Muistoja idyllistä

 Efter mordet: ”Sandviken har förändrats för evigt”

 

Torstaiaamun uutinen järkytti pahasti; pieni idyllinen kaupunki antoi paljon 1970-luvulla siellä asuneelle. Oli mielenkiintoinen uusi työ, ensimmäinen työpaikka valmistumisen jälkeen. Sain tehdä haastavaa opetustyötä maahanmuuttajien kanssa. Aikuisopiskelijoita, joista moni oli Suomesta 1960-luvun suuren muuttoliikkeen sinne tuomia, mutta myös muita kansallisuuksia. Opetus oli järjestetty hyvin, oli valmista materiaalia ja mahdollisuus koota pienet 6-10 opiskelijan ryhmät. Parhaimmillaan 10 hengen ryhmässä oli seitsemää eri kansallisuutta. Opiskelijat saivat 240 tuntia opetusta, ja siitä heille myös maksettiin. Opiskelu oli työnantajan tarjoama mahdollisuus. Toki kaikki eivät olleet työsuhteessa Sandvikenin tärkeimpään työllistäjään, joten heille opetus oli maksullista. Joka tapauksessa saamani työkokemus oli minulle hyvin merkittävä. Se oli itsenäistä, luovuutta vaativaa, se avasi ikkunan moneen kulttuuriin ja ihmisten erilaisuuteen toimia ryhmässä.

Asuimme aivan murhapaikan läheisyydessä, silloin siellä ei ollut pubeja eikä pitsapaikkoja. 

Oli pieni, sievä kahvila, jossa silloin tällöin maistelin prinsessakakkua ja masariineja. Elämä oli niin rauhallista kuin olla saattaa.

Jotakin merkittävää ja vaikeasti selitettävää on tapahtunut jo parikymmentä vuotta sitten. Kävimme 2009 ikään kuin nostalgiamatkalla vanhoissa maisemissa. 

Kuvasin muutamia kohteita miettien, että teollistuminen oli jo 1800-luvulla mullistanut ihmisten elämän perustuksiaan myöten. Kaikki alkoi kanavan rakentamisesta vuonna 1862. Rakentajat, kovan ruumiillisen työntekijät tulivat eri puolilta Ruotsia. Yksi heistä oli Dal-Brita, oikea voimanainen, ”rallare”, sairaanhoitaja ja yhteisön ensimmäinen kätilö. Hänelle on omistettu muistolaatta.

Tehtaan perustaja istuu arvokkaana jalustallaan omassa yksinäisyydessään. Mutta komea on myös kone, jolla rauta taottiin. Olen käynyt terästehtaan tulisissa pätseissä, pajoissa ja työsaleissa, eikä siellä kaikki suinkaan suju käsin koskematta. 

Puistossa on muistolaatta, johon on kirjoitettu yhden työntekijän mietteet eletystä elämästä.

Säästäväisyydellä ja ylitöillä hän teki kolmesta pojastaan ylioppilaat. Hän hengitti ja eli heidän kauttaan, he olivat hänelle askelmat kohti aurinkoa. Itse hän ei ollut koskaan käynyt elokuvissa tai teatterissa, eikä hänellä ollut aikaa lukea kirjoja. He olivat onnistuneet ja tulivat kotiin pyhisin ja vieraalla äänellä kertoivat noista asioista. Heidän naisillaan on kylmä katse ja he halveksivat häntä, kun hän syö veistä käyttäen. Hän ei tule koskaan ymmärtämään sitä, kuka muurasi hänet yksinäisyyteen.

Kauniiden kuvien rinnalle on hyvä tuoda myös muutoksen näkyminen: ostoskeskuksen edusta ja koulun sisäänkäynti. Kuvat ovat lähiöstä, joka rakennettiin 1960-luvun lopulla suuren muuttoliikkeen aikana. Tuossa lähiössä osa asuinrakennuksista purettu jo 2000-luvun alussa.

 

Ruotsissa tapahtuu hyvin ikäviä asioita, ja ilmiö ei ole ainoastaan suurten kaupunkien ongelma. Sandviken ei ole enää sama, surettaa ja satuttaa.

Paikalliset kertovat kokemuksistaan Svenska Dagbladetin 21.9. lehtihaastattelussa; hämmennystä ja neuvottomuutta.

”Det händer ju överallt, så vad ska man göra”, säger pensionären Nils Hasselkvist och rycker uppgivet på axlarna. Två döda, två skadade blev facit efter skottlossningen på en bar i centrala Sandviken. Bara en av dem var tilltänkt måltavla, enligt polisen.

... 

