Mainehaitta

Uusi tuttavuus, Martta Bröyer (1897-1979), esiteltiin ansiokkaasti Hakasalmen huvilan pienessä, intiimissä tilassa. Neljä näyttelijää vaihtoivat roolista toiseen, joita oli kaikkiaan kymmenen, jos onnistuin oikein laskemaan. Kaikki toimi hienosti ja harkitusti; liikkeet, musiikki, nimilaput, aikatasot ja tapahtumapaikat.

Näytelmän keskiössä on ihmisen kehollisuus, ja liikkeen merkitys mielen eheytymiselle. 1900-luvun alkupuolen suhtautuminen tanssiin ja vapaaseen liikkeeseen oli yksiselitteisesti kielteinen jopa tuomitseva. Näytelmässä viitataan tuon ajan toisinajattelijoihin: Wilhelm Reich (1897-1957), Rudolf Steiner (1861-1925), Mary Wigman (1886-1973), Rudolf von Laban (1879-1958). Tosin en tiedä, millainen heidän suhteensa oli Hitleriin tuona aikana.

Reichista tiedän enemmän. Hän on itävaltalainen (syntynyt Ukrainassa) psykoanalyytikko ja Freudin oppilas. Hänestä on kirjoitettu 15 elämäkertaa, useita opinnäytetöitä aivan viime vuosinakin. Hänen työnsä jatkajia ja/tai vaikutteita saaneita ovat mm Karin Horney ja Erich Fromm sekä gestalt-terapia. Reichin kirjallinen tuotanto on hyvin laaja, mutta suomeksi on saatavissa vain 1970-luvulla julkaistu Fasismin massapsykologia.    

”Reich oli karismaattinen puhuja, joka osasi puhua ihmisille heidän vastaanottokykynsä mukaan. Hän puhui elävästi ja vaistosi kuulijoidensa tarpeet. Hän oli avoin ja innostava, hän aloitti puheen kuulijoiden konkreettisista tarpeista ja mielenkiinnon kohteista ja johdatteli heitä näkemään yksilöllisten ongelmien suhteen yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Vähitellen Reich alkoi tulla yhä tietoisemmaksi yhteiskunnan vaikutuksesta neuroosien syntyyn. Hän vakuuttui siitä, että ihmisten voimattomuus sortajiaan vastaan johtui siitä, että autoritaarinen yhteiskunta pakotti yksilön torjumaan seksuaalisuutensa ja sitä kautta tämä menetti voimansa ja rohkeutensa nousta puolustamaan itseään. Hän näki työkseen valistaa kansaa jokaisen yksilön seksuaalisista ja taloudellisista oikeuksista ja hän puhui seksuaalivalistuksen, vapaan abortin ja ehkäisyn puolesta. Tätä varten hän perusti neljän kollegansa ja kolmen synnytyslääkärin kanssa seksuaalipoliittisen yhdistyksen Die Sozialistische Gesellschaft für Sexualberatung und Sexualforschung, joka avasi Wienissä neljä seksuaalineuvontaklinikkaa työläisille. Klinikoille tulvi ihmisiä, joten tarve tällaiseen toimintaan oli ilmeinen. Reichia kosketti erityisesti monien naisten hätä. Nämä naiset oli pakotettu jatkamaan surkeita avioliittojaan ja synnyttämään lapsia, joita he eivät halunneet tai eivät köyhyytensä vuoksi pystyneet kasvattamaan. Samoin hän puhui nuorten puolesta, jotka moraalisääntöjen, tietämättömyyden ja surkeiden asumisolojen vuoksi joutuivat kieltämään seksuaaliset tarpeensa. Klinikoilla annettiin terapiaa ja seksuaalivalistusta, ja siellä suoritettiin myös abortteja.”

Lainaus: kehopsykoterapia.fi Markku Välimäki: Wilhelm Reich ja hänen elämänsä

Näytelmän käsiohjelmassa on jokaisen henkilön taustakuvaus. Reichin kohdalla kuvaus päättyy: ”Emigroiduttuaan Yhdysvaltoihin Reich perusti Orgonon-tutkimuskeskuksen ja alkoi myydä parantavia orgonikammioita. Hänet tuomittiin Yhdysvalloissa kuluttajien johtamisesta harhaan ja hän kuoli vankeudessa.”

