Nyt on niin trendikästä puhua ihmisistä, jotka elävät kuplassa. Nörtit omissaan sormet näppäimistöllä, räppärit oikovat kummasti käsiään ja viittoilevat omalla kielellään, puolikuurot luurit korvillaan nyökyttelevät katse johonkin sisäiseen tilaan suunnattuna.
Mutta en minä tästä mieltäni pahoittanut. Onhan minullakin oma kuplani. Koitan muistaa ystävien koko nimen; aina on joko suku- tai etunimi hukassa. Parhaan ystäväni etunimi oli Sirkka ja tyttönimenkin muistan. Hän meni naimisiin ja nimi vaihtui, erosi ja oli välillä taas Niemi, meni uudestaan naimisiin yhden leskimiehen kanssa, soitti ja kertoi uuden nimensä. Kirjoitin uuden sukunimen muistikirjaan ja samalla vedin entiset nimet yli. Nyt en löydä muistikirjaa. Olisi kiva soitella. Ennen muistin kaikkien ystävieni puhelinnumerot, nyt osaan tuskin omaanikaan, varsinkin jos se pitää sanoa kovin hätäiselle kysyjälle.
Tällaisista ihmisistä tehdään usein sketsejä. Joskus ihan teatterinäytelmiäkin. Kai ne esiintyjät luulevat, että me katsojat emme ymmärrä. Ystäväni nykäisi kylkeäni teatterissa ja kuiskasi korvaani: ”Ne nauraa meille.”
Ihmisen pitäisi elää niin, että asiat ovat järjestyksessä. Jos laitan muistikirjan aina samaan paikkaan eteisen puhelinpöydän päälle puhelimen viereen, löydän sen heti. Mutta kun ei ole puhelinta ja puhelinpöytää eteisessä. Mihin ne muuten joutuivat? Joku ne vei tarpeettomina, oliko toissa vuonna. Samana vuonna meni paljon muutakin.
Nyt minulla on kaksi puhelinta. Voin toisella soittaa siihen toiseen, jos en sitä löydä. Pidin Lassen puhelimen ja maksan puhelinlaskut edelleen. Välillä soitan Lassen puhelimella omaani, on niin kiva vastata siihen, annan näytöllä vilkkua oman kuvani. Poika sen siihen aikoinaan asetteli, sanoi että kuvan perusteella tietää kuka soittaa. Lassekin soittelee minulla, hänelle minä aina vastaankin. Juttelen vähän aikaa, kehun että hänellä on kiva ääni, ja hyvin kuuluu.
Jääkaapista otan jotakin. Jos olisi sellainen tyyni, lämmin päivä voisin lähteä vaikka kirjastoon. Tai kävellä Fazerille, ottaisinko katkarapuvoileivän vai Napoleon leivoksen. Mitäs kello nyt on? Harmaa päivä näkyy olevan. Joka päivä pitäisi opetella jokin uusi asia. Mikä se voisi olla: sana tai taito. Ei tule mieleen. Ottaisinko pellavaisen lautasliinan ja taittelisin siitä vaikka piispanhiipan. Hienossa kattauksessa pitää olla korkeaksi taitellut lautasliinat. Siinä menee kyllä muutama tunti. Missä olikaan se äidiltä peritty vihreäkantinen keittokirja, jossa oli piirroskuvat lautasliinojen taittelusta.
Mitä hyödyllistä/hyödytöntä taitoa tänään treenasit, hyvä lukija?
Teksti: omasta päästä
Kuva:
