Jos voisit itse päättää elämäsi päämäärän, kumman kahdesta vaihtoehdosta valitset: oletko onnellinen vai tyytyväinen. Onnesta on kirjoitettu lukematon määrä elämäntapaoppaita. Onnellinen elämä, onnellinen lapsuus, onnellinen vanhuus, onnellinen parisuhde, onnellinen puutarhuri, onnellinen perhe jne.
Onni on hyvä asia lotossa ja arpajaisissa, mutta onko siitä elämän päämääräksi. Epäilen kovasti. Tosielämässä onni potkaisee joskus kovin rajusti ja siitä voi jäädä mustelma tai ainakin kateellisen kanssakulkijan kätketty kauna. Eikä onnea kannata suomalaisen sanonnan mukaan kovasti julkisesti julistaa. Tämä kannattaa pitää mielessä, kun asiaa aivan suoraan kysytään. Oletko onnellinen? Mieti tarkkaan miten vastaat.
Anton Tshovin näytelmässä kolmen sisaren onni on kaiken aikaa jossakin muualla. Vuonna 1901 kirjoitettu Kolme sisarta kuvaa myös tätä päivää: juhlitaan, juodaan, puhutaan toistensa ohi, pelataan rahapelejä, petetään, rakastutaan. Paljon haikaillaan myös työn perään.
Irina: Te sanotte: elämä on ihanaa. Entäpäs jos se vain tuntuu sellaiselta! Meille kolmelle sisarelle elämä ei vielä ole ollut ihanaa, se tukahduttanut meidät kuin rikkaruoho … Minulla on kyyneleet silmissä. Turhan päiten … Työtä täytyy tehdä, työtä. Sen tähden me olemme allapäin ja näemme elämämme niin synkkänä että emme tiedä mitä työ on. Me olemme syntyneet ihmisistä jotka halveksivat työtä …
…
Irina: Voi minua onnetonta … En minä osaa tehdä työtä, en enää rupea siihen. Riittää jo, riittää! Olin lennättimessä, nyt ole kaupunginhallituksessa ja vihaan, halveksin kaikkea mitä ikinä saan tehdäkseni … Olen jo kaksikymmenkolmevuotias, olen tehnyt työtä jo kauan, ja aivoni ovat näivettyneet, minä olen laihtunut, rumentunut, vanhentunut, eikä mitään, mitään, minkäänlaista tyydytystä ja aika kuluu ja koko ajan on sellainen tunne että kulkee poispäin todellisuudesta, ihanasta elämästä, kulkee yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, jotakin kuilua kohti. Minä olen epätoivoinen, epätoivoinen! Ja miten minä vielä elän, miten en ole tähän päivään mennessä tappanut itseäni, sitä minä en ymmärrä …
Olga, vanhempi sisar, lohduttelee ja ehdottaa Irinalle naimisiin menoa. Itse hän sanoo menevänsä naimisiin ilman rakkauttakin, vanhallekin, jos vain joku kosisi.
Masa on mennyt naimisiin kahdeksantoistavuotiaana kunnollisen miehen kanssa ja nyt hän katuu. Hän on onneton ja epätoivoisesti rakastunut toiseen mieheen.
Kaikki kolme haaveilevat pääsystä Moskovaan. Oma kaupunki tyhjenee kun varuskunta lopetetaan, mitään ei tunnu tapahtuvan. Sisarten veli raaputtelee lottokuponkeja, pelaa ja velkaantuu.
Miten on, pitäisikö näitä ihmisiä sääliä vai halveksia. Ovatko he olosuhteiden, kasvatuksen vai heikon luonteensa uhreja? Jokaisen sisällä on kuitenkin tunne muutoksen mahdollisuudesta.
Irina: Voi, minä olen niin uneksinut rakkaudesta, olen uneksinut jo kauan, yötä päivää, mutta sieluni on kuin arvokas flyygeli, jonka kansi on lukossa ja avain hävinnyt.
Kolmen sisaren perheen lastenhoitaja, njanja, on ehkä ainoa, joka ei ole etsinyt elämässään onnea. Hän on asunut perheessä 30 vuotta. Tehnyt työtä koko ikänsä ja nyt kahdeksankymmentävuotiaana ilmaisee tyytyväisyytensä kun Olga lupaa hänelle oman pienen huoneen ja oman sängyn.
Kansallisteatterin Suuren näyttämön esitys innosti alkulähteille. Luin Martti Anhavan suomentaman Kolme sisarta ja ihailen miten se on sovitettu meidän aikaamme.
Kaksi lisähuomiota: s-kirjainten päältä puuttuu kahden nimen kohdalla ^ , mutta en saanut merkkiä käännettyä oikein päin. Sori siitä, mutta luotan lukijaani, joka osaa s:n pehmentää.
Sunnuntain Hesarissa kerrottiin: Pedersöressä (pieni kunta Pohjanmaalla) työttömyysaste on 2,1%, siis periaatteessa kaikille on löytynyt töitä. Ovat varmasti aika tyytyväistä joukkoa. Olen pannut merkille, että tyytyväiset ihmiset luovat ympärilleen miellyttävän tunnelman, sellaisessa seurassa yleensä viihdytään.
Lainaukset:
Anton Tsehov: Kolme sisarta. Otava. 1985
