Paperiveitsi

Minulla on paperiveitsi, jota olen joskus käyttänyt. Tiedän, että sillä voi avata kirjekuoren siististi. Tämä oli tärkeää silloin kun kaikesta oli pula ja käytetty kirjekuori purettiin ja käännettiin, liimattiin uudelleen ja lähetettiin seuraavalle vastaanottajalle. Sormin auki revitty kirjekuori on ikävän näköinen ja kelpaa vain paperinkierrätykseen.

On paperiveitselle ollut muutakin käyttöä. Pehmeäkantiset kirjat olivat painoteknisistä syistä avattava ennen kuin niitä pystyi lukemaan. Tähän tarkoitukseen en ole paperiveistä koskaan tarvinnut, mutta lukiessani kirjaa Lapsuus sain tarkan kuvauksen sen käytöstä.

Lukeminen edellytti valmistelua ja vaivannäköä, kirjan sivut piti irrottaa toisistaan ja tämä kuvataan niin viehättävästi, että melkein toivon ettei lukeminen koskaan muuttuisi liian helpoksi. Onhan se aina myös fyysinen kokemus: kirjan paino kädessä, paperin tuntuma sormissa, kirjan tuoksu.

”Minulla oli valinnan vaikeuksia, kirjoja oli kaikkialla, kaikissa huoneissa, huonekalujen päällä ja jopa lattialla. Äiti tai Kolja ovat tuoneet, tai sitten niitä oli tullut postissa … pieniä, keskikokoisia ja suuria …
Tarkastelen vastatulleita, punnitsen kunkin vaatimaa vaivaa, kunkin viemää aikaa … Valitsen yhden ja käyn istumaan se polvillani, puristan käteeni harmahtavan sarvesta tehdyn paperiveitsen ja aloitan … Ensin paperiveitsi erottaa vaakasuorassa ylhäältä neljä kahtena taitettua sivua, sitten se laskeutuu, kohoaa ja sujahtaa niiden väliin, jotka ovat kiinni enää reunasta … Sitten tulevat ”helpot” sivut: niiden reuna on auki, ne tarvitsee erottaa vain ylhäältä. Ja taas neljä ”vaikeaa” ja niin edelleen, yhä nopeammin ja nopeammin, käteni väsyy, pää käy raskaaksi, humisee, ihan kuin minulla olisi pyörötauti … ”Lopeta jo, kulta, kyllä se riittää, etkö tosiaankaan keksi mitään kiinnostavampaa tekemistä? Kyllä minä ne avaan lukiessa, se ei haittaa ollenkaan, teen sen aivan koneellisesti …”
 

Kirjailija Nathalie Sarraute kuvaa tarkasti yksityiskohdat: hyvin arkiset tapahtumat ja tunnetilat. Kun tehtävä oli suoritettu, hän on tyytyväinen.

”Kun kerran olen itselleni tämän urakan ottanut, en enää millään voi sitä jättää. Minun on ehdottomasti saavutettava hetki, jolloin kaikki sivut on avattu, kirja on pullistunut paksummaksi ja minä voin sulkea sen, painaa tasaiseksi ja panna kaikessa rauhassa paikalleen.”
 

Aion vielä palata Lapsuus kirjaan toisesta näkökulmasta. Sarraute syntyi vuonna 1902 Venäjällä ja muutti perheineen kaksivuotiaana Pariisiin. Vanhempien eron jälkeen hän asui vuoroin molempien vanhempien luona. Uusioperhe ei ole suinkaan uusi ilmiö, eikä lapsen kamppailu kahden äidin vaikutuspiirissä ole koskaan ongelmaton. Tästä siis joskus myöhemmin.

Menin omaan kirjavarastooni ja löysin yhden osittain avatun pehmeäkantisen. Sen avaamiseen ei ole käytetty terävää paperiveistä, sivut ovat pääosin siististi leikattu auki, mutta revityt jäljet näyttävät, missä kohdassa lukuinto on laimentunut ja kokonaan loppunut sivulle 257. Viimeinen kappale, joka jää kesken alkaa näin.

”Iloa totuudesta kaikki ikävöivät. Olen oppinut tuntemaan useita, jotka ovat tahtoneet pettää, mutta en ainoatakaan, joka olisi tahtonut joutua petetyksi. Missä he siis ovat oppineet tuntemaan tämän onnellisen elämän, jolleivät”

Nyt tarvittaisiin paperiveitsi avaamaan yläreunan neljä yhteen liitettyä sivua, mutta jääköön tekemättä.

Lainaukset: Nathalie Sarraute Lapsuus. Otava 1984

Augustinuksen tunnustukset, latinasta suomentanut Otto Lakka. Werner Söderström 1947