Katastrofi

Ensin...

Nyt on ollut niin monta katastrofia, että on pakko ottaa kantaa asiaan. Mutta ensin tuo itse sana ”katastrofi”, sehän on kreikkalaista alkuperää oleva sana ja yhtä kuin ratkaiseva (tuhoisa) käännekohta, mullistus, luhistuminen, suuri onnettomuus. Näin se on määritelty Otavan Ison Tietosanakirjan mukaan, uudemmista lähteistä en ole asiaa tarkistanut. En uskalla, sillä voihan olla, että jokin asiantuntijataho tai automaattinen kielenkääntöohjelma on sen muokannut uuteen muotoon. Näin saisi uutinen vesimittareista katastrofin aiheuttajana järkeenkäyvän selityksen.

Asuntokohtaisista vesimittareista on tulossa ”jonkin sortin katastrofi”. Asiaan voi perehtyä Hesarin  ja iltapäivälehtien kirjoittamista jutuista. Perimmäinen syy on kuitenkin jossain muualla kuin itse mittarissa, vaikka nekin ovat ilmeisesti kovin vaihtelevia laadultaan.

Pidän Leena Krohnia varsin terävänä, ajattelun rajoja hipovana kirjailijana. Viimeisin on vielä lukematta, joten otin vauhtia vanhemmasta, vanhan kertaus mielessä. Pereat mundis koostuu useasta luvusta, joissa esiintyy Håkan niminen mies eri hahmoina. Tässä luvussa hän on Hullunkaalin kaupungissa asuva puutarhuri.

”Håkan, puutarhuri, oli ehtinyt kokea monia vaiheita. Mutta kaikilla niillä oli alkunsa ja loppunsa kuten vuodenajoilla. Puutarhanhoito oli jatkuvaa taistelua, joka hävittiin useilla rintamilla. Oli ollut tarpeeksi kovaa nähdä, kuinka vaahterahärmä levisi puusta puuhun, lehdestä lehteen, miten kivitauti vioitti päärynät ja muumiotauti runteli omenat. Koreanpunainen liljakukko ahmi nuput hänen keisarinkruunuistaan ja harvinaisimmista liljoistaan.”

Nämä koettelemukset eivät olleet mitään sen rinnalla, kuinka paljon johtajan päähänpinttymä sai aikaan kaupungissa. Hän määräsi kaikki turhat istutukset hävitettäviksi ja vapautuneeseen tilaan pantiin kasvamaan kaalia ja perunaa. Myös porkkana ja lanttu hyväksyttiin. Muutokset vietiin läpi uhkasakon voimalla. Kaupunki autioitui, ihmiset kaikkosivat. Kaikki muuttui.

”Missä ei ole kauneutta, siellä ei ole oikeutta, ei vaurautta, ei työtä eikä toivoa, Håkan ajatteli.”

Aikanaan tämäkin vaihe oli loppuun eletty ja siirryttiin uuteen. Kaupungissa ryhdyttiin kasvattamaan hullukaalia (Hyoscyamus nigris) parvekkeilla ja ikkunalaudoilla. Muutos näkyi kaupungilla.

”Toisenlaisia partioita kuin entiset puoluejohtajan aikoina vaelsi nyt ympäri kaupunkia. He eivät marssineet, he pikemminkin hoippuivat. Kukaan ei enää korjannut katuja, ei leikannut nurmikoita, ei viljellyt oikeaa kaalia. Heille riitti hullukaali. Ennen he olivat puolueen, nyt hullukaalin orjia.”
…
 ”Vähän Håkan ymmärsi, mutta sitä enemmän rakasti: rajukasvuisia, pystyoksaisia poppeleita myrskypilvissä huojuvine kartiomaisine latvuksineen, raitojen soikeita, silkinkarvaisia lehtiä ja likusterin kukintojen verhiöitä, jotka niin nopeasti varisevat kevätnurmelle…”

Kun ihminen muuttuu hitaasti, itseltäänkin salaa, onko se katastrofi. Jussi Valtosen kirja He eivät tiedä mitä tekevät, on vielä pahasti kesken, mutta jotakin samaa virettä olen siinä aistivinani kuin tässä puheena olevassa Krohnin kirjassa. Nyt on laite, joka tunkeutuu kaikkialle.

”Laitteella pystyi ilmeisesti ainakin selaamaan nettiä, katsomaan videoita ja kuuntelemaan musiikkia. Mutta mitään käyttöliittymää ei enää varsinaisesti ollut, kuten yritys asian käyttöoppaassa esitti: kokemukset siirrettiin muutaman pienen ja tyylikkäästi muotoillun elektrodin kautta suoraan kuulo- ja näköaivokuorelle. Aistien pääteasemat aivokuorella edelleen tarvittiin, mutta ei aistinsoluja, elämykset mutta ei ulkomaailmaa – vain laite.”

 

ja sitten

Viittaus:

Leena Krohn, Pereat mundus – romaani eräänlainen. WSOY 2001

Jussi Valtonen, He eivät tiedä mitä tekevät. Tammi 2014