Hon är chockad över att skjutningen skedde på en krog dit hon brukar gå med jämna mellanrum. 

– Sandviken har förändrats för evigt.

Kvinnan, som inte vill ha med sitt namn, har bott i Sandviken i 30 år, men nu känner en del av henne att hon vill flytta eftersom staden känns mer orolig. 

– Men det här sker ju i Uppsala, Stockholm... Vart ska jag flytta? 

– Men det händer ju överallt, så vad ska man göra, säger han och rycker lite uppgivet på axlarna.

...

Det här är inte första gången Sandviken skakas av ett våldsdåd. I oktober i fjol sköts en 16-årig pojke ihjäl på en cykelbana i stadsdelen Barrsätra i Sandviken. Mordoffret var inte känd hos polisen sedan tidigare men det fanns misstankar om att mordet hade kriminella kopplingar.

Vaarallinen juhannus

 Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tove Janssonin kirjoja en ole lapsena lukenut, enkä lukenut lapsellenikaan. Lähikirjastossa käydessäni huomasin, että esille oli nostettu ehkä yksin juhannusta viettävää ajatellen ”Vaarallinen juhannus”. Merkillisellä tavalla se osoittautui hyvinkin ajankohtaiseksi juuri nyt. Uutiset, kaaos ja luettu kirja tunkivat uniin.

Muumit kehittivät omasta kaaoksestaan teatteriesityksen. 

Juhannukseen kuuluu taikojen tekeminen, enneunien näkeminen, ja kaikki tämä sotkeutuu kokijan ja näkijän oudoksi uneksi. Muumimaassa on ollut mielenosoituksia, kylttejä ja kulkueita, mutta nyt ne palavat juhannuskokossa. 

”Juhannuskokko paloi. Se ryntäsi ryskyen ahmimaan julisteita, joissa luki ”Laulaminen kielletty, "Kukkien poimiminen kielletty" ja" Nurmella istuminen kielletty... ”

Se räiskyi iloisesti mustissa kirjaimissa, ja kipinä sinkoili kohti kalpeaa öistä taivasta. Paksu savu tuprusi pitkälle yli niittyjen ja jäi leijumaan kuin valkoisina mattoina ilmaan." 

Ystäväni päässä tämä uni sai muodon, jossa uusi hallitus on kieltänyt pullonsuusta juomisen. Herätessään hän, Hemuli, hetken pohdittuaan
toteaa, että tätä en olisi Orposta uskonut. Toinen uneksija näki nuoren miehen karsimassa kuivia puunoksia kokkoa varten. Kokko riehahti tuleen, ja liekit nuolivat jo naapurin kuusiaitaa. Onneksi uneksija tässä vaiheessa heräsi ja pysyi turvallisesti omassa sängyssään eikä rynnännyt puhelimeen hälyttämään palokuntaa. 

Muumit valmistautuvat taikoihin tarkoituksenaan nähdä tuleva sulhanen. He keräävät kukkia ohjeiden mukaan. Kun kukat on poimittu, toimitaan seuraavasti. 

”Ensin pitää kulkea seitsemän kertaa itsensä ympäri ja samalla vähän murista ja polkee maata. Sitten pitää mennä takaperin kaivolle ja katsoa sinne. Ja silloin näkee vedessä sen, jonka kanssa menee naimisiin. Mutta miten hän hänet saa sieltä ylös? Vilijaana kysyi järkyttyneenä.

Äh, hänen kasvonsa tietenkin, Niiskuneiti sanoi. Hänen haamunsa! Mutta ensin meidän on poimittava yhdeksän erilaista kukkaa. Yksi, kaksi, kolme, ja jos sinä nyt sanot sanankin, et pääse koskaan naimisiin! Niiskuneiti ja Vilijaana poimivat salaperäiset kukkavihkonsa tulen hiipuessa hiljaa hiillokseksi ja aamutuulen alkaessa puhaltaa yli niittyjen. 

Silloin tällöin he vilkaisivat toisiinsa ja nauroivat, sillä se ei ollut kiellettyä."

Maailma on täynnä pahuutta, sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta. Meille Suomessa juhannus ja joulu ovat tärkeitä juhla aikoja. Muistan joulun vuosia sitten kun television kautta koteihin tunkeutui kammottavat kuvat Romaniasta, diktaattorin vallasta syökseminen. Järkyttävimmät kuvat näyttivät lastenkotien kehitysvammaisten, sairaiden pikkulasten olosuhteet laitoksissa. Näihin uutisiin reagoi myös silloinen tasavallan presidentti Mauno Koivisto. Minulle jäi tuntuma, että hän paheksui ennen kaikkea sitä tapa, jolla meidän joulurauhamme rikottiin. 

