Kastanja

Nyt on kolme syytä kirjoittaa kastajasta, siis puusta ja sen hedelmistä. Löysin maasta hevoskastanjan hedelmät, joista oheiset kuvat. Olen istuttanut puuntaimen parikymmentä vuotta sitten. Puu on kasvanut komeaksi keväällä kukkivaksi silmän iloksi. Yllättävän hitaasti se juurtui Lohjansaaren maaperään, mutta seisoo nyt tukevasti paikallaan upeasti kantaen valkoiset kukkansa ja pudottelee syksyisin uuden puun siemeniä piikikkään kuorensa suojassa.

Kastanjoita on pääasiassa kahta eri lajia jalokastanjoita ja näitä Suomessa viihtyviä hevoskastanjoita. Ensiksi mainitut ovat syötävää herkkua ympäri maailman ja hevoskastanjat kasvatetaan koristepuiksi katseen nautintoa varten. Pinnallinen perehtyminen hevoskastanjaan tosin paljastaa, että siitä saatua ainesosaa on käytetty hevosten lääkkeenä, mutta ihmisravinnoksi se ei kelpaa.

Richard Powersin kirja Ikipuut alkaa kertomuksella siirtolaisperheestä, uudisrakentajasta, joka raivaa maata viljelyksiä varten, joihin kuului myös suunnitelma kasvattaa kastanjapuulehto. 

Nuori maahanmuuttaja, jonka juuret olivat Norjassa, saapui Yhdysvaltoihin 1800-luvun puolivälissä ja asettui aluksi Brooklyniin. Hänen ensikontaktinsa kastanjoihin kuvataan näin.

"Jörgen Hoel nauraa rankkasateelle, jonka saa aikaan heitoillaan. Joka kerta kun hänen sinkoamansa kivi osuu maaliinsa, alas varisee kahmalokaupalla syötävää. Miehet ryntäilevät edestakaisin kuin varkaat ja täyttävät lakkinsa, säkkinsä ja jopa housujensa upslaakit piikkisistä siemenkehdoista ottamillaan kastanjoilla. Tässä se on, Amerikan tarunomainen ilmainen juhla-ateria - uusi odottamaton onnenpotku maassa, jossa pienimmätkin ruoanmuruset putoavat suoraan Jumalan pöydältä.”

Poimitut kastanjat paahdettiin nuotiolla, niitä oli mukava syödä ja ne maistuivat makealta ja täyttivät vatsan kuin imelletyt perunat.

Nuori mies rakastuu irlantilaistyttöön, kosii ja saa myöntävän vastauksen. He asettuivat uudistilalle, jolla ensimmäisen talven kylmyys oli ankara koettelemus, peltoa raivattiin, kylvettiin papua, maissia ja perunoita.

”Toukokuussa hän löytää kuusi kastanjaa sen paidan taskusta, joka yllään hän kosi vaimoaan. Hän painaa ne Länsi-Iowan puuttoman preerian multaan heidän mökkinsä lähelle. Maatila on satojen kilometrien päässä amerikankastanjoiden luontaisen levinneisyysalueen rajasta ja tuhannenkuudensadan kilometrin päässä Prospect Hillin pähkinäpidoista.”

Maahan kaivetuista kastanjoista vain yksi kasvaa täyteen mittaansa. Kertomuksen ydin on perheen historia, mutta ”päähenkilö” on kuitenkin kastanjapuu. Puita hoitaessaan, niiden istuttaja ajattelee: ”Jonakin päivänä meidän lapset ravistelevat näistä kastanjoista kasvaneita runkoja ja syö ilmaista ruokaa.”

Nyt on kastanjoiden aika. Ensimmäiset pannut ja kattilat kuumenevat, tuoksu leijailee kaduilla ja pimenevillä kujilla. Jo pelkkä lause saa ikävöimään Espanjan syksyä.

Kolmas inspiraatio tähän postaukseen tuli Netflixin tanskalaisesta rikossarjasta Kastanjamies, jossa sekä puu että sen hedelmät olivat keskiössä. Naapurinrouva sarjaa suositteli, ensin katsoin kaksi jaksoa ja näin painajaisia. Oli pakko katsoa kokonaan, onneksi oli hyvä loppu, onnelliseksi en sitä kuitenkaan sanoisi.

