Maailma on täynnä ahdistavia asioita: liian tiukka pusero, kiristävä kaulus, pienet kengät ja niin edelleen. Näihin kekseliäs löytää helposti ratkaisun, mutta entä jos ahdistus on sitä toista laatua. Sitä epämääräistä outoa tunnetta, jolle on vaikea löytää tarkkoja rajoja. Se velloo ja soutaa sisuksissa etsien ulos pääsyä, suurenee ja vaihtaa muotoaan. Ensin ahdistaa yksi asia, sitten toinen, kolmas, ja lopulta ei tiedä missä sen juuret ovat.
Tällaisessa tilanteessa otan käteeni runokirjan. Bo Carpelanin Taivas avoin sinussa on kokoomateos 1984-2001 runoista.
Vielä on taloja joissa on matala katto,
ikkunasyvennyksiä lasten kiivetä
ja kyyryssä, leuka polviin painettuna
katsella märkää lunta joka rauhassa
putoilee hämärille, ahtaille pihamaille.
Vielä on huoneita jotka kertovat elämästä,
kaapeista puhdasta perittyä pellavaa,
On hiljaisia keittiöitä joissa joku istuu
lukemassa, kirja tuettuna leipää vasten.
Valolla on valkoisen ikkunaverhon ääni.
Suljet silmäsi, näet
että odottaa aamu, viipymätön vaikka,
että sen lämpö sekoittuu lämpöön sisällä täällä
ja että jokainen lumihiutale putoaa
merkkinä kotiintulosta.
(Vuodet, kuin lehdet. Suomentanut Tuomas Anhava)
Vanhoissa taloissa on jotakin lohdullista, mutkia ja kulmia, keskeneräisyyttä ja kulumia. Lapsuudesta muistan keittiön tiskipöydän, naapurin tädillä oli samanlainen. Hän kiillotti sitä ahkerasti, kaikki oli puhdasta ja hohtavaa. Hänen toinen kätensä oli aina esiliinan taskussa. Ja se minua kiinnosti. Äiti oli sanonut, että tädin käsi on epämuodostunut.
Jos koti on vanhassa talossa, yksinäinen lapsi löytää lukupaikan ikkunasyvennyksestä tai eteisen korkean vaatekaapin ylähyllyiltä.
Minullakin on perittyä pellavaa, joissa tutut nimikirjaimet. Niitä kääntelen, eivät muille mitään kerro. Mutta millainen on valkoisen ikkunaverhon ääni?
Lainaus
Bo Carpelan Taivas avoin sinussa. Valitut runot 1984-2001. Otava 2001