Juhannuksen vietto sai tällä kerralla synkän sävyn samalta suunnalta. 

Tänä juhannuksena ei kokkoja poltettu kuivuuden takia, mutta Muumimaassa se myrskystä huolimatta onnistui, ja ilta päättyi rauhallisesti. 

”Ja nyt poltetaan juhannuskokko, sanoi Vilijaana. Hän sammutti lampun ja pisti tulitikut taskuunsa. Ulkona päivä oli vielä niin valoisa, että joka ikinen maassa kasvava korsikin erottui. Kuusen latvojen takana, minne aurinko oli laskenut hetki sitten, viipyi vielä punainen juova odottamassa seuraava päivää.”

Lainaukset:

Tove Jansson Vaarallinen juhannus. WS Bookwell Oy 2010

Suomenkielisen laitoksen ensimmäinen painos ilmestyi 1957

Farlig midsommar ilmestyi 1954

Pelargonit

 

Sana tulee kreikan kielen sanasta pelargos, joka tarkoittaa haikaraa. Mutta nyt ei ole kysymys linnuista. Taimitarhoissa sitä löytyy monen värisenä muunnoksena täydessä kukassa teholannoituksen ansiosta. Se sopeutuu erityisen hyvin kuivaan ympäristöön, sisälle ja ulos, ja parhaiten sen saa hengiltä liialla kastelulla. Olen joskus ollut niin innostunut tästä kasvista, että toin sitä (ehkä laittomasti) Lontoon Chelsea Flower Showsta, jossa on tarjolla myös harvinaisuuksia. Nämä kukkani eivät ole enää elossa.

Lähitarhalta ostin pinkin kaunottaren, joka tunnetaan nimellä Mårbacka. Lajike on vanhaa ruotsalaista perua, mutta koska sen alkuperä on hämärän peitossa, sekaannus on mahdollista. Lähinnä sen saattaa sekoittaa tanskalaiseen Dronning Ingridiin. Kuvissa näyttävät hyvin samanlaisilta. Mutta kuningatar Ingrid oli ruotsalainen, joten en pidä mahdottomana, etteikö hän olisi voinut ottaa mukaansa kotimaastaan lähtiessään muutaman kukkaruukun. Olisivathan nämä tutut kukat ilahduttaneet puutarhoista kiinnostunutta kuningatarta ja lievittäneet koti-ikävää. Äidin puutarhaharrastus periytyi tyttärelle Tanskan kuningatar Margareeta II.

Puutarhoista on mahdollista ammentaa monenlaista tietoa kasvien ohella. Mårbackan historia on yksiselitteinen; se johdattelee kirjallisuuden pariin. Selma Lagerlöf syntyi vuonna 1858 Mårbackassa. Kartanossa hän vietti lapsuus- ja nuoruusvuotensa. Suku menetti kartanon konkurssin seurauksena, oliko holtitonta talonpitoa vai mistä oli kysymys. Selma Lagerlöf oli itsenäinen ja omatoiminen, työskenteli pitkään opettana. Opettajan palkalla ei kartanoa osteta, mutta saatuaan ensimmäisenä naisena maailmassa Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1909, Mårbacka siirtyi hänelle. Hänen tuotannostaan tunnetaan ehkä parhaiten lastenkirja ”Peukaloisen retket villihanhien seurassa”. Muistan lukeneeni kirjaa jälkikasvulle ja televisiosarjaakin seurattiin. Nyt, kun melkein kaikki on käden ulottuvilla, voisi kuunnella ”Gösta Berlingin taru” kirjan, joka kuvaa 1800-luvun elämää Ruotsissa. Muistelen nähneeni kirjaan perustuvan näytelmän Kansallisteatterissa, ja viittauksen Lagerlöfin omaan lapsuuteen.

Mårbacka on edelleen olemassa, koska Selma Lagerlöf määräsi testamentissaan asuinrakennuksen säilytettäväksi siinä kunnossa kuin se oli hänen eläessään ja pidettävä avoimena yleisölle. Rakennuksen sisustus ja puutarha muodostavat kauniin kokonaisuuden. Ruotsissa on muitakin taiteilijakoteja, joiden hoitoon on satsattu, tässä en ole käynyt, mutta kuvia ja kirjoja on runsaasti sisätiloista ja puutarhoista. Tällä ajatuksella on kunnostettu meillä ainakin Sibeliuksen koti ja puutarha. 

