmän näkijästä, siitä mihin hän kiinnitti huomionsa.


Ystävyyssuhteen perusta saattaa olla pyrkimys luoda suhteita joko uuteen, erilaiseen tai tuttuun ja turvalliseen. Pyrimmekö ihmissuhteissa vahvistamaan turvallisuutta, auttamaan, kilpailemaan, haluammeko olla ihailun kohteena vai etsimmekö ihailun kohdetta. Ensimmäisen koulupäivän kokemukset kertovat jotakin siitä, miten pyrimme luomaan suhteen vieraaseen ihmiseen.


Paul Auster kirjoittaa ystävyydestä.


”Parhaat ja kestävimmät ystävyyssuhteet perustuvat ihailuun. Se on peruskallion kaltainen tunne, joka yhdistää kahta ihmistä pitkän päälle. Ihailet jotakuta sen vuoksi, mitä hän tekee, mitä hän on, miten hän raivaa tiensä maailmassa. Ihailu suurentaa häntä silmissäsi, aateloi hänet ja korottaa hänet asemaan, jonka uskot olevan ylempi kuin omasi. Ja jos tällainen ihminen ihailee puolestaan sinua - ja niin tehdessään suurentaa sinut, aateloi sinut ja korottaa sinut asemaan, jonka hän uskoo olevan ylempi kuin omansa - silloin te olette täysin tasavertaisessa asemassa. Molemmat antavat enemmän kuin saavat, molemmat saavat enemmän kuin antavat, ja ystävyys kukoistaa molemminpuolisessa vuorovaikutuksessa.”


Viisaita ajatuksia. Tasapainon järkkyminen ystävyyssuhteessa on helppo tunnistaa. Entä ystävyys ja rakkaus. Pienelle lapselle rakkaus ja ystävyys ovat samaa. Eroottisen elämän alkaessa nämä voidaan erottaa toisistaan. Mutta avioliitossa ne taas yhdistyvät, jos mies ja vaimo eivät ole toistensa ystäviä, liitto tuskin kestää. Avioliitto on jatkuvaa keskustelua, kamppailua, jossa luodaan sääntöjä. Ei suotta puhuta tässä yhteydessä 30-vuotisesta sodasta. Avioliitto on jatkuva työmaa, jossa kumpikin puoliso joutuu vuorollaan etsimään itsestään uuden lähestymistavan toisen luokse. Ystävyyssuhde on tähän verrattuna pinnallisempaa.


”Ystävyys on hyviä tapoja, lempeyttä, tunne-elämän vakautta. Toisilleen huutavat ystävät pysyvät harvoin ystävinä.”


Oli ilo lukea kahden aikuisen miehen mietteitä ystävyydestä, kuinka he kuvaavat lapsuuden ystävyyssuhteita, suhteita toiseen sukupuoleen. Yhteisiä kiinnostuksen kohteita on kirjallisuuden ohella muitakin. Innostava lisäjuonne on heidän taitonsa pitää yllä keskustelua ilman henkilökohtaisia tapaamisia. Tämäkin muistuttaa tätä aikaa, jossa tapaamiset on vähissä. Moni kaatuu sisään päin, itseensä.


Kirjan lopussa he muistelevat uransa alkua. Hauska yksityiskohta on kirjoituskoneet, joilla ensimmäiset romaanit naputeltiin. Niin tuttu kapine, joka on edelleen vintillämme, sillä naputeltiin opinnäytetöitä, meidän molempien.



”P.S. Kyllä, Olivetti on täsmälleen sellainen kuin muistit. Pieni litteä vekotin, ja sen mukana tuli vetoketjulla suljettava kantolaukku - tässä tapauksessa sininen laukku, jonka keskellä on musta raita."


Lainaukset

Paul Auster, J.M. Coetzee. Tässä ja nyt - kirjeitä ystävyydestä. Tammi. 2013


    




   

 

10. huhtikuuta 2021

Siivous



Virkistyy, kun löytää itselleen uuden kirjailijan, joka kirjoittaa oman ikänsä mukaista tekstiä. Ei keksittyä sepitystä vanhenemisesta ja elämän päättymisestä. Sillä vain kokenut tietää, miltä tuntuu, kun läheinen katoaa lopullisesti tai siirtyy toiseen todellisuuteen.