Lainaukset:

Richard Powers Ikipuut. Gummerus 2021

Hattula

Kuvassa on Hattulan Pyhän Ristin kirkon saarnastuolin jalusta. Koristeellista saarnastuolia kannattelee Kristoforos, joka tunnetaan myös nimellä Kristuksen kantaja. Tämä pyhimys esiintyy suurikokoisena maalauksena kirkon seinällä tunnusmerkkinä viheriöivä sauva. Legenda on opettavainen kertomus taakan kantamisesta, auttamisesta ja vastuusta. Kannattaa tutustua. Mietin, miten kuvien avulla ja usein toistetulla kertomuksella on opetettu kansaa, joka ei keskiajalla osannut lukea. Ei ollut kirjoja eikä kuvia.

Käynti Hattulan kirkossa oli elämys hyvän oppaan johdattelemana. Opas esitteli itsensä nimellä ”Vilppu”. Sattumaa tai hyvin suunniteltua, sillä Anneli Kannon kirjan, Rottien pyhimys, yksi päähenkilöistä on saman niminen.

Vilppu on maalariryhmän oppipoika, ei suurilla lahjoilla siunattu, mutta hänellä oli voimia ja hän oli kuuliainen. Ruotsalainen mestari Martinus näki hänet näin.

”Hän oli suomalainen, osasi tätä kummallista molotuskieltä ja tiesi, mitä Itämaan ihmiset olivat, ajattelivat ja käyttäytyivät. Se oli arvaamatonta. Ihmiset vaikuttivat pysyvästi vihaisilta, ja heidän leveät kasvonsa olivat sulkeutuneet ja yrmeät.”

Opas rinnasti seinämaalaukset sarjakuvaan, jossa on 200 kuvaa Raamatun tapahtumista. Kierros alkaa alttarin oikeasta reunasta; kuvassa makuulla olevan Aatamin kyljestä nousee Eeva, edetään puutarhaan, paratiisista karkottamiseen, Aatami ja Eeva peittävät itsensä saunavihdalla, muualla maailmassa tässä kohdin käytettiin viikunan lehteä. 

Maria, Jeesuksen äiti, jonka sydämen lävistää seitsemän miekkaa. Tämä symboloi äidin surua poikansa kärsimysten vuoksi. Marian äiti, Anna, on myös kuvissa mukana. Tässä kohdassa vertaan suomalaista kirkkokuvastoa katoliseen, jossa Maria on hyvin keskeisessä asemassa. Meillä on naispappeus, se on hyvä. Mutta vastaako se siihen tarpeeseen, joka surevalla äidillä on lapsistaan. Kantamisen teema ketjuuntuu myös näin: Anna kannattelee Mariaa ja Maria kannattelee Jeesusta.

Kuvastossa esitellään paholaiset kuten painovirhepaholainen, väärin kirjaaminen ja pahojen tekojen luettelointi sekä juoruilu moitittavana tekona messun aikana.

Alttarin vasemmassa reunassa on kuvattu viimeinen tuomio; osa ihmisistä vajoaa suoraan sinne, missä on vaikerrus ja vaiva, ja toinen joukko nousee ylös taivaisiin. Kuvassa on vaalea putken näköinen kappale, josta pilkistää jalkapohja ja paljaat varpaat. Hyvin konkreettista ja helposti ymmärrettävää kuvausta matkasta taivaaseen.

Anneli Kannon henkilökuvaus on huippua; ulkoiset piirteet kuvataan niin tarkasti, että jos he astelisivat raitilla vastaan, tunnistaisin heidät. Henkilöt tulevat eläviksi myös siksi, että heidän taustansa ja asemansa yhteisössä kuvataan värikkäästi, mukavin sanankääntein.

Kirkkoherran valmistelee uuteen kirkkoon saarnaa pohtien, miten saarnasta saisi elävän ja jännitteisen kertomuksen, jota seurakunta kuuntelisi henkeään pidätellen. Omaa ääntään käyttäen hän harjoittelee  saarnaa työhuoneessaan ja miettii, kuinka osoittaa alttarin vasemmassa laidassa olevia kuvia helvetistä ja taivaasta.

” - Helvetin lieskoihin ja Taivaan iloon! Petrus Herckepaeus huusi kovalla äänellä osoittaen toisella kädellään vasempaan eli kohti Helvetin kauhuja, toisella oikeaan eli Taivaan autuuteen.

 - Helvetin lieskoihin vai Taivaan iloon! hän karjahti vielä pelottavammin.

Piika kurkisti ovesta.