Ruotsalainen Ellen Key oli 1900-luvun alun vaikuttajanaisia monessakin mielessä. Hänen ideansa kodista ja kodin sielusta vaikutti selvästi tuon ajan naisiin, naisiin, joilla oli mahdollisuus muokata kotinsa itselleen sopivaksi. Puhuminen sielusta on ollut pitkään kovin vanhanaikaista, toisin oli ennen. Mielenterveyttä hoidettiin sairaaloissa, joissa oli aina suuri puutarha ympärillä; kaunis puisto ja kukkaistutukset. Sairaalaympäristö, jossa kasvoin oli myös veden äärellä. Oli tilaa liikkua, etsiä varjoa, kiivetä puuhun, käydä uimassa, uimapaikkoja oli useita. Jännittävin reitti kulki hevoshaan läpi.

Ellen Keyn mukaan luonto heijastaa sielun maisemaa ja erilaisia mielentiloja. ”Själen blir en gruva ju mer den upparbetas.”

”Denna bok…är för dem hvilka en sommardag i timmar kunna ligga i en hage, tjusande af fjädermolnens skiftande hamn; för dem hvilka kunna sitta försjunka i den stund då dagen dör och natten födes…”

Millaisia ajatuksia pelargonia sinussa herättää? Nautitaan kesästä!

Ellen oli muuten sitä mieltä, että jokaisessa huoneessa pitää olla kirjoituspöytä.

Lainaukset

Ingela Bendt: Ett hem för själen – Ellen Keys Strand. Albert Bonniers Förlag 2002

  

Mainehaitta

Uusi tuttavuus, Martta Bröyer (1897-1979), esiteltiin ansiokkaasti Hakasalmen huvilan pienessä, intiimissä tilassa. Neljä näyttelijää vaihtoivat roolista toiseen, joita oli kaikkiaan kymmenen, jos onnistuin oikein laskemaan. Kaikki toimi hienosti ja harkitusti; liikkeet, musiikki, nimilaput, aikatasot ja tapahtumapaikat.

Näytelmän keskiössä on ihmisen kehollisuus, ja liikkeen merkitys mielen eheytymiselle. 1900-luvun alkupuolen suhtautuminen tanssiin ja vapaaseen liikkeeseen oli yksiselitteisesti kielteinen jopa tuomitseva. Näytelmässä viitataan tuon ajan toisinajattelijoihin: Wilhelm Reich (1897-1957), Rudolf Steiner (1861-1925), Mary Wigman (1886-1973), Rudolf von Laban (1879-1958). Tosin en tiedä, millainen heidän suhteensa oli Hitleriin tuona aikana.

Reichista tiedän enemmän. Hän on itävaltalainen (syntynyt Ukrainassa) psykoanalyytikko ja Freudin oppilas. Hänestä on kirjoitettu 15 elämäkertaa, useita opinnäytetöitä aivan viime vuosinakin. Hänen työnsä jatkajia ja/tai vaikutteita saaneita ovat mm Karin Horney ja Erich Fromm sekä gestalt-terapia. Reichin kirjallinen tuotanto on hyvin laaja, mutta suomeksi on saatavissa vain 1970-luvulla julkaistu Fasismin massapsykologia.    

”Reich oli karismaattinen puhuja, joka osasi puhua ihmisille heidän vastaanottokykynsä mukaan. Hän puhui elävästi ja vaistosi kuulijoidensa tarpeet. Hän oli avoin ja innostava, hän aloitti puheen kuulijoiden konkreettisista tarpeista ja mielenkiinnon kohteista ja johdatteli heitä näkemään yksilöllisten ongelmien suhteen yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Vähitellen Reich alkoi tulla yhä tietoisemmaksi yhteiskunnan vaikutuksesta neuroosien syntyyn. Hän vakuuttui siitä, että ihmisten voimattomuus sortajiaan vastaan johtui siitä, että autoritaarinen yhteiskunta pakotti yksilön torjumaan seksuaalisuutensa ja sitä kautta tämä menetti voimansa ja rohkeutensa nousta puolustamaan itseään. Hän näki työkseen valistaa kansaa jokaisen yksilön seksuaalisista ja taloudellisista oikeuksista ja hän puhui seksuaalivalistuksen, vapaan abortin ja ehkäisyn puolesta. Tätä varten hän perusti neljän kollegansa ja kolmen synnytyslääkärin kanssa seksuaalipoliittisen yhdistyksen Die Sozialistische Gesellschaft für Sexualberatung und Sexualforschung, joka avasi Wienissä neljä seksuaalineuvontaklinikkaa työläisille. Klinikoille tulvi ihmisiä, joten tarve tällaiseen toimintaan oli ilmeinen. Reichia kosketti erityisesti monien naisten hätä. Nämä naiset oli pakotettu jatkamaan surkeita avioliittojaan ja synnyttämään lapsia, joita he eivät halunneet tai eivät köyhyytensä vuoksi pystyneet kasvattamaan. Samoin hän puhui nuorten puolesta, jotka moraalisääntöjen, tietämättömyyden ja surkeiden asumisolojen vuoksi joutuivat kieltämään seksuaaliset tarpeensa. Klinikoilla annettiin terapiaa ja seksuaalivalistusta, ja siellä suoritettiin myös abortteja.”