Nyt meidän ikäisille suositellaan kaappien, vinttien ja kellareiden siivousta sitä silmällä pitäen, että kuolinpesän aikoinaan huolekseen saavat voisivat välttyä turhalta puuhalta. Tälle siivoukselle on aivan osuva nimikin: kuolinsiivous. Siihen en nyt ryhdy, tyydyn vain siirtelemään tavaroita laatikosta toiseen. Tietysti voisin vaihtaa myös vintin ja kellarin tavarat keskenään. Samalla saisi hyvää liikuntaa rappusissa. Painon siirteleminen jalalta toiselle pitäisi olla erittäin hyödyllistä tasapainoharjoittelua.

Lukiessani Sielun ruumista oivalsin, kuinka siivoaminen puhdistaa mielen. Puuhan voi rinnastaa suorastaan terapiaan tai ainakin itsehoitoon. Joillekin tavarasta luopuminen on helppoa, toisille ihmisestä luopuminen tuottaa monenlaista ahdistusta. 

Tätä kuvausta voisi nimittää erosiivoukseksi. Sonjan avioliitto päättyi kymmenen vuoden jälkeen. Avioliitto oli ollut ”yksitotinen”, mitä se sitten tarkoittaakaan. Näin siivous eteni.

”Ensitöikseen hän puunasi keittiön putipuhtaaksi: tulikuumista paistinpannuista yltympäri roiskunut rasva oli hinkattava jäljettömiin.

Kahden päivän huolellisen kuuraamisen jälkeen keittiön käry oli vaihtunut persoonattomaan pesuaineen hajuun, jolla ei ollut mitään tekemistä ruoan kanssa.

Keittiöstä Sonjan siivousinto laajeni koko pikkukaksioon. Hän siivosi pikkutarkasti karkottaen kaikki mieheen liittyvät jäljet ja hajut; heitti pois useampia metallitutkimusalan teoksia, nipun erinäisten kodinkoneiden käyttöohjeita sekä kaikki miehen vanhat paidat, joissa pestyinäkin tuntui tupakan ja käristetyn lihan tuulahdus. Roskiin joutui myös kaapista tipahtanut miehen talvimyssy.

Hän jynssäsi jokaisen lattialaudan, repi tiivistetyt ikkunat auki ja putsasi joka nurkan.”

Miten Sonjalle lopulta kävi, jääköön kertomatta. Ero oli tullut yllättäen; mies oli riuhtaissut itsensä irti äkkiarvaamatta, kerännyt kamppeensa ja häipynyt. Tavarat ja hajut on mahdollista siivota pois, viikossa homma on jo hoidettu. Surua ja hylätyksi tulemisen tunnetta siivoaminen ei poista. Taitava kirjailija kuljettaa Sonjan rinnalla touhukasta ystävätärtä, jonka elämän täyttää muun muassa neljä omenapuuta, säilöntä, hillot ja mehut.

Pieneen kirjaan mahtuu monta elämänmakuista tarinaa, ja aivan fantastisia hyppäyksiä ihmisestä perhoseen.

Perinnöllisyystieteijliän tausta tekee uskottavaksi myös keskustelut tieteen moraalista ja etiikasta. Nuori opiskelija viettää päivän teurastamossa kokoamassa näytteitä. Aamulla hän on pannut jalkaansa hienot mokkasiinikengät. Novelli päättyy näin.

”Eipä siinä sen enempää. Amerikkalaiset mokkasiinit olivat pilalla: pitkällä liottamisellakaan ne eivät saaneet takaisin hilpeää männynkaarnan väriään vaan jäivät ikävän harmaanruskeiksi. Lihaa Zenja ei syönyt enää ikinä. Eikä hänestä jostain syystä tullut biologiakaan.”

Ihmisen elämässä on saranakohtia. Joskus on hyvä pysähtyä kynnykselle ja miettiä ottaako askeleen vai palaako takaisin. Ovia; avoimia ja suljettuja sekä kynnyksiä; matalia ja korkeita miettien odotan tietoa kirjastosta tilaamastani Ulitskajan ensimmäisestä romaanista Köyhiä sukulaisia. Haluan verrata vuonna 1993 ilmestynyttä tähän tänä vuonna julkaistuun tarinakokoelmaan.

