Zosima:
”Ennen kaikkea välttäkää valhetta, kaikenlaista valhetta. Valheen varassa voi kulkea maailman läpi, mutta takaisin ei ole kääntymistä. Pitäkää siis vaari valheestanne sillä se joka kallistaa korvansa omille valheilleen ei kohta enää tunnista totuutta itsessään sen paremmin kuin ympärillään ja lakkaa siis kunnioittamasta sekä itseään että toisia, ja kun ei enää kunnioita ketään, lakkaa rakastamasta, antautuu intohimoille ja karkeille nautinnoille ja ajautuu silkkaan elukkamaisuuteen ja elävään helvettiin, ja kaikki tämä johtuu siitä että valehtelee herkeämättä toisille ja itselleen eikä saata enää rakastaa!”
Näin väkevästi puhuu Isä Zosima Dostojevskin 1880 kirjoittamassa romaanissa Karamazovin veljekset.
Tuoretta ja ajankohtaista tekstiä edelleen, onhan kysymys klassikosta. Olen nähnyt romaanista kaksi teatteritulkintaa: viisituntinen Ryhmäteatterissa 1993 ja Kansallisteatterissa tänä keväänä vähän lyhyempänä sovituksena.
Molemmat tarkastelevat elämän peruskysymyksiä, mutta henkilöt valottuvat eri tavoin. Isä Zosimana on Seela Sella, joka näytelmän alussa lempeän äidillisesti ohjaa ja rohkaisee veljesten isää, joka puolialastomana alusvaatteissaan seisoo näyttämön etuosassa, avaamaan suunsa. Kun hän sitten vähitellen saa puheen kulkemaan, esiin tulee röyhkeys, iljettävyys, petkutus, valehtelu ja juonittelu. Törkyturpa, joka tunnistaa itsessään ilveilijän. Hannu-Pekka Björkman tekee roolista tunnistettavan hahmon, sellaisen henkilön, joka peittää häpeän tunteensa ilveilyyn.
Häpeää on vaikea kantaa, se siirtyy helposti henkilöstä toiseen, jopa sukupolvesta toiseen. Käsiohjelmasta luin kiinnostavan yksityiskohdan Dostojevskin henkilöhistoriasta.
” 1839 Dostojevskin isä kuolee. Dostojevski uskoo huhuun, jonka mukaan isän tiluksien maaorjat olisivat kastroineet ja murhanneet isäntänsä huonontuneen kohtelunsa vuoksi. Ketään ei kuitenkaan tuomita teosta ja kuolinsyykin jää hämäräksi.”
Klassikkoteosta on analysoitu myös isänmurhan näkökulmasta. Sigmund Freud on kirjoittanut:
”Onhan oikeastaan samantekevää, kuka teon on todellisuudessa tehnyt, sillä psykologiaa kiinnostaa vain se, kuka tunteissaan on tuota tekoa halunnut ja sen tapahduttua tervehtinyt sitä tervetulleena.”
Voidaan siis kysyä, kuinka hyvin tunnistamme omat tunteemme. Hyvyyden ja ylevät aatokset aika helposti löydämme itsestämme, mutta pahuus sijoitetaan helposti muualle.
Kuin sattumalta sain juuri luettavaksi Jermakovin kiinnostavia esseitä, joissa viitataan venäläisiin klassikoihin.
”Jos tietoisuus on itsetyytyväinen ja itseensä pysähtynyt, se merkitsee henkistä kuolemaa.”
”Tärkein asia, jonka opettaa taide joka ei opeta mitään, on estetiikan ikuinen paluu etiikkaan. Kauniissa me näemme hyvän ja rumuudessa pahan. Ihmistä koskevassa päättymättömässä keskustelussa binaarista vastakkainasettelua edustaa kaksi siveellistä mallia: hyvä ihminen ja paha ihminen. Porautuessaan syvälle elämään klassinen venäläinen kirjallisuus huuhtoo pois tämän itsestään selvän jaottelun. Tolstoi kannustaa ihmistä pyrkimään kohti pelastusta erehdyksen antamalla energialla. Dostojevskin hahmoja raatelevat ihmisluonnon rakenteeseen kuuluvat ristiriidat, Sodoman ja Madonnan esikuvat.”
Ryhmäteatterin esitys jäi pysyvästi mieleen, mutta kuka näytteli Zosiman roolin?
Lainaukset:
Kansallisteatteri Pieni näyttämö. Käsiohjelma Karamazovin veljekset. 2019
Vladimir Jermakov. Tolstoin varjo – Ahdistuksen ja toivon esseet. Idiootti. 2016