Niin tai näin. Jossakin toisessa yhteydessä tuomion sanotaan tuleen oikeuslaitoksen halventamisesta. Kun seksuaalisuus, abortti ja ehkäisy ovat nykyäänkin vaikeasti käsiteltäviä asioita, on helppo ymmärtää se, miten paljon ristiriitoja aihe tuohon aikaan synnytti myös poliittisista syistä. Tästä syystä laitoin otsikoksi: Mainehaitta.

Kiinnostava aihe näytelmässä oli myös raha. Mary Wigmanin perustama Dresdenin tanssikoulu oli joko jatkuvassa rahapulassa tai taloudelliset tavoitteet oli korkealle viritetyt. Kaikille eheytyminen ei tanssin avulla ollut mahdollista. Jyvät seulottiin akanoista.

Entä itse Martta Bröyer? Hän sukunimensä oli alkujaan Nevalainen, nimen muutos oli hänen omansa. Hän aloitti tanssiopintonnot Helsingissä 20-vuotiaana, ja Dresdenin opintojen jälkeen ryhtyi kehittämään omaa opetusmetodiaan, jossa yhdisti tanssia ja lausuntataidetta. Hänen metodinsa, jossa välittyi syvä tunneilmaisu ja groteskit liikkeet, herätti Suomessa vastarintaa ja sai huonon vastaanoton. Hän jatkoi perustamansa koulun toimintaa 1950-luvun lopulle eikä lopettanut julkisia esiintymisiä. Vuonna 1956 Martta Bröyerille myönnettiin Pro Finlandia -mitalli. Merkittävä henkilö Martan elämässä oli hänen kasvattiäitinsä Hanna Blåfield, joka adoptoi hänet vuonna 1937. He asuivat yhdessä Hannan kuolemaan saakka.

 

 

 

Essee

Lukutottumukset muuttuvat iän mukana. Nuorena kiinnostuksen kohteena olivat romaanit, joissa juonivetoisesti kuvattiin uskomattomia henkilöitä vierailla mailla sodan melskeissä tai muissa haasteellisissa tehtävissä. Kirjan lopussa oli usein onnekas loppu, ja joskus luin viimeiset sivut etukäteen välttääkseni ”turhan jännityksen” keskushenkilöiden kohtalosta.

Nyt valitsen mieluummin tiiviin kerronnan ja fyysisesti kevyen kirjan. Myös esseet houkuttavat lukemaan, koska siinä kirjoittaja on jo tiivistänyt käsittelemänsä aineiston jonkin teeman ympärille.
Pari kymmentä vuotta sitten hankin Oswald Spenglerin (1880-1936) kirjan Länsimaiden perikato. Kirja julkaistiin Saksassa vuonna 1918 ensimmäisen maailmansodan päättyessä. Lueskelin kirjaa sieltä täältä, mutta pinnalliseksi lukeminen jäi. Elimme seesteistä ja poikkeuksellisen turvallista eurooppalaista rauhan aikaa. Tilanne on nyt toinen, mutta en palaa edellä mainittuun kirjaan, jonnekin se on muuttojen yhteydessä hävinnyt.

Spenglerin pääajatus kulttuurien kuvauksessa on rinnastus vuodenaikoihin. 
” Elinvoimaisessa kasvuvaiheessa, keväässä, kulttuuri kokoaa ihmiset orgaaniseksi yhteisöksi eli hengeksi, joka on yhteisön sisäisesti eletty kokemus itsestään. Kun kulttuuri lujittuu, sen tapa toimia tulee yleisesti ja laajemmin omaksutuksi. Samalla syntyvät parhaat ja kestävimmät saavutukset, rakennukset, kaupungit ja taideteokset. Sivilisaationvaiheessa eli syksyssä kulttuuri menettää luovan voimansa, vaikka jatkaakin olemistaan noudattamalla aiempaa toteuttamistapaa. Talven koittaessa kulttuuri on jo sisäisesti kuollut. Sen pyhyyden käsite on kadonnut. Vaikka sivilisaatio näennäisesti jatkaisi elämäänsä ulkoisesti tasapainoisena, se on silti sisäisesti kuihtumassa, näivettynyt ja luonteeltaan neuroottinen.”

Esseen kirjoittaja tuo Spenglerin rinnalle itävaltalaisen Egon Friedellin (1878-1938), ja tästä rinnastuksesta tulee tekstiin jännite. Lukija miettii, miten historiankirjoitus on aikaan sidottua. Mikä on tämän aikakauden sairaus, missä on se heikko kohta, jonka pettäessä koko sivilisaatio ja länsimainen kulttuuri on vaarassa luhistua?

