Elämässä on muutama tärkeä käännekohta, kuten koulun aloittaminen, ensimmäinen työpaikka, perheen perustaminen, työelämän päättyminen ja eläkkeelle siirtyminen. On toki muitakin etappeja, joissa elämä saa uuden suunnan, mutta nyt aluksi tuosta viimeisestä eli siitä kysymyksestä, jonka moni tekee itselleen: mitä teen eläkkeelle siirtymisen jälkeen.
Jenny Erpenbeck on kirjoittanut kirjan miehestä, joka teki yliopistouran DDR:ssa ja asui jaetussa Berliinissä. Suuri muutos hänelle oli muurin murtuminen idän ja lännen välillä. Näistä tuntemuksista kirjassa kerrotaan niukasti, mutta muistot entisestä ajasta pulpahtavat esiin kaupungilla liikkuessa. Mies on vasta eläkkeelle jäätyään havahtunut miettimään, miten hänen pitäisi päivänsä täyttää. Hän on lapseton leskimies, jolla on vanhat ystävät ja paljon aikaa.
Eletään vuotta 2015. Berliiniin tulee sankoin joukoin vierasta väkeä. On mielenosoituksia, äänekkäitä ja hiljaisia protesteja.
”Hän istuu pöydän ääreen ja avaa television, jossa iltauutiset kertovat viimeisimmät tiedot kaupungista ja sen ympäristöstä: pankkiryöstö, lentokenttähenkilöstön lakko, polttoaine kallistuu jälleen, Alexanderplatzille on kokoontunut kymmenen miestä, ilmeisesti pakolaisia, jotka ovat aloittaneet nälkälakon, yksi nälkälakkolaisista oli menettänyt tajuntansa ja hänet vietiin sairaalaan. Siis Alexanderplatzillako? Kuvassa näkyy, kuinka paareilla makaava mies työnnetään ambulanssiin.
(Katkelma teoksesta: Jenny Erpenbeck. ”Mennä, meni, mennyt”.)
Näiltä uutisilta, kuvilta ja kertomuksilta ei voinut kukaan välttyä, sillä ne tulivat koteihin, lehtien lööppeihin, TV:n ajankohtaisohjelmiin. Kirjan päähenkilölle mieleen nousee sota-ajan kokemukset vanhempien kertomana. Selittelyä. Syödessään maukasta salaattiateriaansa kuvat kertovat jotakin muuta maailmasta. Mutta mitä se auttaisi torilla istuvia mielenosoittajia, jos hän lopettaisi syömisen solidaarisuuden vuoksi. Mies taitaa olla pohjimmiltaan tutkija ja tiedemies. Hän päättää ottaa asioista selvää ja laatii listan, jonka kanssa hän lähtee vasta perustettuun pakolaiskeskukseen. Hän haluaa haastatella henkilökohtaisesti näitä ihmisiä.
”Missä te vartuitte aikuiseksi? Mikä äidinkielenne on? Mihin uskontokuntaan kuulutte? Kuinka monta henkeä teidän perheeseenne kuuluu? Millaisessa asunnossa tai talossa te elitte? Miten vanhempanne tutustuivat toisiinsa? Oliko teillä televisio? Missä nukuitte? Mitä ruokaa söitte? Mikä oli lapsuutenne mieluisin piilopaikka? Kävittekö koulua? Millaiset vaatteet teillä oli? Oliko kotieläimiä? Onko teillä ammattikoulutus? Onko teillä perhettä? Milloin lähditte kotimaastanne? Miksi? Pidättekö vielä yhteyttä perheeseenne? Mikä oli määränpäänne? Miten hyvästelitte? Mitä otitte mukaan lähtiessänne? Millaiseksi kuvittelitte Euroopan? Mikä on toisin? Miten kulutatte päivänne? Mitä kaipaatte eniten? Mitä toivotte? Jos teillä olisi täällä asuvia lapsia, mitä kertoisitte heille kotimaastanne? Voitteko kuvitella vanhenevanne täällä? Mihin teidät pitää haudata?”
(Katkelma teoksesta: Jenny Erpenbeck. ”Mennä, meni, mennyt”.)
Turvapaikanhakijoiden tarinat ovat jokainen erilaisia ja tuntematon maailma kaatuu haastattelijan päälle. Hän tuntee itsensä tunnin haastattelun jälkeen uupuneeksi, se oli raskaampaa kuin yliopistolla pidetty luento.
Kirjaa lukiessani mietin monesti, että helpoin tapa välttää omaa ahdistumista, on luottaa siihen että byrokratia hoitaa koko homman. Noudatetaan vain lakia ja järjestystä. Rahastakin voi olla apua mielen rauhoittamiseen.
”Saatteko te täällä rahaa? Richard kysyy.
- Kyllä, kaksi viikkoa sitten aloimme saada, nuorukainen sanoo, mutta se ei ole hyvä asia, minä haluan tehdä töitä.
- Töitä.
- Töitä.
Richardin on nyt lähdettävä, sillä nämä keskustelut ovat raskaampia kuin hän oli kuvitellut.”
(Katkelma teoksesta: Jenny Erpenbeck. ”Mennä, meni, mennyt”.)
Ystävystyminen haastateltujen kanssa tuottaa kirjan päähenkilölle mahdollisuuden tutustua täysin uuteen maailmaan, jossa on paljon hyvää, mutta myös pettymyksen aiheita. Me, jotka elämme turvassa, voimme valita oman todellisuutemme. Voimme päättää, missä todellisuudessa elämme, kun voimat eivät hupene seuraavan ruoka-aterian hankkimiseen, yösijan löytämiseen ja huoleen siitä, mihin minut seuraavaksi siirretään.
Kirjassa on kuvaus pakolaiskeskuksessa järjestetystä saksan kielen opetuksesta. Tämä palautti mieleeni 1970-luvun alun ensimmäisen työpaikkani Ruotsissa. Tuohon aikaan Suomesta muutti työn perässä 20 000-30 000 miestä ja naista vuosittain naapurimaahamme. Kielen opetukseen panostettiin tarmokkaasti. Työssä oleville maksettiin työnantajan puolesta 240 tuntia ruotsi kielen opetusta, muille opetus oli maksutonta. Opetuksen tehokkuuden takasi pienet opetusryhmät. Antoisaa ja haasteellista työtä, jossa sai pistää itsensä likoon täysillä. Päällimmäiseksi jäi mieleen pienryhmät, joissa kymmenen oppilaan joukossa oli kahdeksaa eri kansallisuutta. Taustaosaaminen saattoi olla ääripäissään luku- ja kirjoitustaidoton Perun intiaani ja afrikkalainen lääkäri. Kielen oppiminen on oma lahjakkuuden lajinsa ja tästä oivalluksesta, vähän laajentaen, olen ammentanut paljon työuralleni.
Kirjan sanoma oli koskettava, kerronta monitasoista. Yhden ihmisen kohtaaminen yksilönä pitäisi haastaa meidät jokaisen miettimään, millä sanoilla puhumme lähimmäisistämme.
Rauhallista joulua
