Karusellin hevonen on kaunis; tumma ja vaalea ratsu vauhdin hurmassa, josta pieni ratsastaja saa musiikin soidessa nauttia ilman vaaran tunnetta. Huoletonta menoa sirkuksessa.
Mutta miten tästä hyppäisi todellisuuteen, sotaan ja tuhoamiseen, jolle ei loppua näy. Syyrian rajan läheisyydessä Jordaniassa on leiri jo viidettä vuotta. Leirillä asuu 80 000 ihmistä, joille rakennetaan kaupunkimaista asuinympäristöä vesi- ja viemäriputkineen.
Ammanissa on ollut pakolaisleiri vuodesta 1948 lähtien, sekin oli ensin telttaleiri palestiinalaispakolaisia varten. Vähitellen leiri on muuttunut kaupunkimaiseksi katuineen, kauppoineen ja kotineen. Asukkailla on Jordanian kansalaisuus, mutta he pysyvät paikoillaan säilyttääkseen paluuoikeutensa.
Jordanian asukasluku on noin 9,5 miljoonaa. Pakolaisia on tullut maahan 2,7 miljoonaa, joista syyrialaisia 1,4 miljoonaa. Mitä tapahtuu, kun vihapuhe yleistyy, epäluottamus leviää ja asenteet kiristyvät?
Pakolaisen hartain toive on päästä takaisin omaan kotiin, näin ainakin useimpien kohdalla.
Edellinen olkoon taustaa sille, mitä opin Nathan Shacharin kirjasta Den gåtfulla passionen. Kirja koostuu espanjalaiseen maailmaan liittyvistä esseistä. Hankin sen kymmenen vuotta sitten ja luin päästäkseni syvemmälle uuteen ympäristöön. Nyt luen sitä katseltuani yli kymmenen vuotta Espanjaa vähän laajemmin kotipiiristä etääntyneenä. Kiertomatkoilla oppaat auliisti kertovat, miten eri uskontokuntien edustajat ovat eläneet rinnakkain, sovussa ja rauhassa. Ikäviä asioita, kuten vainoja, karkotuksia ja eripuraa vältellään. Sehän on ymmärrettävää, miksi myrkyttää satunnaisen matkailijan mieli kertomalla inkvisitiosta ja muusta historian hämärässä tapahtuneesta ikävästä.
Journalisti ja esseisti Nathan Shachar on kulkenut erityisesti espanjankieliseen maailmaan suuntautuneilla matkoillaan korvat auki. Kosketus espanjalaisuuteen tuli kuitenkin yllättävästi Jerusalemissa, kun nuori opiskelija asettui väliaikaiseen opiskelijakämppäänsä ja seurasi naapurien elämää. Pihalta kuului naisten laulua, kaksi rouvaa kukikkaissa puuvillamekoissaan laulelivat aamutoimissaan ripustamassa pyykkiä kuivumaan. Nathan yritti kuulla, mitä naiset lauloivat ja millä kielellä. Asunto sijaitsi itäisellä alueella, lauloivatko he arabiaksi? Naiset lauloivat jatkuvasti; kyniessään kanoja, hangatessaan pestäviä vaatteita pesulautaa vasten ja ripustaessaan aprikooseja kuivumaan. Paljastui, että naiset puhuivat ja lauloivat espanjaksi. Toinen rouvista oli lähtöisin Turkista ja toinen oli syntyjään Sarajevosta. Molemmat kuuluivat sefardijuutalaisten suureen joukkoon.
Sefardijuutallaisten ryhmä syntyi, kun Espanjasta ja Portugalista karkotettiin vuonna 1492 niin muslimit kuin juutalaisetkin. Toinen vaihtoehto oli arabien ja juutalaisten kääntyminen kristinuskoon. Näin espanjalaiset valloittivat koko Iberian niemimaan. Sana sefardi tulee heprean sanasta sfarad ja tarkoittaa Espanjaa. Karkoitetut asettuivat asumaan Etelä-Eurooppaan ja Pohjois-Afrikkaan.
Heidän käyttämänsä kieli on ladino (juutalaisespanja), jonka sanoista yli puolet johtaa juurensa espanjan kieleen ja sanotaan sen olevan lähinnä keskiaikaista kastiljaanoa. Kielen osaaminen on taantunut ja sitä uhkaa säilyttämispyrkimyksistä huolimatta häviäminen. Yliopisto-opetusta järjestetään Yhdysvaloissa ja Israelissa. Kieltä puhutaan Israelin lisäksi Turkissa, Kreikassa, Bulgariassa, Puerto Ricossa ja Yhdysvalloissa. Musiikin avulla kieltä pyritään herättämään erityisesti nuorten kiinnostus vanhaan kieleen ja perinteeseen. Espanjalta se kieli todella kuulostaa YouTubista löytyy esimerkiksi Trio Sefardin esityksiä.
Kerrotaan, että maailmalta löytyy vielä sefardiperheitä, joilla on kodin avain Espanjassa vuosisatoja sitten sijainneeseen kotiinsa hyvässä tallessa. Aluksi oli tietysti kysymys symbolisesti tärkeästä asiasta, koska vuoden 1492 jälkeen karkotettujen mielessä paloi pitkään toivo paluusta kotiin, ja omalla avaimella kotiovi aukeaisi. Monissa espanjalaissa kaupungeissa on entisöityjä juutalaiskortteleita. Ehkä katselen niitä nyt toisin silmin.
Espanjassa historian kerrostumat ovat erityisen kiinnostavia; rakennustyöt paljastavat jatkuvasti uutta tutkittavaa. Lukemassani kirjassa kerrotaan tapaamisesta arvostetun ja palkitun kirjailijan José Jiménez Lozanon (s. 1930) ja hänen naapurinsa kanssa käydystä keskustelusta.
”Folk här i trakten vet ingenting om sitt förflutna, här finns inte nog med fornminnesförvaltare för att vaka över allt som går till spillo. I fjol, i byn Olmedo, såg jag hur en gubbe höll på att renovera sitt hus.- Vi behöver lite mer plats, sa han.- Men det här vargagsrummet som du vill bygga ut är en synagoga från 1100-talet, sade jag. Visste du inte det? Det måste raporteras.
Aloitin karusellin hevosista, jotka kiertävät kehää reippaan musiikin säestyksellä. Ja historia toistaa itseään; ihmiset vaeltavat, toiset symbolista avainta kantaen, toisilla ei ole paikkaa minne palata.
Lähteet:
Nathan Shachar: Den gåtfulla passionen. Atlantis 2005
Hanna Ojanen: Kannattaisko uskaltaa ja luottaa? Suomen Kuvalehti 21.10.2016