” Tämän päivän ihmistä pommitetaan jatkuvasti tosiasioilla, jotka näennäisesti vaativat moraalista kannanottoa puolesta tai vastaan. On selvää, että totuudella ei tämän keskustelun kanssa ole paljon tekemistä. Tässä mielessä nykyiset internetin someilmiöt, vihapuhe, anteeksipyyntövaatimukset, kulttuurisen omimisen käsitteet, salaliittoteoriat, fake news ja muu manipulaatio, ovat vain massayhteiskunnan sivilisaatioihmisten hysteriaa ja hedelmätöntä tunteiden aaltoilua. Nämä ilmiöt perustuvat valikoiviin faktoihin ja totuuden mahdollisuuden kieltämiseen. Totuutta kun ei an sich ole olemassa. Mikä tahansa sopivasti editoituna saadaan näyttämään miltä tahansa.”

Ei tätä ole mukava kirjoittaa, saati lukea. Säästyn paljolta kun en lue somekirjoituksia enkä twiittejä. ”Spengler ei usko tasa-arvoon. Ihminen on petoeläin ja saalistaja, joka etsii vain omaa etuaan.” Juutalainen Friedell oli omana aikanaan arvostettu kirjailija, mutta päätti päivänsä 1938 Wienissä hyppäämällä ikkunasta kadulle SA-joukkojen hakiessa hänet kotoaan. Kaikuja nykyhetkestä, joita uutiset välittävät monesta suunnasta.

Missä luuraa se seuraava rauhantahtoinen pieni pullea, tomera mies/nainen, joka median muokkaamana on valmis tuhoamaan oman kansansa.

”Kun kulttuurin henkistä taustaa ei enää kyetä arvostamaan, yhteiskunnat lakastuvat takaisin aiempaan mitättömyyteensä, kunnes lopulta kuolevat uuden nousevan kulttuurin syrjäyttäessä sen. Aivan lopussa myös johtajat menettävät ajattelukykynsä. Tai jos olisi uskominen, ja miksei Spenglerkin näin ajattelisi, uusi kevät ja renessanssi nousevat vanhan kulttuurin raunioilla. Mistä se tulee, voimme vain aavistaa.”

Lainaukset:
Mikko Ketovuori: Historian ongelma Oswald Spenglerin ja Egon Friedellin kulttuurifilosofiassa.
Teoksessa: Puolesta ja vastaan. Esseitä kirjoista ja aatteista. Toim. Katariina Kajannes ja Matti Kuhna. Athanor 2020
 

 

  

 

Väsymys

 

Ajattelin ensiksi otsikoksi vanhuus, mutta se on kovin monitahoinen aihepiiri, joten rajaan aiheen niin, että kerron väsymyksestä. Kaikenikäiset kokevat väsymystä sekä henkistä että fyysistä. Iän myötä kokemus muuttuu, ja toipuminen käy hitaammin. Innostus ja tarmo ovat tunteita, joiden pituus on nykyään kovin vaikeasti ennakolta arvattavissa. Päässäni syntyy ideoita jopa toimintasuunnitelmia, joita hetken pyöriteltyäni olen jo vähän uupunut.

Viimeksi lukemani Antti Eskolan kaksi kirjaa käsittelevät vanhuutta, hän kirjoittaa viitaten vanhuustutkimuksiin ja rikastaa tekstiä omilla havainnoillaan vaivojaan kaunistelematta. Hän sivuaa myös yhteiskunnan vastuuta vanhuksista kuten sosiologin pitääkin.

Väsähtäminen on sana, joka kuvaa oivallisesti sitä tilannetta, johon yllättäen joutuu, kun vanhasta muistista kuvittelee pystyvänsä puhdistamaan räystäskourun, pesemään ikkunat, tyhjentämään vinttikomeron sinne kertyneestä romusta ja monesta muusta pikkupuuhasta. Vanha pariskunta joutuu myös valvomaan toistensa toilauksia ja torjumaan uhkarohkeita yrityksiä.

” Sillä kaikki tuollainen, ikääntymiseen ja kulumiseen liittyvä, tahtoi nykyisin oieta pitkäksi, liikkumattomaksi, huolten ja ärtymyksen ilmeiden sekaiseksi katseeksi, joka ei useinkaan hahmottanut eikä ymmärtänyt näkemäänsä. Näkemystä haluava katse ei ollutkaan. Se oli näköaistin sillalle nukahtanut tajunnantila.”