Lainaus: kehopsykoterapia.fi Markku Välimäki: Wilhelm Reich ja hänen elämänsä

Näytelmän käsiohjelmassa on jokaisen henkilön taustakuvaus. Reichin kohdalla kuvaus päättyy: ”Emigroiduttuaan Yhdysvaltoihin Reich perusti Orgonon-tutkimuskeskuksen ja alkoi myydä parantavia orgonikammioita. Hänet tuomittiin Yhdysvalloissa kuluttajien johtamisesta harhaan ja hän kuoli vankeudessa.”

Niin tai näin. Jossakin toisessa yhteydessä tuomion sanotaan tuleen oikeuslaitoksen halventamisesta. Kun seksuaalisuus, abortti ja ehkäisy ovat nykyäänkin vaikeasti käsiteltäviä asioita, on helppo ymmärtää se, miten paljon ristiriitoja aihe tuohon aikaan synnytti myös poliittisista syistä. Tästä syystä laitoin otsikoksi: Mainehaitta.

Kiinnostava aihe näytelmässä oli myös raha. Mary Wigmanin perustama Dresdenin tanssikoulu oli joko jatkuvassa rahapulassa tai taloudelliset tavoitteet oli korkealle viritetyt. Kaikille eheytyminen ei tanssin avulla ollut mahdollista. Jyvät seulottiin akanoista.

Entä itse Martta Bröyer? Hän sukunimensä oli alkujaan Nevalainen, nimen muutos oli hänen omansa. Hän aloitti tanssiopintonnot Helsingissä 20-vuotiaana, ja Dresdenin opintojen jälkeen ryhtyi kehittämään omaa opetusmetodiaan, jossa yhdisti tanssia ja lausuntataidetta. Hänen metodinsa, jossa välittyi syvä tunneilmaisu ja groteskit liikkeet, herätti Suomessa vastarintaa ja sai huonon vastaanoton. Hän jatkoi perustamansa koulun toimintaa 1950-luvun lopulle eikä lopettanut julkisia esiintymisiä. Vuonna 1956 Martta Bröyerille myönnettiin Pro Finlandia -mitalli. Merkittävä henkilö Martan elämässä oli hänen kasvattiäitinsä Hanna Blåfield, joka adoptoi hänet vuonna 1937. He asuivat yhdessä Hannan kuolemaan saakka.

 

 

 

Essee

Lukutottumukset muuttuvat iän mukana. Nuorena kiinnostuksen kohteena olivat romaanit, joissa juonivetoisesti kuvattiin uskomattomia henkilöitä vierailla mailla sodan melskeissä tai muissa haasteellisissa tehtävissä. Kirjan lopussa oli usein onnekas loppu, ja joskus luin viimeiset sivut etukäteen välttääkseni ”turhan jännityksen” keskushenkilöiden kohtalosta.

Nyt valitsen mieluummin tiiviin kerronnan ja fyysisesti kevyen kirjan. Myös esseet houkuttavat lukemaan, koska siinä kirjoittaja on jo tiivistänyt käsittelemänsä aineiston jonkin teeman ympärille.
Pari kymmentä vuotta sitten hankin Oswald Spenglerin (1880-1936) kirjan Länsimaiden perikato. Kirja julkaistiin Saksassa vuonna 1918 ensimmäisen maailmansodan päättyessä. Lueskelin kirjaa sieltä täältä, mutta pinnalliseksi lukeminen jäi. Elimme seesteistä ja poikkeuksellisen turvallista eurooppalaista rauhan aikaa. Tilanne on nyt toinen, mutta en palaa edellä mainittuun kirjaan, jonnekin se on muuttojen yhteydessä hävinnyt.

