Opintiellä

 

Hyvässä lukuromaanissa on tarina, joka tempaisee mukaansa jo ensimmäisellä sivulla. Sellaista romaania ei voi lukea hitaasti; päähenkilöiden elämä on täynnä kiinnostavia käänteitä ja vaikeuksien kautta päästään selkeään loppuun, jossa elämä on saanut uuden suunnan. Sivuhenkilötkin jatkavat, mutta heidän elämänsä jatkuu entisissä uomissaan. Tarinan uskottavuus rakentuu yksityiskohdille, jotka herättävät lukijassa kiukkua, myötätuntoa ja uteliaisuutta.

Tara Westover (s. 1986) on kirjoittanut muistelmat omasta opintiestään, joka on varsin poikkeuksellinen.

Tyttö kuvailee kotiseutunsa maisemia Yhdysvaltojen Idahossa. Koko perhe työskentelee kotitilalla, lapset jo pienestä pitäen ovat mukana fyysisesti raskaassa työssä. Koulubussin reitti kulkee lähellä, mutta bussi ei pysähdy.

”Olen vasta seitsemän, mutta ymmärrän että juuri tämä erottaa perheemme selvimmin muista: me emme käy koulua.
 Isä kantaa huolta, että hallitus pakottaa meidät kouluun, mutta ei se voi, koska se ei edes tiedä meistä. Vanhempiemme seitsemästä lapsesta neljällä ei ole syntymätodistusta.

Meistä ei ole myöskään terveystietoja, sillä me synnyimme kotona emmekä ole koskaan olleet lääkärin tai sairaanhoitajan vastaanotolla. Paitsi sisareni Audrey, jolta murtui pienenä sekä käsi että jalka. Hänelle käytiin laitattamassa kipsi. Meillä ei ole koulutodistuksia, sillä emme ole koskaan edes käyneet luokkahuoneessa.”

Tara kertoo lapsuudestaan tarkasti ja johdonmukaisesti: elämä on eristäytynyttä, jyrkkien uskonnollisten sääntöjen sanelemaa, isän ja vanhemman veljen käyttäytyminen on alistavaa ja väkivaltaista. Kirjailija korostaa, että vaikka perhe elää mormoniyhdyskunnassa, hän ei kuvaa mormoniuskontoa, vaan perheensä sisäisiä vääristyneitä valtasuhteita. Irtautuminen perheestä tapahtuu koulutuksen avulla. Itsenäistyminen on pitkä prosessi, jossa auttoivat tytön oma sinnikkyys, tarmo ja halu oppia sekä ohjaavat opettajat, jotka tukivat opintiellä ponnistelevaa lahjakasta oppilasta.

Koulutuksen kautta avautui uusi näkökulma.

”Olin alkanut kulkea kohti uudenlaista tietoisuutta, havainnut jotakin olennaista veljestäni, isästäni, itsestäni. Olin ymmärtänyt millä tavoin meitä muokkasi perintö, jonka saimme muilta ja josta olimme joko tietoisesti tai sattuman oikusta tietämättömiä. Olin alkanut ymmärtää, että olimme osa suhtautumistapaa, jonka ainoa tarkoitus on ryövätä toisilta inhimillisyys – koska suhtautumistavan ylläpitäminen oli helpompaa kuin tapojen muuttaminen ja koska vallasta kiinni pitäminen tuntuu aina oikealta tavalta päästä eteenpäin.”

Suljettujen yhteisöjen toiminta vääristyy, jos johtohahmoksi valikoituu mieleltään tasapainoton henkilö, jolle helposti löytyy myös tehokkaita apureita. Tässä perheessä äidin silmät olivat kiinni todellisuudelle ja korvat eivät kuulleet lasten hätää. Irtautuminen perhe- ja sukuyhteydestä merkitsee näissä tapauksissa usein välien katkeamista täydellisesti. Rajalinjat vedetään jyrkästi: olet joko puolesta tai vastaan. Samaan tapaan toimivat myös monet muut aatteelliset järjestöt. Viholliskuvat haetaan ryhmän ulkopuolelta ja ryhmän sisäinen paine ja pelko vaimentaa kriittisen ajattelun. 

Taran koulutus alkoi suoraan yliopistotasolta, koska hän ei ollut käynyt normaalia opintietä. Äidin ohjauksen ja kotiopetuksen jälkeen hän hankki koulukirjoja, luki ja selvitti pääsykokeet. Hän sai stipendin Cambridgeen, toimi vierailevana tutkijana Havardissa ja väitteli tohtoriksi 2014 Cambridgessa.

Lukupiirissämme luettu Olli Jalosen Taivaanpallo sivuaa myös oppimisen merkitystä maailmakuvan avaamisessa. Uteliaisuus ja totuuden etsiminen vie pojan pitkälle löytöretkelle, jossa hän oppii ei ainoastaan tähtitiedettä, vaan myös ihmisluonteen moninaisuutta.

Poikkeuksellisista opintoreittiä kulki myös Mauno Koivisto. Koska Nari Narsin kirja sattumalta on nyt edessäni, kerron, miten Manusta tuli tohtori. Kodin vaatimaton taloudellinen asema ei ennustanut leveää leipää eikä näyttävää koulutusuraa. Työn tekeminen alkoi yksitoistavuotiaana ja jatkui Talvisodan syttyessä Pääskyvuoren pommitehtaalla kuusitoistavuotiaana. Sotapalvelun jälkeen jatkui kokopäivätyö, jonka ohessa hän oppikoulun iltakursseilla suoritti keskikoulun alle kahdessa vuodessa ja kaksi vuotta myöhemmin kirjoitti ylioppilaaksi. Yliopistossa opinnot kestivät työn ohessa vähän pidempään ja väitöskirja valmistui vuonna 1956. – Narsin pieni kirja on kuvaus pitkästä työtoveruudesta ja näkökulma lähietäisyydeltä esimiehestä, jota arvosti.

Tara Westoverin kirjan alkulehdellä on lainaus John Deweylta.

Olen viime kädessä sitä mieltä, että
Koulutus tulee mieltää kokemuksen
jatkuvaksi uudelleenhahmottamiseksi;
että koulutuksen prosessi ja päämäärä
ovat yksi ja sama asia.

Lähteet:

Tara Westover: Opintiellä. Tammi. 2018

Kari Nars: Mauno – optimistinen pessimisti. Standpoint. 2017