Monipuolisesti tutkijan otteella kirjassa esitellään erilaisia vanhuuteen liittyviä tutkimuksia ja niiden taustalla olevia teorioita; irtautumisteoria ja aktiivisuusteoria. Kun puhutaan vanhenemisesta, tarkkakorvaisen on syytä miettiä, millaiseen viitekehykseen vanhus silloin sijoitetaan. Muistan lukeneeni kauan sitten mietintöä, jossa pohdittiin ”passiiviväestön” sijoittamista. Sanapari oli siinä määrin kryptinen, että luin tekstin tarkkaan. Sana tarkoitti vanhuksia.

Eskola kirjoittaa vanhuuden väsymyksestä viitaten Tiina Mäkelän väitöskirjaan.

” Viehätyin nimenomaan siitä kaunokirjallisesti tai peräti runollisesti rikkaasta sanastosta, jolla väsymystä on kuvattu.”

Uneliaisuus, voimattomuus, uupumus, nääntyminen…

Tässä kohdassa pysähdyin miettimään vanhoja asioita. Eskolan tutkimusmenetelmäkirjoja olen tenttinyt 60-luvulla sosiologian opiskelun yhteydessä. Alardt ja Littunen on myös tentitty. Sosiologian peruskurssilta jäi mieleeni Yrjö Littusen luennolta tehtävä, jossa oli kuvattava huhun kulkua yhteisössä kaunokirjallisen teoksen pohjalta. Valitsin John Steinbeckin kirjan Helmi. Erittäin inspiroiva tehtävä, ja se oli lajissaan ainoa koko opiskelun aikana. Mikä menetys, että taiteet kaikissa muodoissaan on unohdettu akateemisen opiskelun piiristä. Ainakin kaunokirjallisuudelle pitäisi löytyä paikka yhteiskunta- ja käyttäytymistieteissä. 

Vanhuus sijoittuu väistämättä elämän ja kuoleman väliin. Se on luonnon laki, johon Eskola johdattelee Ari-Pekka Huhdan kirjan Talventörröttäjät lainauksin.

”Kysymys kuuluu, mitä jää jäljelle kukkasista kesän mentyä. Jäljellä ovat kuihtuneet, vähemmän silmiin pistävät talviset muodot. Siinä ne törröttävät lumen pinnan yli kurottautuvina jäänteinä kuivuneine varsineen, kukintoineen ja siemenineen. Jos ihailemme vain kesän loistavanvärisiä kukkia, talven mystinen kasvimaailma jää huomaamatta, vaikka se on täynnä kiehtovia kauneuselämyksiä ja biologisia sopeumia.”

Lukeminen saa muistot elämään ja päivään tulee uusia väristyksiä. Jokainen päivä on uusi haaste omalla tavallaan.

Antti Eskola (1934-2018) on yksi modernin suomalaisen sosiologian perustajista. 

Viitteet:

Antti Eskola: Vanhuus - Helpottava, huolestuttava, kiinnostava. Vastapaino. 2016

Antti Eskola: Vanhanakin voi ajatella – Mielikuvista ja niiden voimasta

Antti Eskola – Intellektuellin muotokuva. Pertti Alasuutari, Matti Alestalo, Harri Melin & Oli-Helena Ylijoki (toim.) Vastapaino 2019

Elämäkerta: Tove Ditlevsen

Pitkä tauko - hiljaisuus ja hämmennys - tuntuu kuin kaikki ympärillä muuttuisi ensimmäistä kertaa, mutta niinhän se ei ole. Kaikki tämä: sota, jälleenrakentaminen, lama, työttömyys, on vain toistoa.

Omaan elämäänikin ovat nuo vaiheet kuuluneet kaikuina edelliseltä sukupolvelta. Syvyyttä menneeseen olen hakenut elämäkerroista, joita olen kesän kuluessa lukenut.

Tanskalaisen Tove Ditlevsenin (1917-1976) elämäkerta on vasta nyt käännetty suomeksi, mutta mikä onni saada Kööpenhamina-trilogia luettavaksi, vaikka sitä ei ole osannut edes odottaa.

Tanskalaisten rakastama kirjailija kuvaa omaa kehitystään Kööpenhaminan harmaissa työläiskortteleista tarkalla lapsen katseella, tyylillä, joka puhuttelee yksinkertaisilla lauseilla, joka ei liioittele, väritä eikä tunteile. Lapsi tavoittelee jotakin muuta, hän etsii kosketusta taiteeseen, runojen ja kirjallisuuden maailmaan.

