Juha Hurme nappasi kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon
2017 kirjallaan Niemi, voittajan valitsi Elisabet Rehn. Kirja alkaa lupaavasti.
Ensimmäisillä sivuilla esitetään olettamus, että tuona edellä mainittuna vuonna
syntyi Suomessa virkeä tyttövauva, Aino. (Taisi muuten syntyä useampiakin Aino,
sillä nimi on kovasti suosittu.) Ainon äiti oli syntynyt vuonna 1992, joka oli
vähän toisen lainen kuin tämän päivän Suomi. Kännyköitä oli harvalla,
rautaesirippu oli murtunut ja Neuvostoliitto lakkautettu. – Tämän me muistamme
ja paljon muutakin.
Ainon isoäiti oli syntynyt Kekkosen Suomeen, jossa
1960-luvulla olisi ainakin Hurmetta lainaten herättänyt kummastusta tai ainakin
huvittuneisuutta ajatus, että Ainon äidistä voisi tulla olympiatason
nyrkkeilijä tai mäkihyppääjä. Naispuolisia mäkihyppääjiä ei taida vieläkään
olla, mutta nyrkkeilijöitä löytyy. Pienet tytöt pelaavat antaumuksella ja
ansiokkaasti jalkapalloa ja jääkiekkoa.
Tarina jatkuu Ainon esiäitilinjassa 20 esiäidin kautta
vuoteen 1517 katoliseen Suomeen, joka oikeastaan oli vain Ruotsin itäinen
maakunta, Österlandet. Kun tästä ajankohdasta mennään vielä taakse päin 45 esiäitiä,
päästään vuoteen 1017. Asuinpaikka tunnetaan nimellä Å bo, joka on pieni
jokikylä. Seutu tunnetaan myös venäläisperäisellä nimellä turku, joka
tarkoittaa kauppapaikkaa.
”Niemellä asuu harvakseltaan noin 50 000 ihmistä, joista Ainon 45. esiäiti on yksi. Jos hän oli suomenkielinen, hän oli runonlaulaja, sillä laulukulttuuri kosketti jokaista. Etenkin naiset olivat aktiivisia sekä runoilijoina että perinteen kuljettajina. Nelipolvisella kalevalamitalla lauletuilla hurjilla seikkailuilla ja maailmaa jäsentävillä myyteillä selvittiin pitkien pimeiden vuodenaikojen läpi. ”
Hurme on taitavasti koukuttanut lukija ihmettelemään, miten
kahteen bussilastilliseen nuoria äitejä mahtuu ketju 2017 syntyneestä Ainosta
historian hämärään, tilanteeseen, jossa suomalaisuutta ei pysty määrittelemään.
Meillä on kuitenkin hyvän hallintokäytännön ansiosta mahdollisuus päästä
kirkonkirjoja tutkimalla selville omista juuristamme. Sukututkimusta en ole
harrastanut, mutta mielelläni tutustun aiheeseen, jos se koskee omia esiäitejä.
Samalla tarjoutuu oivallinen tilaisuus katsoa tarkemmin historiallisia
tapahtumia. Esiäitilinjani päätepisteessä vuonna 1597 on Isonkyrön kirkkoherra
Stuut, joka oli suorapuheisena miehenä arvostellut silloisen esivallan toimia.
Mikä kirkkoherran asema tässä nuijasotana tunnetussa kamppailussa
on ollut, ei yksiselitteisesti selviä historiankirjoista, mutta Flemingin
joukkoihin kuulunut sotilas hänet surmasi. Taustalla oli talonpojille kohtuuttomaksi
koettu taloudellinen taakka.
”Ja sehän tarkoitti sitä, että Flemingin joukkojen ylläpito, linnaleiritys, oli kiristänyt maajussien verotusta. Venäjää vastaan sotinut ja itärintamalla karaistunut Flemingin ja Sigismundin ammattiarmeija nitisti huonosti aseistettujen ja taitamattomien talonpoikien vuosien 1596–97 taitteessa tapahtuneen kolme kuukautta kestäneen nousun eli nuijasodan helposti ja hyvin verisesti: lähes 3 000 kaatunutta tai teloitettua maajussia eli Niemen joka sadas kansalainen. Sisällissodan karvas fiilinki leijuu nuijasodan yllä: rahvas ja rälssi iskivät siinä yhteen.”
Näitä katkeria muistoja on kertynyt jokaiseen sukuun satojen
vuosien ajan. Kaikki kapinat, sodat ja veriset kahnaukset ovat tasaiseen
tahtiin toistuvia vitsauksia, joita ihmispolo edelleen jatkuvasti kehittelee.
Kirjailijan osalle lankeaa tehtävä: luo myyttejä, kerro tarinoita, nosta esiin
sankarit ja tuomitse väärintekijät.
Ajoittain sijaishallitsija tai osaava kansleri pelasti
Ruotsin ja samalla Niemen. Kouluajalta Oxenstiernan nimi jäi mieleen, mutta
mahtoiko oppikirjassa olla tätä lausetta, joka soi suloisesti korvassa.
”Oxenstierna on syytä muistaa vähintäänkin viisaasta lauseesta: ”An nascis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur” eli ”Kunpa tietäisit, poikani, kuinka vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.”
Tartuin Hurmeen kirjaan suurin odotuksin. Alku lupaili
kertomusta esiäideistä, mutta melko vähäiseksi anti sen osalta jäi. Hurme ottaa
syleilyynsä koko maailmankaikkeuden ja Niemen hän sijoittaa jonnekin kosmoksen
kulmalle. Parhaimmillaan kirjallisuus on matkustamista mukavasti omassa
lukutuolissa istuen. Niemi on aikakone, joka tempaa meidät alkuräjähdyksestä
tähän hetkeen.
Joitakin painotuksia vierastin. Kuvitellaan, että parin
sadan vuoden päästä jostakin löytyy dokumentteja meidän aikamme niin sanotusta aikuisviihteestä,
ja tutkija paneutuu sen sisältöön. Hän hämmästyy, näinkö pinnallista,
yksipuolista, fyysistä ja rujoa ihmisten elämä oli.
Otsikko oli rukki, oikeastaan se voisi olla perintörukki.
Hilda-mumman rukki on minulla. Äitini kertoman mukaan Hilda suri sitä, että
hänen vanhin tyttärensä ei osannut kehrätä. ”Miten sinä tulet elämässä
pärjäämään, kun et osaa kehrätä?” Hyvin pärjäsi ja viisi tytärtä kasvatti, aika
vaativalla otteella.
Rukista vielä sen verran, että se taitaa olla monelle
nuorelle tuntematon kapistus. Miten voi muuten ymmärtää, että joku kertoo
prinsessa Ruususen loukannen kätensä rukkiin ja sen seurauksena vaipui satavuotiaaseen
uneen. Eihän se ollut rukki, vaan …
Katkelma teoksesta: Juha Hurme. ”Niemi”. iBooks.
