Heräsin aamulla vähän ennen kuutta. Aurinko paistaa makuuhuoneen puolelle ja avoimesta ikkunasta kuuluu heräävän kaupungin äänet. Juon kahvin ja luen Hesarin radion kuuntelun ohessa. Kävelen ratikalle vihreän puistoreitin kautta, vaikka matka on vähän pidempi kuin suorin tie bussipysäkille. Teen pikkuostokset ja nappaan kirjatelineestä pokkarin. Paluumatkalla aloitan kirjan lukemisen.
”Joka aamu Siiri Kettunen heräsi ja huomasi, ettei ollut vieläkään kuollut. Sitten hän nousi ylös, peseytyi, pukeutui ja söi jotain aamiaiseksi. Se kävi hitaasti, mutta olihan hänellä aikaa. Hän luki sanomalehden huolellisesti ja kuunteli aamun radio-ohjelman, sillä tavalla hän tunsi kuuluvansa tähän maailmaan. Noin kello yksitoista hän lähti usein raitiovaunuajelulle, mutta tänään hän ei jaksanut.”
Onhan tuossa jo jotakin tuttua ja aito aavistus siitä, mitä tulossa saattaa olla. Ajokorttikaan ei ole enää itsestäänselvyys. On hankittava todistus aivan tuota pikaa. Miten olisi viisainta toimia?
”Tietenkin minulla on ajokortti!” Irma puuskahti vihaisena, hän ei pitänyt suurlähettilään ehdottelusta. ”Minun luokkatoverini on gynekologi ja hän kirjoittaa joka luokkakokouksessa meille todistukset ajokorttia varten. Mutta sitten minun lapseni ottivat minulta auton pois, noin vain veivät aikuiselta oikeuden liikkua ja kulkea. Muistattehan sen minun pienen punaisen autoni?”
Kuulen ja luen median kautta joka päivä, miten kuormittavaa, kallista ja raskasta vanhenevan väestön hoitaminen on. Muistan parikymmentä vuotta sitten lukeneeni kankeaa mietintötekstiä, jossa pohdittiin passiiviväestön sijoittamiseen liittyvistä ongelmista. Silloin en oikein ymmärtänyt, mitä tämä kiertoilmaisu ”passiiviväestö” tarkoitti. Nyt senkin tiedän.
”…osastonhoitaja Virpi Hiukkanen piti kovaa komentoa ja pani työntekijät paiskimaan useita työvuoroja peräkkäin, maksoi huonosti eikä koskaan kiittänyt ketään. Sen takia nuoret ihmiset nääntyivät työhönsä, tähän vanhusten hoitamiseen ja viihdyttämiseen. He saivat aikaan hengenvaarallisen kiireen paikassa, jossa kenelläkään ei ollut kiire mihinkään ja jossa ei koskaan tapahtunut mitään. Hoitajat uupuivat ja lopettivat, menivät hauskempaan työhön…”
Paluumatkalla luin kirjasta parikymmentä sivua ja aion jatkaa. Jätän hetkeksi sivuun jo aloittamani 559 sivun kirjajärkäleen. Siinä keski-ikäisillä, uratietoisilla ihmisillä on niin paljon ongelmia, että en nyt jaksa niihin paneutua.
Lainaukset: Minna Lindgren Kuolema Ehtoolehdossa. Teos 2015