Trilogian kolmas osa Aikuisuus kuvaa kirjailijan rosoista elämää: suhteita miehiin, lääkkeisiin ja kirjoittamiseen. Lukiessa tulee tunne kuin tirkistelisi salaa nuoren naisen päiväkirjaa. Vääriä valintoja, laittomia abortteja, kipulääkkeiden käyttöä ja vieroitushoitoja. Noin 200 sivuun on tiivistetty aikuisen elämä, jonka lukemiseen käytin paljon aikaa.

Ensimmäisen avioliiton solmiessaan Tove oli kaksikymmentä vuotias jo aktiivisesti kirjoittava ja saanut julkaistua töitänsä.

”Teen kaiken ollakseni hänelle mieliksi, olenhan hänelle vieläkin kiitollinen siitä että hän nai minut. Jokin on silti pielessä, mutta yritän parhaani mukaan olla ajattelematta sitä. Jostakin syystä Viggo F. ei ole koskaan ottanut minua syleilyynsä, ja se hiertää minua hieman, suunnilleen samalla tavalla kuin jos minulla olisi kivi kengässä.” 

Heidän ikäeronsa oli runsas 20 vuotta, ja suhde päättyi melko nopeasti. Molemmat hyötyivät suhteesta omalla tavallaan. Kirjailijan äidillä on tässäkin vaiheessa oma kiinnostava osuutensa. Kuultuaan eroaikeista, äidin kommentti paljastaa taitavan kirjoittajan tyylillä enemmän kuin muutama lause.

”Niin, äiti sanoo, tavallaan ymmärrän sinua hyvin. Näyttääkin ihan tyhmältä kun te kävelette kadulla, kun mies on niin paljon lyhyempi kuin sinä”.

Onko tämä kuvaus ironiaa, vai nuoren naisen hupakkomaisuutta, johon kuuluu syöksyminen uuteen suhteeseen heti kun avioliiton kahleet ovat irtoamassa.

”Turvallisuus oli minulle sitä että olin naimisissa oleva nainen, kävin ruokaostoksilla ja laitoin ruokaa, ja nyt se kaikki on tuhoutunut.”

Hyppään kolmanteen avioliittoon Carl-nimisen lääkärin kanssa, josta Tovea varoiteltiin. Hänen polkunsa kipulääkkeiden, morfiinin ja petediinin kautta liukui narkomaniaan. Minun on ollut vaikea ymmärtää, miten se oikein tapahtuu, mikä ihmisessä muuttuu. Tämä kuvaus aukaisi näkökulman, joka pysäytti.

Perheeseen on otettu apulainen hoitamaan Tovea, lasta ja kotia. Tove ei pysty liikkumaan ilman apua, hän painaa 30 kiloa.

”Makaan aina sängyssä ja pääsen vessaan vain kun Jabbe tukee minua. Kun hän syöttää minua, hänen isot kasvonsa ovat aivan märät, ikään kuin niille olisi roiskunut nestettä, ja kuljetan sormeani hänen toista poskeaan pitkin. Sitten työnnän sormen suuhuni ja huomaan että se maistuu suolaiselta. Ajatella, sanon kateellisena, kunpa voisinkin tuntea jotakin toista ihmistä kohtaan.”

Tunteiden kuolema, kyky empatiaan tekee auttamisen hyvin vaikeaksi, tästä lienee kysymys kun vieroitukseen ei hakeuduta tai se jää kesken. Vaikka aihe on raskas, ei tehnyt mieli jättää kesken. Kertojan ääni on vakuuttava, sitä kuunteli herkällä korvalla.

Lainaukset: Aikuisuus. 

Tove Ditlevsen. Kustannus S&S. 2022

 

 

 

 

 

Toinen kerta

Sain ystävältäni ”pienen suuren kirjan”, näin sanotaan kirja takakannessa. Luin sen heti ja jotain siitä ymmärsin silloin, lähes 10 vuotta sitten.

Sirpa Kähkönen sanoo kirjasta: ”Tässä on todella intelligentin henkilön tekstiä, omaperäistä ja selkeää.”

Kirjan nimi on Tolstoin varjo - Ahdistuksen ja toivon esseet. Ensimmäisellä lukukerralla kiinnostukseni kohdistui venäläisiin klassikoihin, mutta myös uudempaan runouteen. Pidin kirjan hyllyssä ja otin sen nyt uudestaan luettavaksi, nyt kun kaikki muuttuu ja naamioita riisutaan.