 - Kutsuiko kirkkoherra?”

Kovasti kansainvälistä ja liikkuvaa joukkoa olivat nämä keskiajan kirkkomaalarit, aivan kuten nykyisetkin ammattilaiset, he matkustivat maasta toiseen,
ja kirkkojen maalausten symbolit siirtyivät heidän mukanaan. Hattulassa on kuitenkin harvinainen saarnastuolin jalusta, Pyhä Kristoforos, jota tavataan vain yksi Ruotsissa ja yksi Baltian maissa.

Lähteet:

Anneli Kanto: Rottien pyhimys. Gummerus 2021

Medium Aevum Hollolense ry

 

 

 

 Runomuisto

Runo voi hyvin, koska se elää ajassa. Parnasson (nro 3. 2021) kansikuvassa on arkkiatri Risto Pelkonen, joka avaa mielensä runoilla. ”Nykyään tartun runokirjaan aina aamuisin. Luen pari joko sanomalehden jälkeen tai sitä ennen, se on kuin aamunavaus. Mielenavaus.”

Runo voi olla vakava, hauska, yhteiskunnallinen ja vahvasti moraalinen. Lukijan jokaiseen tunnetilaan löytyy sopiva runo. Se lohduttaa, jäsentää sekavaa mielentilaa, rohkaisee, näyttää kipeän kohdan. ”Yksi runo opettaa ihmisestä enemmän kuin tuhti annos psykologiaa.”

On ollut onni kasvaa ympäristössä, jossa kirjat ovat olleet aina käden ulottuvilla. Lukemiseen on kannustettu ja kirjastokortti oli ahkerassa käytössä.

Kuvassa on pieni runokirja, josta kansi hajonnut, sivut irrallaan. Tätini kauniilla käsialalla kirjoitettu nimi ja vuosiluku 1925. Hän oli tuolloin 20-vuotias nuori nainen. Olen säilyttänyt pientä kirjaa ja lukenutkin ajoittain haikeita rakkausrunoja. Se on ollut säilössä muistona tädisäni korulippaassani. Tänään Eino Leinon päivänä otin sen esiin ja ensimmäisen kerran yritin lukea sitä 20-vuotiaan silmin.

Runo Sydän ja Kuolema alkaa näin.

Tapas kerran kuolema matkallaan,

tapas sydämen täydessä kukassaan.

Ei viikatetta hän nostanut,

oli rakkaus Kuoleman vanginnut.

- Tule luokseni laps, ole armahain!   

Maan pääll´ ei lemmessä vertaistain.

- En tule, en tule, mun toinen jo vei,

minun lempeni sinulle kuulu ei.

Runo jatkuu, ja Kuolema kutsuu vielä kaksi kertaa nuorta sydäntä ja päättyy Sydämen syksyyn. Paljon ajatuksia ja kysymyksiä viisaan tätini pitkästä elämästä tiivistyi runoon.

Pieni runokirja sisältää myös lauluna tunnetun runon. Sitä iltalauluna olen laulellut.

Minä laulan sun iltasi tähtihin

ja sun yöhösi kuutamoita,

minä laulan sun aamuhun armahin,

kevätkiuruja, purppuroita.

Minä laulan sun kätehes kukkasen,

kun silmäsi surusta kastuu,

teen ruusutarhaksi tienoon sen,

missä jalkasi pieni astuu.

Minä laulan loitolle maailman,

minä vien sinut kotihin uuteen:

minä laulan sun sielusi valkean

yli aikojen ikuisuuteen.

”Ihmisiä täytyy tuntea, heitä pitää koskettaa. Ihminen on tehty käsiteltäväksi, selkään taputettavaksi, joskus jopa suudeltavaksi. Itseni ikäisten lisäksi olen kantanut huolta, miten nuorelle sukupolvelle käy, jos koronan aiheuttama eristäytyminen jatkuu pitkään. Sosialisaatio on niin tärkeää kahdenkymmenen molemmin puolin. Ideat ja tarpeet syntyvät usein kohtaamisessa, mutta kun ei tapaa ketään, ei synny vuoropuhelua eikä väittelyjäkään.”

