Kosketus

Huhtikuussa 2015 kirjoitin otsikolla ´Huutolainen´  lukupäiväkirjassani Teuvo Pakkalan romaanista Elsa. Teos ilmestyi 1894 ja kertoo miten vanhuksia, aviottomia lapsia ja orpoja huutokaupattiin hoidokeiksi.  Alimman tarjouksen tehnyt sai hoidokkinsa ja hänen mahdollisen työpanoksensa. Huutokauppatilanne on koskettavasti kuvattu, mitään ei kaunistella. Ja on hyvä muistaa, että tuo aika ei ole kaukaista menneisyyttä,  vuonna 1935 tehtiin viimeiset köyhäinhoidon ratkaisut huutokaupan avulla.

Huono-osaisuus periytyy vahvasti, mutta se mikä yksilön kohdalla lopulta ratkaisee elämän kulun, ei välttämättä ole aineellinen hätä, nälkä, puute, osattomuus ja osaamattomuus. Pekkalan romaani kosketti minua samalla tavalla kuin Hanna Haurun pienoisromaani Jääkansi. Kirjailija on teoksellaan Finlandia-palkintoehdokkaana.

Kirjan päähenkilö on 1950-luvun taitteessa alle kymmenvuotias tyttö. Hänen vanhempansa ovat olleet huutolaisina samassa talossa ja tutustuneet jo lapsina toisiinsa. Samanlaiset kokemukset lähensivät, mutta vieraassa perheessä nämä kaksi orpolasta tuskin saivat sitä hoivaa, jota olisivat tarvinneet. Tytön mielessä äiti on Betti. Millaiset eväät äitiyteen on Bettillä , varhain oman äitinsä menettäneellä huutolaislapsella? Oliko häntä koskaan lähestytty lempeydellä, silitetty hellästi, katsottu hyväksyvästi?

Kertomus alkaa: äiti ja tyttö seisovat rautatieasemalla odottamassa sodasta palaavia.

”Betti pysäytti minut väkijoukon keskelle ja oikoi lettejäni. Tiesin, että silloinkin hän olisi mieluummin tukistanut minua. ”
 ”Isän sijaan meidän luo kävelikin iso, mustatukkainen mies sotapuvussa. Hän suuteli Bettiä suulle. Minua hän napsautti luunapilla otsaan ja potkaisi sääreeni.”
 ”Minulla oli ikävä oikeaa isää, joka aina lomalle tullessaan tanssi koko matkan kotiin.”
 

Hellä kosketus ja hyväksyvä katse rekisteröityivät tytön mieleen.

”Lähtiessään pappi silitti hartioitani ja teki ristinmerkin. Hän vannotti minua olemaan reipas ja harras tyttö. Salaa hän antoi minulle elämäni ensimmäisen konvehdin.”
 ”Opettaja silitti minua lähtiessään talven kylmillä käsillä. Betti tuli hakemaan minua porstuasta ja minä käänsin poskeni hänelle valmiiksi lyöntiin.
Betti kuitenkin vain kosketti minua poskelle. Se tuntui siltä, kun muurahainen kiipeää varpaalle.”

Tyttö oli jo ensimmäisessä tapaamisessa antanut mielessään uudelle isälle nimen Paha.

”Paha tuli sisälle, mutta ei huomannut minua vaan heitti palttoonsa suoraan päälleni. Se haisi väkevälle piipputupakalle ja minusta tuntui kuin isä olisi rutistanut minua. Isä otti aina heti asemalaiturilla syliin ja tanssitti.”

Tytön varttuessa hänelle vähitellen selvisi omien vanhempiensa menneisyys ja se, mikä heitä yhdisti.

”Tiesin vain vähän Bettin ja isäni menneisyydestä, eikä hänen nimeään saanut mökissä ääneen lausua.
Sen olin kuullut, että isä ja Betti huudettiin samaan taloon. Isän äiti kuoli synnytykseen, Bettin äiti nälkään. Isät olivat karanneet jo ennen lastensa syntymää.
Betti sieti isää vain minun takiani, koska isä muistutti Bettiä huutolaisajoista. Siellä ei rakastettu, eikä Betti oppinut rakastamaan.
Kun he olivat menneet naimisiin, isä alkoi rakentaa meidän mökkiä. Minä synnyin, kun katto oli vielä tekemättä.
Betti katsoi minua usein niin kuin katsotaan ihmistä, joka on vienyt lähimmältään rakkauden. Kasvoni muistuttivat Bettiä isästä ja siitä minä jouduin kantamaan vastuuni.”

Sodasta elävänä, mutta henkisesti raajarikkona palannut uusi isä joi ja räyhäsi. Ensimmäinen mökkiin tuotu appelsiini herättää uteliaisuutta ja jotakin sellaista, johon kiteytyy vaikeus ottaa vastaan mitään hyvää.

”Paha oli pelokkuudestaan huolimatta touhukas sinä jouluna. Hän kantoi sisään joulukuusen ja ripusti siihen tuomani appelsiinin, johon oli tuikkinut kuivia neilikankukkia. Paha kävi vähän väliä haistelemassa sitä, kun luuli, etten näe hänen uteliaisuuttaan. Sitä oli lähes liikuttavaa katsoa, mutta pidin itseni kylmänä.”
 ”En tiedä, mistä ja miten Betti oli hankkinut rahaa, mutta hän oli ostanut minulle oikeat talvikengät. Hänen suupielensä pidättivät hymyä, mutta minä näin kuinka onnellinen hän oli. En halunnut pilata hetkeä kysymällä.
Olin niin kiitollinen, että kurkkuani puristi ja minun oli hankala saada kiitosta ulos.”
 ”Kun minun täytyi lähteä, Betti pakkasi läskiä ja lanttua mukaani. Kun suljin oven, Paha heitti appelsiinin ikkunan läpi. Poimin sen hangesta mukaani.
Lumi narisi kenkien pohjia vasten ja minun askeleeni lauloivat iloisesti.”

Betti ja Paha saavat kaksi yhteistä lasta, joista poika nimeltään Ilari jää perheeseen, mutta hänenkin eväät elämään ovat niukat.

”Ilari ei koskaan saisi elää ilman pään piruja. Hän lähtisi nuorena pois Bettin luota ja Pahan irvistykset rasittaisivat hänen mieltään niin, että ennen täysi-ikäisyyttä hän jo hoipertelisi kaupungin katuja muiden päänsä alas painaneiden kanssa.”

Tytön tarina on lohduton ja kuitenkin se on hyvä muistutus siitä, että osattomuus, joka johtuu osaamattomuudesta on mahdollista korjata. Lastensuojelutoiminta on paras mahdollinen sijoitus tulevaisuuteen.

”Betti sai loukata minua isän kauniista ajatuksista, mutta koskaan hän ei onnistunut viemään minusta pois silmiä, jotka kaikesta pahasta kohtelusta huolimatta hymyilivät.”

Katkelmat teoksesta: Hanna Hauru. ”Jääkansi”. iBooks.