Läntisen ja venäläisen maailmankatsomuksen ero voitaisiin määrittää siten, että läntinen on lopputuloksen ja yhteenvedon kulttuuria, venäläinen taas merkityksen kulttuuria. Esseessä käsitellään ahdistusta eurooppalaisesta näkökulmasta, joka ilmenee tuskallisena epäilynä elämän lopputuloksesta ja toiminnan hyödyttömyydestä. Venäläiselle ahdistuksen lähde kumpuaa siitä kokemuksesta, että elämällä ei ole merkitystä. Venäläiselle ikävä ja kaipaus on yhtä kuin elämän merkityksen sietämätön poissaolo.

Anekdootti kuvastaa venäläistä mentaliteettia potilaan ja lääkärin sanomana:

Potilas (hädissään): Tohtori, jäänkö eloon?

Tohtori (mietteliäänä): Onko se elämä nyt niin tärkeää…

 Vuonna 2002 kirjoitetussa esseessä on kuvaus, joka voisi olla tältä vuodelta.

”Tämänhetkinen propaganda organisoi itse itsensä, ja sen strategiana on sosiaalisen skitsofrenian juurruttaminen joukkotietoisuuteen. Samalla kiihkolla yhteen ja samaan semioottiseen kenttään istutetaan sekä muodotonta amoralismia että suuriäänistä ortodoksista perinnettä. Hienosteleva mainos suuntautuu kulutushysterian hillittömään lietsomiseen, kun se samalla kätketysti diskriminoi kotimaista tuotantoa. Televisiokanavien kaleidoskoopissa kansakunta ihailee itseään eliitin edustajien muodossa. Voi sanoa, että henkilömarkkinoilla kysyntä ja tarjonta asettuvat julkisuuspersoonien arvonnousun tai laskun mukaan.”

Tämä kaikki edellä kuvattu on nyt selvästi nähtävissä ainakin Venäjän ulkopuolelta katsottaessa. Samassa esseessä on tiukkaa kritiikkiä ja vaatimuksia, johon ei ole löytynyt vastauksia. Suurimmat ongelmat ovat vielä edessä eliitin menettäessä asemansa, taloudellisen kehityksen taantuessa ja kysymys kuuluu entistä kovempana, mikä on Venäjän idea.

”Siinä se makaa liassa ja saastassa, joksi maaperämme on muuttunut meidän laiskuutemme tähden. Eräs länsimainen politilogi, joka ei suhtaudu meihin erityisen myötämielisesti, on todennut, historia heittää Venäjälle ennenkuulumattoman haasteen: tulla ensimmäistä kertaa elämässään maaksi, joka kunnioittaa itseään, kantamatta huolta siitä, kunnioittavatko sitä muut. Miellyttipä meitä tai ei tuo sivullisen kova ja kuiva katse (vailla liikutuksen kyyneleitä), siinä on asian ydin. Ellemme pysty täyttämään kansallista muotoa yleisinhimillisellä, universaalilla sisällöllä, emme kellu kovin pitkään historiassa yhden aatteellisen paatoksen varassa”.

Tekstin julkaisemisesta on kulunut kymmenen vuotta; pahalta näyttävät keinot, joilla itsekunnioitusta pyritään rakentamaan, eikä uhriutuminenkaan herätä myötätunnon aaltoa.

Kirjan lukeminen uudelleen todisti todeksi sanonnan: toinen kerta toden sanoo.

Lainaukset:

Vladimir Jermakov: Tolstoin varjo - Ahdistuksen ja toivon esseet. Idiootti 2011  

Hanami

Kirsikkapuu kukkii sääolosuhteista riippuen Japanissa maaliskuun lopulla, mutta meillä toukokuussa. Juuri nyt kukinta on parhaimmillaan, ja tarkkana on oltava, koska jo muutaman päivän täyden kukinnan jälkeen, kaikki on ohi. Perinteinen tapa juhlistaa hanamia on kokoontua ystävien kanssa piknikille kirsikkapuiden alle.

Japanissa tunnetuimmat kukkien katselupaikat ovat temppelien yhteydessä olevissa tuhansien kirsikkapuiden muodostamissa puistoissa. Sana hanami tarkoittaa kukkien katselemista. Wikipediasta luin viittauksen novelliin Sakura no ki no shita ni wa, vuodelta 1928 (tuttu sana sakura=kirsikka). Novellissa kerrotaan, että jokaisen kirsikkapuun alle on haudattu ihminen, ruumis, josta puu saa ravintonsa. Kevään juhlasta ja uuden kasvun alkamisesta hanamissa on varmasti kysymys. 

