Murros

Miikka Vaskola: Mies ja särkynyt horisontti.
emmacollection

Minna Canthin kirjoittama näytelmän Papin perhe sai ensi-iltansa tammikuussa 1891. Suomessa elettiin murrosaikaa: sivistyneistö oli jakautunut kahtia. Vastakkain olivat vanhasuomalaiset ja nuorsuomalaiset. Nuori sukupolvi esitti ankaraa kritiikkiä vanhoillista maailmankatsomusta kohtaan, etenkin papisto sai osansa arvostelusta. 

Näytelmä elää edelleen teatteriohjelmiston klassikkona. Yhteiskunnallinen murros tunkeutuu perheen sisäiseksi todellisuudeksi. Näin tapahtui silloin ja 1918, 1960-luvulla, nyt ja aina. Rintamat ja kiistan aiheet vain vaihtuvat. Perhe on otollinen näyttämö uuden ja vanhan kohtaamiselle, ristiriidan ydin on jo valmiina. Vanha ja uusi ottavat mittaa toisistaan. Perinteinen auktoriteettiasema on isällä. Äidin rooli on usein joustavampi, hän voi tukea perheenpään asemaa, hän voi myös liittoutua lasten kanssa tai pysytellä ulkopuolella, ehkä sulkea silmänsä ongelmilta. Perheen sisäiseen dynamiikkaan vaikuttaa myös lasten sukupuoli, ikä ja lahjakkuus. Papin perheessä poika oli itseoikeutettu jatkamaan opiskeluaan, mutta tyttärien tie nousee pystyyn kun opiskelun rahoittaminen vaikeutuu. Näin tapahtuu myös näytelmässä, opiskelun keskeyttäminen tulee vanhimman tyttären osaksi kun perheenisän halu rahoittaa omaa ajatusmaailmaansa tukevaa julkaisutoimintaa nousee tärkeämmäksi. Koko ongelma sysätään äidin kontolle, joka pojan mielestä on ”alistuva, kiltti äiti”. Irvokkaalla tavalla isän puhetyyli on myös siirtynyt perheen ainoan pojan tavaksi ilmaista kantansa kiperissä tilanteissa.

Mitä tapahtuu ihmiselle, joka menettää katseensa kiintopisteen. Jos horisontti eli taivaanranta – tuo näennäinen viiva, joka erottaa toisistaan maan ja taivaan, vääristyy, murtuu, rikkoutuu. Tämän kysymyksen tein katsellessani EMMAssa taulua pönäkästä miehestä.

Papin perheessä rakenteet järkkyvät, yksi takertuu vanhaan, tuomitsee muutokset, ajautuu yksinäisyyteen, toinen horjahtelee lojaalisuusristiriidassa, rukoilee ja toivoo. Yksi menee läpi harmaan kiven. Todellisuudessa joku murtuu täydellisesti, menettää otteensa ja putoaa.

Valmistauduin Papin perheen ensi-iltaan lukemalla etukäteen Canthin näytelmän. Etsiessäni luettavaa kirjaston hyllystä löysin väärästä paikasta, aakkostettujen kirjojen takaa kirjan, joka ei siihen kohtaan kuulunut. Sattumalta osui käsiini Leo Tolstoin pieni kirja Kreutzer-sonaatti. Yllätyin, että tällainenkin pienoisromaani, josta en ole aikaisemmin tiennyt, on olemassa. Selailin ja päätin lukea. Kirja on kirjoitettu vuonna 1891, siis samana vuonna kuin Papin perheen kantaesitys Helsingissä.

Perheen tarina siinäkin, keskiössä on avioliitto ja sen oikeutus. Kaikki kerrotaan junamatkan aikana sattumalta toisilleen tuntemattomien matkustajien pohtiessa avioeron ja avio-onnen mutkikkaita kysymyksiä. 

- No, miten on sitten elettävä ihmisen kanssa, jos rakkautta ei ole? Ehätti rouva jälleen lausumaan käsityksiään, jotka tuntuivat hänestä kaiketi perin uusilta.

 - Ennen moisella ei vaivattu päätä, sanoi vanhus opettavaiseen sävyyn, - se on nykytyyliä. Heti kun jotain tulee, nainen sanoo heti: ”Lähden pois luotasi.” Tämmöinen muoti on levinnyt jopa talonpoikienkin keskuuteen. ”Siinä on”, sanoi nainen, ”paidat ja jalkarätit, minä lähden Vankan mukaan, hän on sinua kiharaisempi.” Turha siinä on selitellä. Naisessa on kaikkein tärkeintä pelko.

 -Mikä pelko? Kysäisi rouva.
- Se, että pelkää miestään! Semmoinen pelko.
- Kuulkaapas, vaari, ajat ovat muuttuneet, sanoi rouva jopa hienoista kiukkua äänessään.

 Keskustelu jatkuu, ja rouva puolustaa kantaansa sinnikkäästi keskustelussa, johon ottavat osaa muutkin vaunussa matkaavat miehet.

 - Niin, mutta minusta nainenkin on ihminen, myöntäkää pois, ja hänellä on tunteet kuten miehelläkin. Mitä hänen on tehtävä, jos hän ei rakasta miestään?

 - Ei rakasta! Toisti kauppias uhmakkaasti, väänsi huuliaan ja kohotti kulmiaan. – Oppikoon rakastamaan!

Tämä on vasta alkusoittoa tarinalle, jossa kuvataan perhehelvettiä, jonka loppu on karmea, mutta ei poikkeuksellinen nykyaikanakaan.

Tähän loppuun vielä lainaus tämän päivän Ilta Sanomista.

Helsingin Pörssiklubi on äänestänyt naisten mahdollisuudesta päästä klubin jäseneksi.

Suuresta pelosta on kysymys, kun vanhoihin perinteisiin vedotaan näin: Nyt puhuu naisten klubijäsenyyttä kiivaasti vastustava liikemies: ”Miehistä tulossa kuohittuja tohvelisankareita – kaikesta nousee kauhea akkaälämölö”

Kaikki edellä kirjoitettu muodostaa minun kokemanani yhteensattumien tihentymän, joka täyttää Jungin synkronimiksi määrittelemät kolme ehtoa:

1.    Tapahtumilla ei ole syy-seuraussuhdetta

2.    Ilmiö on syvästi tunteisiin vetoava, se koetaan merkitykselliseksi

3.    Tapahtumiin sisältyy symbolinen taso

Lähteet:

Minna Canth: Papin perhe. WSOY 1999

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti.Basam Books 2011