Lainaukset

Parnasso nro 3/2021. Haastattelu Risto Pelkonen

 

Haahuilla

Hauska sana tuo haahuilla, se tarkoittaa päämäärätöntä kulkemista, ainakin Wikipedian mukaan. Käytännössä sitä on kuitenkin sananmukaisesti vaikea toteuttaa. Muistuu mieleen tilastotieteen peruskurssin luento, jolla käsiteltiin satunnaisotantaan liittyviä ongelmia. Professori Haikala kertoi esimerkin. Pyydetään naishenkilöä sanomaan neljä mieleensä tulevaa numeroa. Moni vastaa 4711. En lähde nyt avaamaan numerosarjan taustoja, mutta ainakin oman ikäluokkani moni nainen tietää, mistä puhun.

Minulle päämäärätön kuljeskelu tarkoittaa Helsingissä vakiintuneita reittejä: Mannerheimintie, Bulevardi, Fredrikinkatu, Korkeavuorenkatu jne. Ei siis mitään sattumanvaraisuutta. Fredrikinkadun numerossa 34 on Hagelstamin Antikvariaatti, jonka ikkunoissa on selkeästi järjesteltynä vanhoja klassikkoja, taidekirjoja, tieteellisiä julkaisuja ja psykoanalyysiin liittyvää kirjallisuutta aina runsaasti esillä. Nyt silmään osui Sunnuntaikävelyllä Helsingissä - 52 reittiä historiaa ja nähtävyyksiä. Ja heti ostamaan.

Vuodessa on 52 viikkoa, retki jokaiselle viikolle. Tosin näillä ohjeilla ei pääse haahuilemaan, mutta tulee ainakin vähän poikkeamaa rutiineista.

Ensimmäinen reitti esittelee Senaatintoria ja Engelin Helsinkiä, päättyen Ullanlinnaan tutkailemaan tähtitornia.

”Tähtitornilta oli aikanaan hyvä näkyvyys koko kaupunkiin, ja sen huipulla liputettiin aina toiseen maailmansotaan saakka päivittäin kello 12, jotta kaupunkilaiset osasivat tarkistaa kellonsa. Nykyään näkymät kaupungin suuntaan ovat huonommat, sillä eteen on noussut runsaasti korkeita rakennuksia.”

Reittien pituudet vaihtelevat muutamasta kilometristä lähes kymmeneen kilometriin. Osan matkasta voi tehdä myös ratikalla tai bussilla. Helsingin historiaa valaistaan monesta suunnasta. Jos mieli tekee nähdä kauas, on hyvä kohde Taivaskallio.

”Taivaskallio kohoaa 56 metriä merenpinnan yläpuolelle. Sieltä on huimat näkymät aina Herttoniemen hyppyrimäelle asti. Kallion huipulla oli toisen maailmansodan aikana neljä ilmatorjuntatykkiä, joilla pyrittiin torjumaan Neuvostoliiton hyökkäykset. Kasamatteja eli tykkimajoja on edelleen jäljellä, myös yksi tykki on kertomassa menneestä.”

Helsinkiä on kuvattu monessa romaanissa tunnettujen kirjailijoiden toimesta. Reitin varrelta löytyy ravintoloita, Sea Horse ja Kosmos olivat suosittuja kohtauspaikkoja. Henrik Tikkanen on kirjoittanut Kosmoksessa vietetystä illasta perheriidan jälkeen. Illan päätteeksi tuttu kuvanveistäjä auttoi kirjailijan kotimatkalle.

”Hän talutti minut ulos kapakasta ja saattoi vielä Lastenkodinkadun portille, siitä selvisin omin neuvoin portaat ylös huoneeseeni, jossa asetuin keskelle lattiaa ja kusin siniselle matolle jota luulin mereksi. Aamulla viedessäni mattoa pesulaan oivalsin miten vaikea minun on rangaista vaimoani.”

Kallioon suuntautuva reitti pistää hyräilemään. Frediä muistellen voisi kulkea Kolmatta linjaa, jossa Kallion Bistro eli Oiva on sijainnut vuodesta 1940 lähtien.

”Saa Oivan portsari lantin, jonka velkaa jäin…”

Kalliosta voi jatkaa matkaa Liisankadulle ja käydä vilkaisemassa Matti Makkosen ruumisarkkuliikettä. Alakulo väistyy Pentti Saarikosken runon myötä.

”Liisankadulla samassa talossa kuin Matti Makkosen ruumisarkkuliike, on mun kotini: vessa, vesiposti, keittokomero ja huone.”

Lauluyhtye Muksut levytti kappaleen vuonna 1967.