Lueskelen japanilais-brittiläisen kirjailijan kirjaa myötätunnon taidosta. Ostin kirjan kauniin ulkoasun innoittamana. Sisältökään ei pettänyt; viisaita ajatuksia, japanilaisia sananlaskuja ja arkisen elämän ohjeita. 

Hyvän tekeminen toisille on hyvän tekemistä itselle.

Onni voi löytyä sieltä, minkä on jättänyt taakseen.

Kuinka suuri onkaan tyhjyys, jota tavarat hänessä täyttävät.

Vahvempi se, joka hymyilee; ei se, joka menettää malttinsa.

Kaikessa on kauneutta, mutta vain harva näkee sen.

Onni saapuu taloon aina naurun saattelemana.

Eri keho, sama mieli.

Kukkien keskellä kirsikankukka; miesten keskellä soturi.

Koska elämä on arvaamatonta, on jokainen hetki ikuistettava sydämeen kuin huomista ei enää olisi.

Teehetki on ainutkertainen tapahtuma. Jokaisen osallistujan tulee suhtautua siihen täysin vilpittömästi.

Yksi hetki, yksi kohtaaminen.

Vaikka tapaisimme vain kerran, ihan sattumalta, olisimme silti elinikäisiä ystäviä.

Pidä menneisyys mielessäsi ymmärtääksesi tulevaisuutta.

Kurkena tuhat vuotta, kilpikonnana kymmenentuhatta vuotta.

Parempi yksi kurjen rääkäisy kuin tuhat varpusen viserrystä.

Hyvä ruoka, ja elämä maistuu.

Äkkipikaisuus sammuttaa elinvoiman.

Japanilaiset pitävät Muumeista, meidän luonnostamme, hiljaisuudesta, Arabian astioista. Ehkä meissä on jotakin samaa. Useimmat edellä olevista ajatuksista sopivat meille hyvin; hitaus, harkinta ja itsehillintä ovat hyveitä, joita arvostamme.

17 mietelausetta, mikä niistä sinua tänään puhuttelee?

 

Lainaukset:

Erin Niimi Longhurtst: Japanilainen myötätunnon taito OMOIYARI. Viisas Elämä Oy. 2022

  

 

Resilienssi

Sana vilahtelee asiantuntijoiden keskusteluissa yhä useammin; ensin pandemian yhteydessä ja nyt sodan uhasta ja tuhoista puhuttaessa. Kielitoimiston sanakirjassa termi on korvattavissa sanoilla: kriisinkestävyys, selviytymiskyky, palautumiskyky, häriönsietokyky, muutosjoustavuus, henkinen kestävyys, mielen sinnikkyys.

Resilienssistä puhutaan sekä yksilön että organisaation ominaisuutena. Sodan ja pandemian tuomat haasteet kohdistuvat koko kansaan. Termille löytyy siis asiayhteydestä riippuen hyviä suomenkielisiä vastineita.

Kielikello ehdottaa resilienttiä henkilöä kuvattaessa käyttämään sanoja: selviytymiskykyinen, palautumiskykyinen, joustava, lannistumaton ja sinnikäs.

Näin asia aukeaa suomeksi jokaiselle. Joskus ihmettelen itsekseni, miksi tämä sanoilla keikarointi. Olisiko niin, että asiantuntijat englanninkielistä tekstiä lukiessaan jättävät pohdinnan puolitiehen, miten viesti saadaan välitettyä jokaiselle kuulijalle.

Ihmislapsen ja eläimen jälkeläisen kamppailu alkaa syntymähetkellä. Enpä ollut ennen tullut ajatelleeksi, miten erilaisissa olosuhteissa eläimen pentu viettää syntymän jälkeisen ajan.

”Kirahvinpoikaset putoavat korkealta, kengurunpoikaset saavat köllötellä äidin pussissa, virtahevot ottavat poikaset varovasti hampaittensa väliin ja kiikuttavat ne veteen. Mutta sitten ovat vuorossa kilpikonnanpoikaset, jotka syntyvät maalla ja saavat itse kömpiä mereen miten parhaiten taitavat. Näemme, kuinka ne raahustavat epätoivoisesti eteenpäin hiekassa, ja selostajan ääni kertoo, että vain yksi kymmenestätuhannesta selviytyy.”

