Tänään 28.12. useimmissa kristillisissä maissa vietetään Viattomien lasten päivää. Matteuksen evankeliumin mukaan kuningas Herodes surmautti Betlehemissä kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat poikalapset. Joukkosurman tarkoitus oli estää vastasyntyneen juutalaisten kuninkaan pääsy valtaan. – Tarina alkoi elää omaa elämäänsä, ja näiden surmattujen lasten määrä paisui vuosisatojen aikana niin, että keskiajalla arvioitiin kuolleita olleen jopa 144 000. Nykytutkimuksen mukaan luku on mahdoton, sillä asukasmäärän Betlehemissä arvioidaan olleen tuona aikana niin pieni, että surmattuja poikia olisi voinut olla korkeintaan parikymmentä. Mutta kammottavalta kertomus pienen koululaisen korvissa kuulosti, etenkin kun mitään lieventävää historian taustoitusta ei ollut tarjolla.
Vuoden 2016 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai Mari
Manninen kirjallaan Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja
hylätyt tyttäret. Kirjan luettuani olisin valmis viettämään Viattomien tyttöjen
päivää ja ehdottamaan sitä kansainväliseksi muistopäiväksi kaikille niille pienille,
syntymättömille tytöille ja hylätyille vauvoille, joiden kohtalona oli tuhoutua
vuosien 1980-2015 välisenä aikana, jolloin maailmanhistorian tiukinta
syntyvyydensäätelyohjelmaa noudatettiin Kiinassa.
Kirja koostuu Mannisen tekemistä haastatteluista ja kattaa
eri-ikäisten perheiden ja äitien tarinoita: lapsensa hylännyt äiti, pakkoabortteihin
vietyjä naisia, raskauksien ja kuukautisten seurantaa suorittava perhesuunnitteluviranomainen,
salavauvojen äiti ja sakkoja maksanut kahden lapsen äiti. Monelle asian
käsitteleminen oli hyvin vaikeaa ja häpeällistä. Joillekin selitys
väestönkasvun rajoittamisen välttämättömyydestä ja uhrautumisesta maapallon
pelastamiseksi riittää hiljentämään moraalisen pohdinnan tekojen oikeutuksesta.
Suurilla luvuilla tehdään suurta propagandaa tässäkin
tapauksessa. Väestökasvuennusteiden mukaan kiinalaisia olisi nyt 400 miljoonaan
enemmän ilman 35 vuotta kestänyttä yhden lapsen politiikkaa. Nyt tätä lukua
pidetään suuresti liioiteltuna. Tarkemmat perustelut löytyvät Mannisen kirjasta
ja hänen viittaamistaan lähteistä.
Suurimman ongelman muodostaa nyt ja tulevaisuudessa
väestöpyramidin alaosan kaventuminen. Vanhuksia on liian paljon, naimaikäisiä
nuoria naisia liian vähän. Tulevaisuus alkaa näyttää pelottavalta, talouskasvun
huikeasta kohoamisesta huolimatta. Miten selvitään eläke- ja
huoltosuhdepommista.
”Vuonna 1983 tehtiin ainakin 15 miljoonaa aborttia ja 20 miljoonaa sterilointia.
Naisten fyysinen ja henkinen terveys ja arvokkuus kärsivät valtavasti. Vanhemmat jäivät kiinni tyttölastensa tappamisesta. Kansan Päivälehti varoitti suureksi käyneestä tyttövauvojen ”teurastamisesta ja hukuttamisesta”. Maaseutukylissä kapinoitiin ja hyökättiin viranomaisten kimppuun. Jopa kyläkaaderit inhosivat sitä, mitä joutuivat tekemään omilleen. Kommunistisen puolueen maine sai kovan kolauksen.”
Lievennyksiä tuli vähitellen. Jos ensimmäinen lapsi oli
tyttö tai vammainen, sai luvan hankkia toisen siinä toivossa että syntyisi
poika. Maaseudulla poikalapsen saamisen ajateltiin turvaavan paremmin
vanhenevien vanhempien hoidon. Samoin esimerkiksi vanhemmat, jotka olivat
molemmat ainoita lapsia saivat oikeuden kahteen lapseen. Todellisuudessa yhden
lapsen politiikka muuttui käytännössä vähitellen 1,5 lapsen politiikaksi.
Alueellisia erojakin oli, mutta vauvakiintiöiden määrittelemissä puitteissa,
lupa oli hankittava virallista tietä.
”Kaupunkilaisnaisia oli myös helpompi valvoa. He kävivät töissä, ja heidän kuukautisiaan ja mahdollisia raskauksiaan vahdittiin niin työpaikalla kuin asuinkortteleissa. Lapsen tekeminen salaa oli lähes mahdotonta, ja laiton lapsi saattoi viedä työpaikan kaikkine etuineen. Se oli tarpeeksi suuri pelote pitämään lapsiluvun yhdessä.”
Pitkään jatkunut yhden lapsen politiikka on kiinalaisen
keskuudessa yleisesti hyväksytty, useimmat ovat sitä mieltä, että se on ollut
tehokas tapa rajoittaa väestökasvua. Nykyään hyvin moni perhe ajattelee yhden
lapsen riittävän. Tälle ainokaiselle kelpaa vain kaikkein paras: hoitoa, hellintää
ja koulutusta on tarjolla koko suvun tuella ja varoilla. Lastentavarakauppiaat
ja koulutustarjonta houkuttelevat vanhemmat kiihkeään kilpavarusteluun. Monessa
tapauksessa tytöt ovat hyötyneet tilanteesta. On oivallettu, että tytär pitää
vanhemmistaan usein parempaa huolta kuin poika, jonka työpanos etenkin
maaseudulla oli aikaisemmin tärkeä. Tytöille on auennut pääsy korkeampaan
koulutukseen ja hyväpalkkaiseen ammattiin, jonka turvin myös ikääntyneet
vanhemmat saavat rahallisen tuen.
Aikapommi tikittää. Nyt tilanne on ihanteellinen: yhtä
eläkeläistä kohden on viisi työikäistä. Mutta parinkymmenen vuoden päästä suhde
on enää noin 1,5 työikäistä yhtä eläkeläistä kohden. Kiinan vaurastuminen on
ollut huikea, mutta se ei riitä. Eivätkä perheet edes ole halukkaita lisäämään
lapsilukua, vaikka se nyt olisi jo mahdollista.
Kirjassa moni perhe kertoo elämänikäisestä murheestaan.
”Miten paperittoman salavauvan elämä on usein loppuelämäksi tuomittu köyhäksi ja naimattomaksi. Kuinka ainokaisten lasten, pikkukeisareiden, elämästä ei puutu rahaa, mutta sukulaisten paine ei hellitä niskasta hetkeksikään. Kuinka vuosikymmeniä sitten hylätyt tyttäret etsivät biologisia vanhempiaan ja biologiset vanhemmat hylkäämiään tyttäriä.”
Nämä tarinat elävät yksittäisten ihmisten ja perheiden
puheissa ja ajatuksissa vielä kauan.
Lainaukset
Mari Manninen: Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat,
pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret.
Ateena Kustannus Oy 2016.