Merelliseen  Helsinkiin pääsee tutustumaan vesibussilla. Luonnon ystävälle Vartiosaari on hyvä kohde monestakin syystä. Opastettu luontopolku vie jatulintarhaan, hiidenkirnun äärelle ja metsäkirkkoon. Välähdys entisestä saarielämästä tiivistyy höyrylaivan odostushuoneessa.

”Reittiliikennelaiturin viereen on jätetty muistoksi vanha höyrylaivan odotushuone. Pienessä kopissa oli varmasti tiivis tunnelma laivoja odotellessa. !800-luvun ja 1900-luvun alussa saareen liikennöi höyrylaiva useita kertoja päivässä. Laiva toi saareen aamun sanomalehdet ja vei saaren asukkaiden pitämien lehmien maitoa mukanaan myytäväksi Kauppatorille.”

Edellä oli vain pari reittikohdetta runsaasta tarjonnasta, mutta otan tavoitteeksi käydä läpi kaikki kaikki reitit. On tämä meidän Helsinkimme hieno kaupunki.

Muutama kysymys:

Kuka on suunnitellut Helsingin puhelinyhdistyksen talon?

Missä sijaitsee presidentti Relanderin muistomerkki?

Mikä on velodromi ja missä se sijaitsee?

Mitkä ovat tunnetuimmat Carl Theodor Höjerin suunnittelmat rakennukset?

Helsingin kaupunki asetti erään uuden asuinalueen rakentamisen ehdoksi, että 1-2 prosenttia rakennuskustannuksista on käytettävä julkiseen taiteeseen. Mikä on tämä asuinalue, jossa nykytaide on vahvasti läsnä?   

Lainaukset:

Pauli Jokinen Sunnuntaikävelyllä Helsingissä - 52 reittiä historiaa ja nähtävyyksiä. Minerva. 2015

  

Ystävyys

 

Synnymme yhteisöön,  pieneen tai suureen. Jos meillä on sekä isä että äiti, sukua onkin jo kahdesta suunnasta. Enoja, tätejä, setiä, serkkuja ja isovanhempia, joita on parhaimmillaan neljä.

Suuresta sukulaisjoukosta saattaa muodostua myös ystäväverkosto, mutta joskus joutuu toteamaan, että ”perhe on pahin”.

Ystävä on jotakin muuta kuin kaveri tai toveri. Leikkikaveri, työtoveri ja pelikaveri toimii tietyissä elämänvaiheissa ikään kuin kollega, joka kulkee rinnallamme.

Näitä mietin lukiessani kahden ansioituneen kirjailijan kirjeenvaihtoa. Paul Auster ja J.M. Coetzee kirjoittivat toisilleen vuosina 2008-2011 kirjeitä, jotka muutama vuosi myöhemmin julkaistiin kirjana. Ensimmäinen kirje alkaa näin:

”Hyvä Paul,

olen pohdiskellut ystävyyksiä, kuinka ne kehkeytyvät, miksi jotkut niistä kestävät niin pitkään, pidempään kuin kiihkeät kiintymykset, joiden kalpeina jäljitelminä niitä toisinaan (väärin) pidetään.”

Lapsuuden ystävän muistaa koko elämänsä ajan vaikka häntä ei näkisi kymmeniin vuosiin, tuskin edes tuntisi. Mutta merkillisen selkeä kuva on jäänyt tytöstä, jonka hänen isänsä toi kouluun ensimmäisenä koulupäivänä hevosella. Tai lastentarhan pojasta, jolla oli syyliä; piirileikissä oli vaikea tarttua käteen. Ehkä nämä eivät olleet ystävyyssuhteita, vaan ennemminkin maailman laajentumista. Ehkä tällaiset muistot kertovat enemmän näkijästä, siitä mihin hän kiinnitti huomionsa.

Ystävyyssuhteen perusta saattaa olla pyrkimys luoda suhteita joko uuteen, erilaiseen tai tuttuun ja turvalliseen. Pyrimmekö ihmissuhteissa vahvistamaan turvallisuutta, auttamaan, kilpailemaan, haluammeko olla ihailun kohteena vai etsimmekö ihailun kohdetta. Ensimmäisen koulupäivän kokemukset kertovat jotakin siitä, miten pyrimme luomaan suhteen vieraaseen ihmiseen.

Paul Auster kirjoittaa ystävyydestä.