Merete Mazzarella kertoo katsoneensa edellä kuvattua lasten TV-ohjelmaa ja miettineensä sen antamaa opetusta vuonna 2009 ilmestyneessä kirjassaan.

Kuvaus pysäytti, kun nyt tiedämme monen pakenevan maastaan. Ensimmäiset kuvat olivat nuoria naisia lapsineen, kellareissa piileskeleviä perheitä ja siellä syntyneitä vauvoja. Vähitellen kuvat ovat muuttuneet julmemmiksi; vanhuksia, pommitettuja sairaaloita, raunioita.

Pahan kierre saa alkunsa jo syntymähetkellä, jokaisella ei ole turvaa vanhemmissa. Pelokas, paniikissa oleva äiti ei kykene luomaan suojaavaa muuria lapsensa ympärille. Perheet hajoavat: isät lähtevät puolustamaan maataan, vanhukset ja vammaiset piiloutuvat kellareihin. Pakenemaan kykenevät kantavat huolta loukkuihin ja raunioihin jääneistä läheisistä.

Nyt ihmettelemme, miten sokeita olemme olleet uhkan varoitusmerkkien havaitsemisessa. Miksi en ole lukenut aikaisemmin Åsne Seierstadin vuonna 2008 ilmestynyttä kirjaa Groznyin enkelit. Kirjan takakannessa kirja esitellään näin.

”Kansainvälisesti tunnetun ja palkitun lehtinaisen Åsne Seierstadin teos on selonteko Tsetsenian murhenäytelmästä ja nykyhetken tilanteesta.

Venäjän kieltä opiskellut Åsne oli vain 23-vuotias saadessaan paikan Moskovan-kirjeenvaihtajana. Kun venäläiset joukot vyöryivät Tsetseniaan 1994, hän matkusti Kaukasukselle raportoimaan tapahtumista. Kaksi vuotta hän seurasi kriisiä, ja norjalainen Arbeiderbladet-lehti julkaisi reportaasit.

Kymmenen vuotta myöhemmin Åsne palasi Tsetseniaan ja matkusti vuosina 2006-2007 alueen eri puolilla. Hän saattoi todeta, että tragedia jatkuu, mutta sen seuraaminen tiedotusvälineissä on unohtunut maailman muiden sotien varjoon. Sodan alkamisen jälkeen 10-20 prosenttia väestöstä on saanut surmansa, ja yhteiskuntaa on kohdeltu äärimmäisen julmasti. Kirjan tärkeimpiä painopisteitä on sodan vaikutus lapsiin, jotka ovat menettäneet kaiken.”

Yllä oleva kuva kyttyrässä kyyhöttävästä pojasta on patsas Ateneumin kokoelmista, tekijää en muista, eikä se liity tähän kirjaan. Mutta olemus kertoo nälästä ja kärsimyksestä, loukatusta lapsuudesta.

"Vaikka hän kovettaa mielensä, kipeät ajatukset kalvavat hänen sisintään. Hän on jättänyt sisarpuolensa pulaan. Yksin sedän luo. Hän haaveilee, miten pelastaa siskon. Murtautuu sisään kun setä makaa umpikännissä, uhkaa setää veitsellä ja vie siskon pois.

Sen sijaan hän tappaa koiria. Potkaisee raatoa taas kerran. Käyttää huumeita, haistelee liimaa. Hän päätyy tappeluun mustalaispoikien kanssa, ja kiertelevä joukko potkaisee hänet pois.

Taas hän nukkuu yksin jokirannassa koiranraadot ympärillään. Koiria hän voi tappaa milloin vain. Ne ovat nujerrettuja, niin heikkoja, hän tuhahtaa, ne ovat unohtaneet, että ovat oikeasti susia."

Miten näistä orvoista, hylätyistä lapsista voi tulla muuta kuin pahuutta toistavia aikuisia, joille sota tarjoaa mahdollisuuden kostaa, hävittää ja ryöstää. He ihailevat voimaa ja valtaa. Haaveilevat olevansa susia. He ovat helposti liikuteltava lauma ja odottavat vahvaa johtajaa. Jos muuta ei ole tarjolla.

Lainaukset:

Åsne Seierstad: Groznyin enkelit. WSOY. 2008

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä - Isovanhemmista ja lapsenlapsista. Tammi. 2008