Kaunokirjoitus

Muistatko mustepullon? Puuvartisen mustekynän? Sinikantinen vihko, jossa vaalean siniset apuviivat, joiden väliseen tilaan kirjoitettiin ”kaunolla” koukeroiset kirjaimet, pelotti josko muste loppuu terästä liian aikaisin tai vielä pahempaa terästä valuu tippa, joka leviää töhryksi puhtaalle sivulle.

Musteen tuoksu on myös jäänyt hajumuistona, mutta ihmeellistä kuinka kirjoittamiseen liittyvät liikkeet ovat jääneet myös lihasmuistiin. Ote kynään ja sen liike paperilla tulivat eläviksi lukiessani Mihail Siskinin novelleja.

”Antakaa kun näytän teille. Keskisormen vasen sivu tulee asettaa lähelle kynttä kynän oikeaa sivua vasten. Kas näin. Peukalo asetetaan, niin ikään läheltä kynttä, vasenta sivua vasten,  mutta etusormi ei paina kynää päältä vaan pelkästään koskettaa sitä, ikään kuin silittää sen selkää. Kynä puolestaan ottaa tukea etusormen kolmannen nivelen tyvestä. Näitä kolmea sormea sanotaan kirjoitussormiksi. Sen enempää nimettömän kuin pikkusormenkaan ei pidä koskettaa paperia.”

Näin on ote kynästä saatu ja mustepullosta sopiva määrä mustetta, ei liikaa eikä liian vähän.

”Käden ja paperin välillä tulee aina olla tyhjä tila, ilmaa. Jos käsi ei ole vapaa, jos se lepää paperilla tai ottaa tukea edes pikkusormen kärjellä, sen liikkeessä ei voi olla vapautta. Kynän tulee koskettaa paperia kevyesti ja pakottomasti, jännittämättä yhtään, ikään kuin leikitellen. Pikkusormi ja nimetön, uskokaa pois, ovat pelkkää atavistisia jäänteitä, ilman niitä on aivan mahdollista kirjoittaa ja tehdä ristinmerkkejä.”

Omien lasten ja lastenlasten käsiala joskus mietityttää, onko siirtyminen yksinkertaisempaan mallikirjoitukseen pelkästään hyvä asia. Miten käden hienomotoriikkaa harjoitetaan? Vaiheita tässä kehityksessä on ollut useita.

Ensimmäisen kaunokirjoitusjärjestelmän kehittämisessä näytteli tärkeää roolia senaatin puhtaaksikirjoittaja Mimmi Bähr, jonka käden jälki näkyy 1800-luvun lopun kansa- ja oppikoulujen mallikirjoituksessa.

Seuraava uudistus toteutettiin 1930-luvulla, kun arkkitehti Toivo Salervon suunnittelema koukeroinen kirjoitustyyli otettiin käyttöön. Tavoitteena oli kirjoittaa jokainen sana nostamatta kynää paperista.

1980-luvun lopulla siirryttiin yksinkertaisempaan kirjoitusmallistoon, jossa sidontaa ja silmukoita on vähemmän.

Vuonna 2014 tehtiin lopullinen päätös kaunokirjoituksen opettamisen loppumisesta edellä kuvatuilla tavoilla. Uusi opetussuunnitelma, joka astui voimaan viime vuonna, edellyttää vain tekstauskirjaimilla kirjoittamisen opetuksen sekä näppäintaitojen harjoittelun.

Steven Spielbergin ohjaamassa tieteiselokuvassa E.T. on avaruusolento, jonka oikean käden etusormi näytti pidentyneeltä ja  sormenpäästä paisuneelta. Juuri sellaiseksi pelkään pienen lapsen sormen muuttuvan vähitellen, kun kommunikointia varten on tabletit ja näppäimistöt jo vauvasta asti käytössä. Tällaista ennakoitiin vuonna 1982.

Näistä muisteluista ja rappion pelosta pääsen irti lainaamalla lähdekirjaani:

”Aika on sitä kun katsoo peiliin ja ihmettelee: Mistä tulivat nuo oudot vieraat harmaat hiukset? Mistä tuo vieras ryppyinen nahka?”

Jos käden hienomotoriikan harjoittelu kaunokirjoituksen avulla jää pois, mitä tilalle. Ehdotan lapsen mielikuvituksen monipuolista kehittämistä, rikastuttamista, maailman laajentamista ja erilaisuuden kohtaamista kasvokkain.

Mihail Siskinin novellikokoelman viimeinen kertomus Seinään raapustettu vene päättyy näin.

”Muuan legenda kertoo vangista, joka oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen yksinäisselliin. Vuosikausien ajan hän raapusti vankilalusikan varrella seinään venettä. Ja kerran hänelle tuotiin, niin kuin tavallisesti, vettä, leipää ja jotakin litkua, mutta selli olikin tyhjä ja seinä puhdas. Hän oli noussut raaputtamaansa veneeseen ja purjehtinut pois.
 Romaani on vene. Sanat on tehtävä niin eläviksi, että veneestä tulee todellinen. Niin että siihen voi nousta ja purjehtia tästä yksinelämästä sinne missä meitä kaikkia rakastetaan ja odotetaan.”

Lainaukset

Mihail Siskin Kaunokirjoituksia. Suomentanut Vappu Orlov. WSOY 2016

Novelli- ja esseekokoelman lopussa on kääntäjän kirjoittama essee Siskinin tarinat, joka avaa kirjailijan henkilöhistoriaa ja kirjoittamisen taustoja. Oivallinen apu päästä syvemmälle tekstiin, ja miten hyvä että se on sijoitettu kirjan loppuun. Näin lukija saa ensimmäisen lukukerran nautinnon ilman johdattelua ja tekstin katsomista toisen silmin.