Kirjassa on 129 sivua, joten sen lukee nopeasti kahteenkin kertaan.


Lainaukset:

Ljudmila Ulitskaja. Sielun ruumis. Siltala. 2021  




 






 




  

31. maaliskuuta 2021

Muisti


”Muisti on ompelijatar, ja vielä mitä oikukkain. Muisti pistelee neulaansa sisään ja ulos, ylös ja alas, sinne ja tänne. Emme tiedä mitä tulee seuraavaksi ja mitä sen jälkeen. Niinpä maailman tavanomaisinkin liike, kuten kun istutaan pöydän ääressä ja vedetään mustepullo viereen, saattaa kuohauttaa tuhat merkillistä, irrallista katkelmaa, milloin kirkasta, milloin hämärää, jotka roikkuvat ja ponnahtavat ja putoavat ja hulmuavat, niin kuin nelitoistahenkisen perheen alusvaatevarasto pyykkinarulla tuulen kourissa.”


Katkelma on vuonna 1928 julkaistusta Virginia Woolfin romaanista Orlando, jota parhaillaan luetaan YLE ykkösellä päivittäin. Kirja on klassikko ja se on pohjana myös saman nimiselle elokuvalle. Suomenkielinen käännös on vuodelta 1984 ja kirja löytyy hyllystäni muiden Woolfin kirjojen vierestä. Mikä ilo kuunnella ja lukea se uudelleen. Hyvä tarina aukeaa nyt uudesta näkökulmasta ja sopii erinomaisesti aikaan, jota nyt elämme.


Yllä olevaa lainausta voisi purkaa useaan suuntaan. Nerokas vertaus muistista, enpä ole ennen tullut ajatelleeksi ompelijaa tässä merkityksessä. Pieni pyörittely päässä tuo mieleen räsymaton, johon kudotaan perheen, ehkä koko suvun historia. Tämä on naisten puuhaa, jossa sovitellaan yhteen esikoisen vauva-ajan lakana, kuopuksen kesämekko, vaarin kalsarinlahje, mummun essu, keittiön ikkunaverho ja Marimekon pussilakana. Liikutaan pitkällä aikajänteellä, ja jokainen kude heittää kutojan muistosta toiseen. Vain kutoja itse tietää, kenet hän sijoittaa vierekkäin vai onko kysymys vain siitä, että värit sointuvat toisiinsa.


Ensin ajattelin jatkaa ompelijan ja muistin yhdistävällä tiellä. Etsin viittauksia patch work -haulla. Termi tarkoittaa tilkkutöitä, joissa yhdistellään kankaanpaloja toisiinsa neulaa ja lankaa käyttämällä. Vanha tekniikka elää edelleen ympäri maailman; kaikkialla se tunnetaan naisten käsityönä, jossa hyödynnetään vanhojen vaatteiden ehjänä säilyneet kohdat ja tilkuista muodostuu uusi käyttötekstiili, esimerkiksi peitto. Ompelijan luova asenne käsityöhön on synnyttänyt upeita yksilöllisiä taideteoksia, joita kerätään museoihin kuten meillä ryijyjä.


Mutta takaisin romaaniin. Kirja on erikoinen elämäkerta henkilöstä nimeltään Orlando, joka syntyi 1500-luvun loppupuolella Englannissa, eli viisi aikakautta aina 1900-luvun alkupuolelle saakka. Mutta hänen elämänsä päättyi 36 vuoden iässä. Hän elää nuorukaisena sen aikaisen yläluokkaisen nuoren miehen elämää silloisen yhteiskunnan normiston mukaan, saavuttaa ammatillisia ansioita. Hän elää miehenä kaksisataa vuotta. Syntyy uudesti 1600-luvun lopulla naisena ja elää naisena 36 vuotiaaksi, mutta ei saavuta todellista aikuisuutta.


Woolf tarkastelee romaaneissaan aikaa ja tässä aika venytetään vuosisadoiksi toisin kuin hänen muissa kirjoissaan, joissa kuvataan yhden päivän tai muutaman tunnin pituista jaksoa. Mielikuvitus ja muistot tekevät ajasta vaikeasti hahmotettavan. Joskus muutama minuutti tuntuu ikuisuudelta ja toisinaan tunti on ohi silmänräpäyksessä.


”Muista ihmisistä tiedämme joidenkin olevan kuolleita vaikka he vaeltavat keskuudessamme, jotkut eivät ole vielä syntyneitä vaikka he kulkevat läpi elämän vaiheiden; toiset ovat satojen vuosien ikäisiä vaikka sanovat olevansa kolmekymmentäkuusi. Ihmiselämän todellinen kesto, mitä tahansa Kansallinen elämäkerta väittäneekin, on aina kiistanalainen seikka.”


Kirjan suomenkieliseen painokseen on lisätty Kirsti Simonsuuren loppusanat, jotka helpottavat tämän sangen erikoisen elämäkerran lukemista. Suosittelen lukemisen aloittamista lopusta, jotta nopeammin pääsee jyvälle siitä hyvästä mitä tarina sisäänsä kätkee.


Woolf on omistanut Orlandon ystävälleen Vita Sackville-Westille, jonka henkilöhistoria on kiinnostava. En malta olla mainitsematta Kentissä sijaitsevaa perheen kartanoa, jonka mailla on yleisölle avoin puutarhaharrastajien pyhiinvaelluskohde. Olen sen omin silmin nähnyt.


Lainaukset

Virginia Woolf: Orlando. Tammi. 2009   



 


 

     


     


23. maaliskuuta 2021

Maito



 Suomessa on käyty monenlaisia sotia asein ja asetuksin. Elintarvikkeiden kimppuun käydään yleensä asetuksien ja asennemuokkauksen avulla. Maitosodassa rintamalinjat liikkuvat lehmien vapauden ja maidon kuluttajan - sinun ja minun - välisessä historiallisesti kiinnostavassa maastossa.


Muistan hyvin, kuinka oma maitokannu vietiin tiettyyn paikkaan navetan seinustalla olevaan hyllyyn muiden kannujen viereen. Sieltä se haettiin jääkellarista louhittujen jääkimpaleiden avulla jäähdytettynä kotiin ja odotettiin, että kerma nousee pintaan. Kerma kuorittiin ja maito juotiin ja käytettiin ruoan valmistukseen. Aivan arkista puuhaa, kunnes siirryttiin kaupan maitoon, josta kerma oli jo kuorittu. Maitokannut hävisivät, ja maitoa sai ostaa litran muovipussissa. Kätevät perheenäidit hyödynsivät muovipussit askartelemalla niistä mattoja. Sitten tulivat nuo viheliäiset pahvipakkaukset, joita ei tahdo saada auki, liima on joko liian tehokasta tai pahvi turhan haperoa tai sormeni vanhuuden heikentämät.


Perehdyin mieltäni painavaan asiaan tutkimalla, miten tinkimaitoon nykyään suhtaudutaan. Asia selviää Ruokaviraston (ent. Evira) virallisilta sivuilta. Nyt ihmettelen, että olen edelleen hengissä ja moni minua vanhempikin vielä polkea porskuttaa, sillä niin vaarallista tuo raakamaito, tilamaito, tinkimaito on. Kehitys on hurjaa, mutta en ota kantaa, totean vain että vaihtoehtoja on tarjolla runsaasti; moni on jo siirtynyt kauramaitoon.


Mutta miten tämä omakohtainen muistelu liittyy Orhan Pamukiin. Liittyypä hyvinkin sillä kirjassaan Kummallinen mieleni hän kertoo kiertelevän katukauppiaan elämästä Istanbulissa. Päähenkilö muuttaa maaseudulta suureen kaupunkiin ja ryhtyy kiertämään katuja ja kujia ensin isänsä apuna myyden myyntikärryistä perinteistä juomaa ”bozaa”, jota he itse valmistivat. Kauppa kävi mukavasti ja pitkäaikaisia asiakassuhteita syntyi, kun perheet saivat suoraan omaan keittiöönsä tuoretta herkkujuomaa. Näin toimittiin kunnes huomattiin, että tuotetta voi myös pullottaa ja myydä kaupoista, joita alkoi asutuksen tiivistyessä ilmaantua katujen kulmaan. Vetonaulana oli myös mainostaminen. Juoma oli koneen tekemää, puhdasta, käsin koskematonta. Näin meni yksi ammattikunta ja paljon muutakin kehityksen kehittyessä.


Päähenkilön isä oli myynyt itse valmistettua jogurttia kolmekymmentä vuotta aiemmin ja uskonut voivansa jatkaa samassa hommassa elämänsä loppuun saakka.


”Ei kukaan bozaa kaupasta osta”, hän oli sanonut aivan kuin oli sanonut hänen isänsä, joka oli väittänyt ”Ei kukaan kaupasta jogurttia osta” ja menettänyt pian työnsä.


Vastoinkäymiset työssä ja perheessä johtivat tilaan, jota voi kutsua alakuloksi tai masennukseksi.


”Kun Mevlut jäi yksin kotiin, jossa oli vuosikaudet asunut vaimonsa ja tyttäriensä kanssa kuin sillit suolassa, hän lamaantui aivan kuin olisi sairastunut, ja aamuisin jopa sängystä nouseminen tuotti tuskaa. Joskus hän ajatteli, että huonoimpinakin päivinä hänen suurin vahvuutensa elämässä oli toisten ajoittain ”sinisilmäisyytenä” pitämä optimismi ja kyky nähdä asioiden helppo ja kivuton puoli. Siksi hän piti lamaantumistaan merkkinä jostakin vielä pahemmasta ja alkoi pelätä kuolemaa, vaikka ikää hänellä oli vasta neljäkymmentäviisi.”

Tarina alkaa vuonna 1954, kun ensimmäinen muuttoaalto vyöryttää väkeä maaseudulta Istanbuliin, ja eräs mies ryhtyy kasvavan kaupungin imussa myymään jogurttia. Viimeiset tapahtumat sijoittuvat vuodelle 2012, ja kaikki oli toisin; kaupunki ja ihmiset.

Kirja oli hankala luettava suuren kokonsa takia, painava kannatella, jos mielellään lukee makuuasennossa. Mutta sivulla 762 mukaan tulevat kaikki herttaiset tädit, hölösuiset äidit, täyttä kurkkua kiljuvat lapset jne. ”Ihminen on luotu olemaan onnellinen, rehellinen ja avoin.”


Muuten kaikki hyvin, mutta ikävä lukupiiriä, jonka kanssa vietetty kymmenen vuotta. Tästäkin olisi ollut mukava jutella kasvokkain.

Lainaukset:

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni. Tammi. 2017





 

14. maaliskuuta 2021

Muumio

 





Voiko ihminen muumioitua virikkeiden ja läheisten ihmissuhteiden puutteessa? Janoon ja nälkään kuolee, mutta tässä ajassa on piirteitä, jotka muistuttavat kuivumisesta ja näivettymisestä. Etsin synonyymejä sanalle muumio, ja niitä ovat: vanha hölmö, kalkkis, fossiili. Ja sellaiseksi tässä vähitellen itsensä tuntee. Ymmärrän nuoria, jotka nyt luopuvat niin paljosta, vauvoja, jotka eivät ole nähneet kokonaisia ihmiskasvoja, omien vanhempiensa kasvoja lukuunottamatta.


Ennen olivat museot ja näyttelyt auki. Syksyllä kävin Amos Rexissä katsomassa muinaiseen Egyptiin liittyvän näyttelyn. Eihän se tietenkään ollut mitään Kairon egyptiläiseen museoon verrattuna. Kairosta junamatka Luxoriin oli ainutlaatuinen kokemus, ja perillä Kuninkaiden laakso, Karnakin temppeli ja hautakammiot, joita kiersimme oppaan kanssa päivisin ja omatoimisesti virallisen ohjelman jälkeen. Tämä ilman opasta liikkuminen ei tuntunut 80-luvulla mitenkään vaaralliselta, sellaista seikkailua tuskin uskaltaisimme nykyään tehdä; maailma on muuttunut tässäkin suhteessa. Faaraoiden hautakammiot hämmästyttivät, kun kirkkaasta päivänvalosta siirtyi maan alle, oli suuri yllätys seinämaalausten voimakkaat värit. Tämä kokemus REXin näyttelystä puuttuu. Mutta hyvä näinkin. Mukaan tarttui Mia Meren oivallinen teos Kala sargofagissa ja muita mysteereitä, hyvää kertausta ja uutta tietoa.


