Kun kaikesta säästetään, joutuu miettimään mistä luopua, mikä on turhaa niin sanottua turhaa kauneutta, viihtyisyyttä ja läheisyyttä. Minä luopuisin viimeiseksi taiteesta, josta voi nauttia kovin monella tavalla.
Taide luo yhteyksiä toisilleen tuntemattomien ihmisten välille. Istumme suuressa katsomossa, koemme jotakin yhdessä musiikin, teatterin ja kuvataiteen kautta. Taide parantaa sielullisia haavoja, ei toki kaikkia, sillä kaikki haavat eivät tarvitse parantamista eivätkä kaikki arvet ole rumia.
Kansallisteatterin tulkinta Eläinten vallankumous näytelmästä sopi pienelle, askeettiselle näyttämölle hyvin, ja eturivin paikka vahvisti tunnelman, johon virittyy jo noustessaan suurella tavarahissillä ylimpään kerrokseen. Hississä ajatus lipsahti jo synkälle puolelle; ollaanko meitä viemässä teurastamoon.
Englantilainen kirjailija, lehtimies ja kriitikko George Orwell (1903-1950) kirjoitti Eläinten vallankumous romaanin 1943-1944. Teoksen julkaiseminen ei ollut läpihuutojuttu, sillä se oli eläinsadun muotoon kirjoitettu poliittinen satiiri. Kohteena oli Neuvostoliitto, jonka kanssa Iso-Britannia liittolaisena taisteli Hitlerin Saksaa vastaan. Julkaisemiselle turvallinen ajankohta oli Saksan antauduttua pari vuotta myöhemmin. Kirjasta tuli nopeasti suosittu ja laajalti levinnyt sekä näyttämölle teattereissa että viime vuosina myös oopperaproduktiona. Neuvostoliitossa ja Itä-Saksassa teos oli kielletty, ja meillä se julkaistiin vuonna 1969.
Näytelmän tapahtumat sijoittuvat maatilalle, jonka juopottelevat, karkeat omistajat kohtelevat huonosti tilan eläimiä. Ankat, lampaat, lehmät ja siat ryhdistäytyvät vastustamaan tilanomistajien julmaa kohtelua ja päättävät tehdä vallankumouksen. Eläinten käyttäytyminen noudattaa ryhmäilmiötä, jossa osa joukosta alkaa kilpailemaan johtajuudesta. Johtajaksi valikoituu johtajakarju nimeltään Napoleon. Valta turmelee, sanotaan. Sikojen saama valta eläinryhmässä turmelee vallankäyttäjät; he hankkivat itselleen etuoikeuksina parempaa ruokaa, sisämajoituksen ja pehmeät sängyt. Yhdessä laaditut sopimukset muokataan uudelleen.
Valtaan pääsy edellyttää, että pystytään luomaan ryhmässä mielikuva paremmasta elämästä. Jossakin on “Sokeritoppavuori”, jolle pääseminen tuottaisi jokaiselle jotakin hyvää.
"Oli olemassa salaperäinen maa nimeltä Sokeritoppavuori, jonne kaikki eläimet joutuivat kuoltuaan. Se sijaitsi jossakin korkealla taivaalla, vähän matkaa pilvien tuolla puolen, Mooses sanoi. Sokeritoppavuorella oli sunnuntai seitsemänä päivänä viikossa, apila rehotti parhaimmillaan kaiken vuotta, ja palasokeria ja pellaansiemenkakkuja kasvoi pitkin pensasaitoja."
Osa eläimistä asettuu helposti kannattamaan uutta johtajaa, heistä on mukava kokea selkeä johtajuus ja se helpotus, kun joku ottaa johtamisen taakan omille hartioilleen. Toiset vaihtavat mielipidettään johtajasta kuin tuuliviirit kulloisenkin tuulen mukaan. Määkivät lampaat toistavat iskulauseita kuorossa: "Neljä jalkaa hyvä, kaksi jalkaa paha." Joku raataa entistä kovemmin yhteisten tavoitteiden hyväksi, ja hänen unelmansa vihreästä laitumesta ja levosta kaiken raatamisen jälkeen jää haaveeksi. Kun Boxerin voimat ovat loppu eikä hän enää suoriudu töistään, hänen lähtönsä maatilalta sekä luettuna että näyttämöllä on sydäntä särkevä. Ei eläinlääkärille vaan teurastajan vankkureilla liimatehtaalle.
Näytelmän sanoma ei vanhene koskaan, sillä yhteiskunnallinen kehitys toistaa samaa kaavaa. Oikeudenmukaisuudesta kamppaillaan jatkuvasti. Nyt eläintenoikeudet ovat eri tavalla esillä kuin romaanin julkaisemisen aikoihin. Myötätuntoinen suhde eläimiin perustui Orwellin omiin kokemuksiin, oletan.
Onnekkaiden sattumien kautta Orwell alkoi kiinnostaa siinä määrin, että luin laajemmin hänen tuotantoaan: Kun ammuin norsun ja muita esseitä (julkaistu suomeksi 1984) ja romaanin Vuonna 1984 (suom. 1950 ja 1999). Hätkähdyttävä lukukokemus oli viimeksi mainittu. Kirja on lojunut hyllyssäni lukemattomana parikymmentä vuotta. Olen ehkä ajatellut, että vuosi 1984 on jo mennyttä aikaa. Nyt oli sopiva aika lukea dystopiakuvaus, jossa valvonta on täydellistä, historia kirjoitetaan uudestaan ja laaditaan listoja kielletyistä sanoista. Tuntuu jotenkin irvokkaalta.
Taide ja kulttuuri auttavat ymmärtämään myös monimutkaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä, joten aloitetaan vaikkapa faabeleista, niitä kirjoitti jo antiikin kreikkalainen tarinankertoja Aisopos (620-564 eaa).