Spenglerin pääajatus kulttuurien kuvauksessa on rinnastus vuodenaikoihin. 
” Elinvoimaisessa kasvuvaiheessa, keväässä, kulttuuri kokoaa ihmiset orgaaniseksi yhteisöksi eli hengeksi, joka on yhteisön sisäisesti eletty kokemus itsestään. Kun kulttuuri lujittuu, sen tapa toimia tulee yleisesti ja laajemmin omaksutuksi. Samalla syntyvät parhaat ja kestävimmät saavutukset, rakennukset, kaupungit ja taideteokset. Sivilisaationvaiheessa eli syksyssä kulttuuri menettää luovan voimansa, vaikka jatkaakin olemistaan noudattamalla aiempaa toteuttamistapaa. Talven koittaessa kulttuuri on jo sisäisesti kuollut. Sen pyhyyden käsite on kadonnut. Vaikka sivilisaatio näennäisesti jatkaisi elämäänsä ulkoisesti tasapainoisena, se on silti sisäisesti kuihtumassa, näivettynyt ja luonteeltaan neuroottinen.”

Esseen kirjoittaja tuo Spenglerin rinnalle itävaltalaisen Egon Friedellin (1878-1938), ja tästä rinnastuksesta tulee tekstiin jännite. Lukija miettii, miten historiankirjoitus on aikaan sidottua. Mikä on tämän aikakauden sairaus, missä on se heikko kohta, jonka pettäessä koko sivilisaatio ja länsimainen kulttuuri on vaarassa luhistua?

” Tämän päivän ihmistä pommitetaan jatkuvasti tosiasioilla, jotka näennäisesti vaativat moraalista kannanottoa puolesta tai vastaan. On selvää, että totuudella ei tämän keskustelun kanssa ole paljon tekemistä. Tässä mielessä nykyiset internetin someilmiöt, vihapuhe, anteeksipyyntövaatimukset, kulttuurisen omimisen käsitteet, salaliittoteoriat, fake news ja muu manipulaatio, ovat vain massayhteiskunnan sivilisaatioihmisten hysteriaa ja hedelmätöntä tunteiden aaltoilua. Nämä ilmiöt perustuvat valikoiviin faktoihin ja totuuden mahdollisuuden kieltämiseen. Totuutta kun ei an sich ole olemassa. Mikä tahansa sopivasti editoituna saadaan näyttämään miltä tahansa.”

Ei tätä ole mukava kirjoittaa, saati lukea. Säästyn paljolta kun en lue somekirjoituksia enkä twiittejä. ”Spengler ei usko tasa-arvoon. Ihminen on petoeläin ja saalistaja, joka etsii vain omaa etuaan.” Juutalainen Friedell oli omana aikanaan arvostettu kirjailija, mutta päätti päivänsä 1938 Wienissä hyppäämällä ikkunasta kadulle SA-joukkojen hakiessa hänet kotoaan. Kaikuja nykyhetkestä, joita uutiset välittävät monesta suunnasta.

Missä luuraa se seuraava rauhantahtoinen pieni pullea, tomera mies/nainen, joka median muokkaamana on valmis tuhoamaan oman kansansa.

”Kun kulttuurin henkistä taustaa ei enää kyetä arvostamaan, yhteiskunnat lakastuvat takaisin aiempaan mitättömyyteensä, kunnes lopulta kuolevat uuden nousevan kulttuurin syrjäyttäessä sen. Aivan lopussa myös johtajat menettävät ajattelukykynsä. Tai jos olisi uskominen, ja miksei Spenglerkin näin ajattelisi, uusi kevät ja renessanssi nousevat vanhan kulttuurin raunioilla. Mistä se tulee, voimme vain aavistaa.”

Lainaukset:
Mikko Ketovuori: Historian ongelma Oswald Spenglerin ja Egon Friedellin kulttuurifilosofiassa.
Teoksessa: Puolesta ja vastaan. Esseitä kirjoista ja aatteista. Toim. Katariina Kajannes ja Matti Kuhna. Athanor 2020
 

 

  

 

Väsymys

 

Ajattelin ensiksi otsikoksi vanhuus, mutta se on kovin monitahoinen aihepiiri, joten rajaan aiheen niin, että kerron väsymyksestä. Kaikenikäiset kokevat väsymystä sekä henkistä että fyysistä. Iän myötä kokemus muuttuu, ja toipuminen käy hitaammin. Innostus ja tarmo ovat tunteita, joiden pituus on nykyään kovin vaikeasti ennakolta arvattavissa. Päässäni syntyy ideoita jopa toimintasuunnitelmia, joita hetken pyöriteltyäni olen jo vähän uupunut.

Viimeksi lukemani Antti Eskolan kaksi kirjaa käsittelevät vanhuutta, hän kirjoittaa viitaten vanhuustutkimuksiin ja rikastaa tekstiä omilla havainnoillaan vaivojaan kaunistelematta. Hän sivuaa myös yhteiskunnan vastuuta vanhuksista kuten sosiologin pitääkin.