Muumioinnin tarkoitus oli säilyttää vainaja tuonpuoleista elämää varten. Tuonpuoleinen elämä varmistettiin monella tavalla, hautakammioon varattiin kaikki tarpeellinen arkisista käyttötavaroista ja palveluskunnasta alkaen, jotka pienten esineiden muodossa sijoitettiin hautakammioon. Aivan yksityiskohtaista kirjoitettua tietoa siitä, miten muumiointi suoritettiin ei ole löydetty. Egyptiläiset uskoivat sielun olemassa oloon ja ruumiin säilyttäminen oli tärkeää kuoleman jälkeisen elämän mahdollistajana.


”Kalliimmassa ja eniten työtä vaativassa muumiointitavassa vainaja ensin pestiin ja hänen aivonsa poistettiin nenän kautta erityisellä koukulla. Sen jälkeen vainajan vasempaan kylkeen tehtiin viilto, jonka kautta sisäelimet (suolet, mahalaukku, maksa ja keuhkot) poistettiin. Sydän jätettiin paikoilleen, sillä sitä tarvittiin sydämen punnituksessa tuonpuoleisessa.”


Sydämen punnitukseen Manalassa osallistui Osiris-jumala. Vainajan sydän asetettiin vaakakuppiin ja toiseen vaakakuppiin laitettiin oikeudenmukaisuuden ja totuuden jumalattaren sulka. Jos vainajan sydän oli kevyempi kuin sulka, hän oli todistetusti autuas ja sai ikuisen elämän. Päinvastaisessa tilanteessa seurauksena oli kammottava kuolema. Ammut-jumala, krokotiilin, virtahevon ja leijonan yhdistelmä, ahmaisi vainajan suuhunsa ja seurauksena oli lopullinen kuolema. Autuaan iankaikkinen elämä jatkui viljelemällä siunattua peltoa. No, tämä ei ehkä kuitenkaan ollut niin houkuttelevaa, että siihen olisi aivan innolla itse halunnut tarttua. Oli amuletteja ja loitsuja, joita hyödyntämällä työn saattoi siirtää muiden tehtäväksi.


Manalan jumala Osiris esitetään myös viljan jumalana, ja tästä johtuen joko mustana tai vihreänä. Vihreä viittaa kasvavaan viljaa ja musta hedelmälliseen maahan. Niilin kastelema hedelmällinen musta maaperä muuttui kasvukauden alkaessa vihreäksi.


Kirjassa on hyvä kuvitus, ja yksi kuva virkkuukoukulta muistuttavasta esineestä pysäytti. Kuvateksti kertoo, mistä on kysymys.


”Muumioinnin aikana aivot poistettiin nenän kautta pronssisella koukulla. Nenän pohjalta murrettiin luu, jonka kautta koukku voitiin työntää aivoihin.”


Tässä kohdassa mieleni sopukoista pulpahti muisto. Isä lukee ääneen Waltarin Sinuhea, ja äiti peittää korvat käsillään ja pyytää lopettamaan. Nyt käsilläni ei ole vuonna 1945 ilmestynyttä kirjaa, että voisin tarkistaa oliko siinä juuri nuo sanat, mutta asia on varmasti jotenkin tuohon tapaan kuvattu. Itse toimenpide ei jäänyt noin viisivuotiaan mieltä painamaan. Mutta kiinnostus historiaan syntyi varmasti kirjoista, joita meillä luettiin, ei vähiten Waltarin ansiosta.

"Antakoon Mehyt elämää, kukoistusta, terveyttä, pitkän elämän, mahtavan ja hyvän vanhuuden sekä iloa. Iloitse Padikhonsu, Padikherpakberedin poika."

Lainaukset:

Mia Meri: Egypti Kala sarkofagissa ja muita mysteereitä. SKS. 2020



23. helmikuuta 2021

Lukemisen vaikeus




 

Koronaa voi syyttää kaikesta, eikä se väitä vastaan. Syyllistä on mukava hakea itsensä ulkopuolelta, olipa kysymys melkein mistä tahansa. 

 

Kadehdin heitä, joille korona on mahdollistanut heittäytymisen kirjojen pohjattomaan maailmaan, tutkia uusia ilmiöitä, syventyä menneeseen, paeta fantasiaan, etsiä lohtua, kevennystä, huumoria ja nauttia ironian tuomasta helpotuksesta. 

 

En muista olenko koskaan elänyt tällaista vaihetta, jossa kirjat jäävät lukematta, kesken tai en pysty edes aloittamaan. Näin on ollut jo melkein vuoden ajan.  

 

Muutaman kirjan olen sentään lukenut, osan väkinäisesti. Miksi näin on ollut, sitä ihmettelen, kun toiset ovat lukeneet enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

 

Anni Kytömäen kirjan Margarita luin hitaasti ja väkinäisesti. Se oli liian monisanaista ja maalailevaa, samat kuvat kulkivat silmieni edessä toistona, teema junnasi. Onneksi jaksoin loppuun saakka. Tuli muutamia kuvia, jotka veivät omiin muistoihin: rantavedessä kahlaamiseen. Joen vesisolinankin kuulin ja ruskehtavan hiekan ja jalkapohjassa tuntuman sen painuessa hiekkaan. Kerään simpukankuoria ja tutkin niitä.


Antti poimii sangosta suuren, mustan simpukan. Vuosilustot haipuvat toistensa lomaan, kuori on melkein pelkkää ryhmyä ja kuoppaa.
- Täällä varmaan olisi helmi, Antti hyrähtää. – Isä kertoi, että vanhat pyyntimiehet kutsuvat rähjäisimpiä otuksia merkkiraakuiksi.
- En muistanut enää koko helmiasiaa, mutisen.
- Sen verran kuin olen luonnossa nähnyt, simpukat ovat aika liikkuvaisia, Antti sanoo. – Jos pohja on hiekkaa tai soraa, ne uurtavat siihen polkuja, jalanjälkiä.
- Osaavat siis itse etsiä paikkansa?
- Luulen niin. 

Ilman tuota edellistä kuvausta en olisi muistanut, millaisia uurteita, jalanjälkiä, simpukat jättävät.

 

Nyt olen lukemassa Orhan Pamukin kirjaa Kummallinen mieleni. Sivulla 66 päähenkilö kiinnittää huomionsa poppeliin.

Joskus Mevlutin huomio kiinnittyi poppelinlehtien havinaan tuulessa, ja silloin hänestä tuntui, että puu antoi hänelle merkin. Jotkut lehdet esittelivät Mevlutille tumman puolensa, jotkut taasen kellastuneen. Ja samassa nousi hienoinen tuulenvire, ja silloin paljastuivat tummien lehtien kellastuneet puolet ja kellastuneiden lehtien tummanvihreät puolet

Turkkiin sijoittuva tarina jatkuu vielä 700  sivua, ja onneksi tyyli vetää puoleensa. Jokin siinä muistuttaa Kari Hotakaisen lausetta ja tapaa kuljettaa lukijaa nykyajassa, jossa tunnelma liikkuu näennäisen kepeästi, vaikka ei oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Hotakaisen kirja Tarina ei ole nyt käteni ulottuvilla, joten lainausta en voi laittaa, mutta surullisena mietin niitä iäkkäitä, joille ei löydy inhimillistä sijoituspaikkaa. On tyytyminen tyhjäksi jääneen ostoskeskuksen yläkertaan kyhättyyn asumukseen. Niin, mihin tässä ollaan matkalla? Mihin päätyvät kaikki ne, jotka eivät jaksa enää itseään markkinoida ja tuotteistaa?


Jos lukeminen tuntuu raskaalta, katso vaikka Netflixin sarja Ethos, joka kertoo myös Turkista, Istanbuliin muuttavista nuorista, jotka etsivät itseään ja rimpuilevat vanhan ja uuden välimaastossa. Sattumalta löytyi sekä kirja että TV-sarja toisiaan rikastuttamaan. 

 

Lainaukset:

Anni Kytömäki: Margarita. Gummerus. 2020

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni. Tammi. 2017