”Parhaat ja kestävimmät ystävyyssuhteet perustuvat ihailuun. Se on peruskallion kaltainen tunne, joka yhdistää kahta ihmistä pitkän päälle. Ihailet jotakuta sen vuoksi, mitä hän tekee, mitä hän on, miten hän raivaa tiensä maailmassa. Ihailu suurentaa häntä silmissäsi, aateloi hänet ja korottaa hänet asemaan, jonka uskot olevan ylempi kuin omasi. Ja jos tällainen ihminen ihailee puolestaan sinua - ja niin tehdessään suurentaa sinut, aateloi sinut ja korottaa sinut asemaan, jonka hän uskoo olevan ylempi kuin omansa - silloin te olette täysin tasavertaisessa asemassa. Molemmat antavat enemmän kuin saavat, molemmat saavat enemmän kuin antavat, ja ystävyys kukoistaa molemminpuolisessa vuorovaikutuksessa.”

Viisaita ajatuksia. Tasapainon järkkyminen ystävyyssuhteessa on helppo tunnistaa. Entä ystävyys ja rakkaus. Pienelle lapselle rakkaus ja ystävyys ovat samaa. Eroottisen elämän alkaessa nämä voidaan erottaa toisistaan. Mutta avioliitossa ne taas yhdistyvät, jos mies ja vaimo eivät ole toistensa ystäviä, liitto tuskin kestää. Avioliitto on jatkuvaa keskustelua, kamppailua, jossa luodaan sääntöjä. Ei suotta puhuta tässä yhteydessä 30-vuotisesta sodasta. Avioliitto on jatkuva työmaa, jossa kumpikin puoliso joutuu vuorollaan etsimään itsestään uuden lähestymistavan toisen luokse. Ystävyyssuhde on tähän verrattuna pinnallisempaa.

”Ystävyys on hyviä tapoja, lempeyttä, tunne-elämän vakautta. Toisilleen huutavat ystävät pysyvät harvoin ystävinä.”

Oli ilo lukea kahden aikuisen miehen mietteitä ystävyydestä, kuinka he kuvaavat lapsuuden ystävyyssuhteita, suhteita toiseen sukupuoleen. Yhteisiä kiinnostuksen kohteita on kirjallisuuden ohella muitakin. Innostava lisäjuonne on heidän taitonsa pitää yllä keskustelua ilman henkilökohtaisia tapaamisia. Tämäkin muistuttaa tätä aikaa, jossa tapaamiset on vähissä. Moni kaatuu sisään päin, itseensä.

Kirjan lopussa he muistelevat uransa alkua. Hauska yksityiskohta on kirjoituskoneet, joilla ensimmäiset romaanit naputeltiin. Niin tuttu kapine, joka on edelleen vintillämme, sillä naputeltiin opinnäytetöitä, meidän molempien.

”P.S. Kyllä, Olivetti on täsmälleen sellainen kuin muistit. Pieni litteä vekotin, ja sen mukana tuli vetoketjulla suljettava kantolaukku - tässä tapauksessa sininen laukku, jonka keskellä on musta raita."

Lainaukset

Paul Auster, J.M. Coetzee. Tässä ja nyt - kirjeitä ystävyydestä. Tammi. 2013

    

   

 

Siivous

Virkistyy, kun löytää itselleen uuden kirjailijan, joka kirjoittaa oman ikänsä mukaista tekstiä. Ei keksittyä sepitystä vanhenemisesta ja elämän päättymisestä. Sillä vain kokenut tietää, miltä tuntuu, kun läheinen katoaa lopullisesti tai siirtyy toiseen todellisuuteen.

Nyt meidän ikäisille suositellaan kaappien, vinttien ja kellareiden siivousta sitä silmällä pitäen, että kuolinpesän aikoinaan huolekseen saavat voisivat välttyä turhalta puuhalta. Tälle siivoukselle on aivan osuva nimikin: kuolinsiivous. Siihen en nyt ryhdy, tyydyn vain siirtelemään tavaroita laatikosta toiseen. Tietysti voisin vaihtaa myös vintin ja kellarin tavarat keskenään. Samalla saisi hyvää liikuntaa rappusissa. Painon siirteleminen jalalta toiselle pitäisi olla erittäin hyödyllistä tasapainoharjoittelua.

Lukiessani Sielun ruumista oivalsin, kuinka siivoaminen puhdistaa mielen. Puuhan voi rinnastaa suorastaan terapiaan tai ainakin itsehoitoon. Joillekin tavarasta luopuminen on helppoa, toisille ihmisestä luopuminen tuottaa monenlaista ahdistusta. 