Väsähtäminen on sana, joka kuvaa oivallisesti sitä tilannetta, johon yllättäen joutuu, kun vanhasta muistista kuvittelee pystyvänsä puhdistamaan räystäskourun, pesemään ikkunat, tyhjentämään vinttikomeron sinne kertyneestä romusta ja monesta muusta pikkupuuhasta. Vanha pariskunta joutuu myös valvomaan toistensa toilauksia ja torjumaan uhkarohkeita yrityksiä.

” Sillä kaikki tuollainen, ikääntymiseen ja kulumiseen liittyvä, tahtoi nykyisin oieta pitkäksi, liikkumattomaksi, huolten ja ärtymyksen ilmeiden sekaiseksi katseeksi, joka ei useinkaan hahmottanut eikä ymmärtänyt näkemäänsä. Näkemystä haluava katse ei ollutkaan. Se oli näköaistin sillalle nukahtanut tajunnantila.”

Monipuolisesti tutkijan otteella kirjassa esitellään erilaisia vanhuuteen liittyviä tutkimuksia ja niiden taustalla olevia teorioita; irtautumisteoria ja aktiivisuusteoria. Kun puhutaan vanhenemisesta, tarkkakorvaisen on syytä miettiä, millaiseen viitekehykseen vanhus silloin sijoitetaan. Muistan lukeneeni kauan sitten mietintöä, jossa pohdittiin ”passiiviväestön” sijoittamista. Sanapari oli siinä määrin kryptinen, että luin tekstin tarkkaan. Sana tarkoitti vanhuksia.

Eskola kirjoittaa vanhuuden väsymyksestä viitaten Tiina Mäkelän väitöskirjaan.

” Viehätyin nimenomaan siitä kaunokirjallisesti tai peräti runollisesti rikkaasta sanastosta, jolla väsymystä on kuvattu.”

Uneliaisuus, voimattomuus, uupumus, nääntyminen…

Tässä kohdassa pysähdyin miettimään vanhoja asioita. Eskolan tutkimusmenetelmäkirjoja olen tenttinyt 60-luvulla sosiologian opiskelun yhteydessä. Alardt ja Littunen on myös tentitty. Sosiologian peruskurssilta jäi mieleeni Yrjö Littusen luennolta tehtävä, jossa oli kuvattava huhun kulkua yhteisössä kaunokirjallisen teoksen pohjalta. Valitsin John Steinbeckin kirjan Helmi. Erittäin inspiroiva tehtävä, ja se oli lajissaan ainoa koko opiskelun aikana. Mikä menetys, että taiteet kaikissa muodoissaan on unohdettu akateemisen opiskelun piiristä. Ainakin kaunokirjallisuudelle pitäisi löytyä paikka yhteiskunta- ja käyttäytymistieteissä. 

Vanhuus sijoittuu väistämättä elämän ja kuoleman väliin. Se on luonnon laki, johon Eskola johdattelee Ari-Pekka Huhdan kirjan Talventörröttäjät lainauksin.

”Kysymys kuuluu, mitä jää jäljelle kukkasista kesän mentyä. Jäljellä ovat kuihtuneet, vähemmän silmiin pistävät talviset muodot. Siinä ne törröttävät lumen pinnan yli kurottautuvina jäänteinä kuivuneine varsineen, kukintoineen ja siemenineen. Jos ihailemme vain kesän loistavanvärisiä kukkia, talven mystinen kasvimaailma jää huomaamatta, vaikka se on täynnä kiehtovia kauneuselämyksiä ja biologisia sopeumia.”

Lukeminen saa muistot elämään ja päivään tulee uusia väristyksiä. Jokainen päivä on uusi haaste omalla tavallaan.

Antti Eskola (1934-2018) on yksi modernin suomalaisen sosiologian perustajista. 

Viitteet:

Antti Eskola: Vanhuus - Helpottava, huolestuttava, kiinnostava. Vastapaino. 2016

Antti Eskola: Vanhanakin voi ajatella – Mielikuvista ja niiden voimasta

Antti Eskola – Intellektuellin muotokuva. Pertti Alasuutari, Matti Alestalo, Harri Melin & Oli-Helena Ylijoki (toim.) Vastapaino 2019

Elämäkerta: Tove Ditlevsen

Pitkä tauko - hiljaisuus ja hämmennys - tuntuu kuin kaikki ympärillä muuttuisi ensimmäistä kertaa, mutta niinhän se ei ole. Kaikki tämä: sota, jälleenrakentaminen, lama, työttömyys, on vain toistoa.

