30. kesäkuuta 2015

Ratikkaretki


En malta olla jatkamatta Minna Lindgrenin kirjan Kuolema ehtoolehdossa käsittelyä. Kesti hetken ennen kuin tajusin, että kerronta toi mieleeni lapsena luetut Blytonin Viisikko-kirjat. Reipas tyttöporukka selvittelee murhia ja muita outoja tapahtumia, käyvät retkillä eväät ja inkiväärijuoma mukanaan ja hyvällä yhteishengellä selviävät kiperistäkin tilanteista. Näin toimivat myös nämä 90 vuotiaat Ehtoolehdon leidit, tosin inkiväärijuoma on vaihtunut punaviiniksi.

Joskus keväällä ankean sään aikaan tein ratikkaretken, jonka aloitin kympillä Pikku-Huopalahdesta ja ajoin päätepysäkille, Kirurgille. Kävelin Tähtitorninmäen kautta Kauppatorille ja poikkesin Kauppahallissa kahville. Matka jatkui kävellen Katajanokalle nelosen päätepysäkille ja sieltä takaisin Munkkiniemen suuntaan. Katselin tätä kaunista Helsinkiä ja ajattelin, että reitti kävisi hyvänä esittelykierroksena vaativallekin turistille.

Ilahduttaa lukea kirjaa, jossa ihmiset liikkuvat samoilla reiteillä.
”Hän oli ajanut joka päivä monella eri raitovaunulla Irman luokse Kivelään, ja joskus matka Munkkiniemestä Töölöön vei melkein kaksi tuntia, kun hän oikein innostui. Helsinki oli kesällä niin kaunis. Tuntui, että kaikki oli suunniteltu vain kesää varten, aukiot ja torit ja muut rakennelmat, joita viime aikoina oli tullut paljon lisää. Helsinki oli heinäkuussa suuri huvipuisto ja raitiovaunut sen vuoristoratoja.”
Viikko sitten kävin kympillä ajelemassa ja arvioimassa Guggenheim-arkkitehtikilpailun voittaneen Art of the City -nimisen rakennushankkeen sopivuutta Tähtitorninmäeltä katsottuna. Kyllä se minua miellytti. Lempinimellä Majakka esitelty hanke, jonka yleisölle avoin kahvilatorni olisi kiehtova näköalapaikka sisällä istuville ja valaistuna pimeässä loistava kiintopiste ulkopuolelta katsottuna. Ja taas poikkesin Kauppahallissakin: lohileipä ja valkoviini. Paikka oli tungokseen asti täynnä turisteja, osa olisi varmasti poikennut taidemuseoonkin.

Monta ratikkareittiä on vielä tutkimatta, jatkan ehkä jollekin uudelle alueelle. Onko Jätkäsaari jo valmis, moderni kaupunginosa? Ehkä ei kuitenkaan niin moderni kuin nämä Valencian rohkeat wau-ratkaisut.
”Jätkäsaari näytti nimensä mukaisesti melko masentavalta, vaikka toisella tavalla kuin Siiri oli kuvitellut. Ehkä siitä jonain päivänä tulisi oikein kaunis kaupunginosa. Nyt se oli pelkkää liejua, sorakasoja, kaapeliputkia ja betonirenkaita. Mutta toisaalta uuteen kaupunginosaan oli rakennettu raitiovaunukiskot, ja se oli lupaava alku.”
Ratikassa kannattaa ottaa kontaktia ja toimia kuten Siiri pipopäitä neuvoessaan. Sukupolvien välinen kuilu on kiinnostava kuilun molemmilta reunoilta katsottuna.
"Kuinka vanha sä olet? Yli 80?" kysyi rohkeampi poika. Siiri nauroi heleästi kuin olisi vastarakastunut leski.
"Minä olen 94."
"Ei juma, respect!"
"Pystyksä seistä?"
Siiri pyysi poikia istumaan kanssaan, jotta he voisivat jutella rauhassa. He kertoivat isovanhemmistaan, jotka olivat tosi vanhoja, ehkä 70, ja aina matkoilla etupäässä Ranskassa, josta he olivat ostaneet viinitilan. Pojilla ei ollut tyttöystäviä, ja he olivat käyneet rippikoulun, mutta eivät uskoneet jumalaan eivätkä tienneet mitä kuoleman jälkeen tapahtui. Siiri kertoi menevänsä treffeille 35-vuotiaan kokin kanssa, ja pojat nauroivat jo rentoutuneesti, koska eivät uskoneet mitään, mitä hän sanoi.
"Vitun kova dudette", sanoi rohkeampi, kun he luulivat, että Siiri ei enää kuullut.
Moni asia käy päivä päivältä helpommaksi, oikeastaan aivan luonnolliseksi.
"Voi sinua, Irma!" Siiri puuskahti. "Mihin vielä joudun sinun kanssasi?"
"Kuolemaan", Irma nauroi heleästi ja sanoi vihdoin sen, mitä Siiri oli odottanut: "Döden, döden, döden."
Lainaukset: Minna Lindgren Kuolema Ehtoolehdossa. Teos 2015