Tätä kuvausta voisi nimittää erosiivoukseksi. Sonjan avioliitto päättyi kymmenen vuoden jälkeen. Avioliitto oli ollut ”yksitotinen”, mitä se sitten tarkoittaakaan. Näin siivous eteni.

”Ensitöikseen hän puunasi keittiön putipuhtaaksi: tulikuumista paistinpannuista yltympäri roiskunut rasva oli hinkattava jäljettömiin.

Kahden päivän huolellisen kuuraamisen jälkeen keittiön käry oli vaihtunut persoonattomaan pesuaineen hajuun, jolla ei ollut mitään tekemistä ruoan kanssa.

Keittiöstä Sonjan siivousinto laajeni koko pikkukaksioon. Hän siivosi pikkutarkasti karkottaen kaikki mieheen liittyvät jäljet ja hajut; heitti pois useampia metallitutkimusalan teoksia, nipun erinäisten kodinkoneiden käyttöohjeita sekä kaikki miehen vanhat paidat, joissa pestyinäkin tuntui tupakan ja käristetyn lihan tuulahdus. Roskiin joutui myös kaapista tipahtanut miehen talvimyssy.

Hän jynssäsi jokaisen lattialaudan, repi tiivistetyt ikkunat auki ja putsasi joka nurkan.”

Miten Sonjalle lopulta kävi, jääköön kertomatta. Ero oli tullut yllättäen; mies oli riuhtaissut itsensä irti äkkiarvaamatta, kerännyt kamppeensa ja häipynyt. Tavarat ja hajut on mahdollista siivota pois, viikossa homma on jo hoidettu. Surua ja hylätyksi tulemisen tunnetta siivoaminen ei poista. Taitava kirjailija kuljettaa Sonjan rinnalla touhukasta ystävätärtä, jonka elämän täyttää muun muassa neljä omenapuuta, säilöntä, hillot ja mehut.

Pieneen kirjaan mahtuu monta elämänmakuista tarinaa, ja aivan fantastisia hyppäyksiä ihmisestä perhoseen.

Perinnöllisyystieteijliän tausta tekee uskottavaksi myös keskustelut tieteen moraalista ja etiikasta. Nuori opiskelija viettää päivän teurastamossa kokoamassa näytteitä. Aamulla hän on pannut jalkaansa hienot mokkasiinikengät. Novelli päättyy näin.

”Eipä siinä sen enempää. Amerikkalaiset mokkasiinit olivat pilalla: pitkällä liottamisellakaan ne eivät saaneet takaisin hilpeää männynkaarnan väriään vaan jäivät ikävän harmaanruskeiksi. Lihaa Zenja ei syönyt enää ikinä. Eikä hänestä jostain syystä tullut biologiakaan.”

Ihmisen elämässä on saranakohtia. Joskus on hyvä pysähtyä kynnykselle ja miettiä ottaako askeleen vai palaako takaisin. Ovia; avoimia ja suljettuja sekä kynnyksiä; matalia ja korkeita miettien odotan tietoa kirjastosta tilaamastani Ulitskajan ensimmäisestä romaanista Köyhiä sukulaisia. Haluan verrata vuonna 1993 ilmestynyttä tähän tänä vuonna julkaistuun tarinakokoelmaan.

Kirjassa on 129 sivua, joten sen lukee nopeasti kahteenkin kertaan.

Lainaukset:

Ljudmila Ulitskaja. Sielun ruumis. Siltala. 2021  

 

 

  

Muisti

”Muisti on ompelijatar, ja vielä mitä oikukkain. Muisti pistelee neulaansa sisään ja ulos, ylös ja alas, sinne ja tänne. Emme tiedä mitä tulee seuraavaksi ja mitä sen jälkeen. Niinpä maailman tavanomaisinkin liike, kuten kun istutaan pöydän ääressä ja vedetään mustepullo viereen, saattaa kuohauttaa tuhat merkillistä, irrallista katkelmaa, milloin kirkasta, milloin hämärää, jotka roikkuvat ja ponnahtavat ja putoavat ja hulmuavat, niin kuin nelitoistahenkisen perheen alusvaatevarasto pyykkinarulla tuulen kourissa.”