Omaan elämäänikin ovat nuo vaiheet kuuluneet kaikuina edelliseltä sukupolvelta. Syvyyttä menneeseen olen hakenut elämäkerroista, joita olen kesän kuluessa lukenut.

Tanskalaisen Tove Ditlevsenin (1917-1976) elämäkerta on vasta nyt käännetty suomeksi, mutta mikä onni saada Kööpenhamina-trilogia luettavaksi, vaikka sitä ei ole osannut edes odottaa.

Tanskalaisten rakastama kirjailija kuvaa omaa kehitystään Kööpenhaminan harmaissa työläiskortteleista tarkalla lapsen katseella, tyylillä, joka puhuttelee yksinkertaisilla lauseilla, joka ei liioittele, väritä eikä tunteile. Lapsi tavoittelee jotakin muuta, hän etsii kosketusta taiteeseen, runojen ja kirjallisuuden maailmaan.

Trilogian kolmas osa Aikuisuus kuvaa kirjailijan rosoista elämää: suhteita miehiin, lääkkeisiin ja kirjoittamiseen. Lukiessa tulee tunne kuin tirkistelisi salaa nuoren naisen päiväkirjaa. Vääriä valintoja, laittomia abortteja, kipulääkkeiden käyttöä ja vieroitushoitoja. Noin 200 sivuun on tiivistetty aikuisen elämä, jonka lukemiseen käytin paljon aikaa.

Ensimmäisen avioliiton solmiessaan Tove oli kaksikymmentä vuotias jo aktiivisesti kirjoittava ja saanut julkaistua töitänsä.

”Teen kaiken ollakseni hänelle mieliksi, olenhan hänelle vieläkin kiitollinen siitä että hän nai minut. Jokin on silti pielessä, mutta yritän parhaani mukaan olla ajattelematta sitä. Jostakin syystä Viggo F. ei ole koskaan ottanut minua syleilyynsä, ja se hiertää minua hieman, suunnilleen samalla tavalla kuin jos minulla olisi kivi kengässä.” 

Heidän ikäeronsa oli runsas 20 vuotta, ja suhde päättyi melko nopeasti. Molemmat hyötyivät suhteesta omalla tavallaan. Kirjailijan äidillä on tässäkin vaiheessa oma kiinnostava osuutensa. Kuultuaan eroaikeista, äidin kommentti paljastaa taitavan kirjoittajan tyylillä enemmän kuin muutama lause.

”Niin, äiti sanoo, tavallaan ymmärrän sinua hyvin. Näyttääkin ihan tyhmältä kun te kävelette kadulla, kun mies on niin paljon lyhyempi kuin sinä”.

Onko tämä kuvaus ironiaa, vai nuoren naisen hupakkomaisuutta, johon kuuluu syöksyminen uuteen suhteeseen heti kun avioliiton kahleet ovat irtoamassa.

”Turvallisuus oli minulle sitä että olin naimisissa oleva nainen, kävin ruokaostoksilla ja laitoin ruokaa, ja nyt se kaikki on tuhoutunut.”

Hyppään kolmanteen avioliittoon Carl-nimisen lääkärin kanssa, josta Tovea varoiteltiin. Hänen polkunsa kipulääkkeiden, morfiinin ja petediinin kautta liukui narkomaniaan. Minun on ollut vaikea ymmärtää, miten se oikein tapahtuu, mikä ihmisessä muuttuu. Tämä kuvaus aukaisi näkökulman, joka pysäytti.

Perheeseen on otettu apulainen hoitamaan Tovea, lasta ja kotia. Tove ei pysty liikkumaan ilman apua, hän painaa 30 kiloa.

”Makaan aina sängyssä ja pääsen vessaan vain kun Jabbe tukee minua. Kun hän syöttää minua, hänen isot kasvonsa ovat aivan märät, ikään kuin niille olisi roiskunut nestettä, ja kuljetan sormeani hänen toista poskeaan pitkin. Sitten työnnän sormen suuhuni ja huomaan että se maistuu suolaiselta. Ajatella, sanon kateellisena, kunpa voisinkin tuntea jotakin toista ihmistä kohtaan.”

Tunteiden kuolema, kyky empatiaan tekee auttamisen hyvin vaikeaksi, tästä lienee kysymys kun vieroitukseen ei hakeuduta tai se jää kesken. Vaikka aihe on raskas, ei tehnyt mieli jättää kesken. Kertojan ääni on vakuuttava, sitä kuunteli herkällä korvalla.

Lainaukset: Aikuisuus. 

Tove Ditlevsen. Kustannus S&S. 2022