Katkelma on vuonna 1928 julkaistusta Virginia Woolfin romaanista Orlando, jota parhaillaan luetaan YLE ykkösellä päivittäin. Kirja on klassikko ja se on pohjana myös saman nimiselle elokuvalle. Suomenkielinen käännös on vuodelta 1984 ja kirja löytyy hyllystäni muiden Woolfin kirjojen vierestä. Mikä ilo kuunnella ja lukea se uudelleen. Hyvä tarina aukeaa nyt uudesta näkökulmasta ja sopii erinomaisesti aikaan, jota nyt elämme.

Yllä olevaa lainausta voisi purkaa useaan suuntaan. Nerokas vertaus muistista, enpä ole ennen tullut ajatelleeksi ompelijaa tässä merkityksessä. Pieni pyörittely päässä tuo mieleen räsymaton, johon kudotaan perheen, ehkä koko suvun historia. Tämä on naisten puuhaa, jossa sovitellaan yhteen esikoisen vauva-ajan lakana, kuopuksen kesämekko, vaarin kalsarinlahje, mummun essu, keittiön ikkunaverho ja Marimekon pussilakana. Liikutaan pitkällä aikajänteellä, ja jokainen kude heittää kutojan muistosta toiseen. Vain kutoja itse tietää, kenet hän sijoittaa vierekkäin vai onko kysymys vain siitä, että värit sointuvat toisiinsa.

Ensin ajattelin jatkaa ompelijan ja muistin yhdistävällä tiellä. Etsin viittauksia patch work -haulla. Termi tarkoittaa tilkkutöitä, joissa yhdistellään kankaanpaloja toisiinsa neulaa ja lankaa käyttämällä. Vanha tekniikka elää edelleen ympäri maailman; kaikkialla se tunnetaan naisten käsityönä, jossa hyödynnetään vanhojen vaatteiden ehjänä säilyneet kohdat ja tilkuista muodostuu uusi käyttötekstiili, esimerkiksi peitto. Ompelijan luova asenne käsityöhön on synnyttänyt upeita yksilöllisiä taideteoksia, joita kerätään museoihin kuten meillä ryijyjä.

Mutta takaisin romaaniin. Kirja on erikoinen elämäkerta henkilöstä nimeltään Orlando, joka syntyi 1500-luvun loppupuolella Englannissa, eli viisi aikakautta aina 1900-luvun alkupuolelle saakka. Mutta hänen elämänsä päättyi 36 vuoden iässä. Hän elää nuorukaisena sen aikaisen yläluokkaisen nuoren miehen elämää silloisen yhteiskunnan normiston mukaan, saavuttaa ammatillisia ansioita. Hän elää miehenä kaksisataa vuotta. Syntyy uudesti 1600-luvun lopulla naisena ja elää naisena 36 vuotiaaksi, mutta ei saavuta todellista aikuisuutta.

Woolf tarkastelee romaaneissaan aikaa ja tässä aika venytetään vuosisadoiksi toisin kuin hänen muissa kirjoissaan, joissa kuvataan yhden päivän tai muutaman tunnin pituista jaksoa. Mielikuvitus ja muistot tekevät ajasta vaikeasti hahmotettavan. Joskus muutama minuutti tuntuu ikuisuudelta ja toisinaan tunti on ohi silmänräpäyksessä.

”Muista ihmisistä tiedämme joidenkin olevan kuolleita vaikka he vaeltavat keskuudessamme, jotkut eivät ole vielä syntyneitä vaikka he kulkevat läpi elämän vaiheiden; toiset ovat satojen vuosien ikäisiä vaikka sanovat olevansa kolmekymmentäkuusi. Ihmiselämän todellinen kesto, mitä tahansa Kansallinen elämäkerta väittäneekin, on aina kiistanalainen seikka.”

Kirjan suomenkieliseen painokseen on lisätty Kirsti Simonsuuren loppusanat, jotka helpottavat tämän sangen erikoisen elämäkerran lukemista. Suosittelen lukemisen aloittamista lopusta, jotta nopeammin pääsee jyvälle siitä hyvästä mitä tarina sisäänsä kätkee.

Woolf on omistanut Orlandon ystävälleen Vita Sackville-Westille, jonka henkilöhistoria on kiinnostava. En malta olla mainitsematta Kentissä sijaitsevaa perheen kartanoa, jonka mailla on yleisölle avoin puutarhaharrastajien pyhiinvaelluskohde. Olen sen omin silmin nähnyt.

Lainaukset

Virginia Woolf: Orlando. Tammi. 2009