Elämäkertakirjuri

Nyt sattui mainio erehdys; etsin Dubliniin liittyvää kirjaa omasta kirjahyllystä ja löysin sellaista, mitä en olisi osannut edes kaivata. Ilman silmälaseja haparoin käsituntumalla ylähyllyjä ja tartuin Dubinin elämät nimiseen Bernard Malamudin kirjaan. Teos on ollut hyllyssäni ilmeisesti vuodesta 1981, en ole sitä lukenut, ehkä joskus aloittanut, mutta lukematta se on aikoinaan jäänyt. Tästä olen pelkästään onnellinen, en varmasti olisi tuossa elämäni vaiheessa siitä paljoakaan irti saanut. Ikä vaikuttaa näkökulmaan, lukutapaan ja kykyyn nähdä monet pulmalliset asiat ironian kautta. Olen myös aikaisemmin ollut juonisidonnainen lukija ja kurkkinut kirjan lopun jo ensimmäisen ”jännän” kohdan lukiessani. Onko onnellinen loppu? Kuka kuolee? Saavatko he toisensa? Kuka on pahin konna? Onko kosto suloista?

Nykyään luen hitaasti ja viipyilen kiinnostavissa kohdissa. Luontokuvaukset ovat Dubinin elämässä tärkeitä; olihan hän perehtynyt syvällisesti H. D. Thoreaun elämään kirjoittaessaan tuon metsäerakon elämäkerran. Nyt elämäkertakirjailija työstää D. H. Lawrencenin elämäkertaa, jonka kirjoittamiseen kuluu useampi vuosi ja työ etenee vaivalloisesti. Ei vähiten siksi, että hänen omaan elämäänsä tunkee intohimo, joka alkaa ohjata hänen elämäänsä. 

Dubin on lukenut mittaamattoman määrän elämäkertoja. Tuttuja olivat mm. Jung, Freud, Swift, Samuel Johnson, Tsehov, Goya, Montaign, Ruskin, Darwin, Hardy, Mahler, Virginia Woolf. Hänen tarkoituksena oli luonnollisesti oppia niistä hyvän elämäkerran ominaisuuksia.

”Hän etsi oivalluksia kuin olisi metsästänyt palavia pensaita Siinailla: kuinka ihmiset pysyvät pystyssä. Mutta elämäkerrat toivat hänelle mieleen sen elämäkerran jota hän ei kirjoittanut; elämän jota hän ei elänyt.”

Dubinin käsitys elämäkerran merkityksestä järkkyy pahasti, kun hän lukee Freudin lauseen:

”Jokainen joka ryhtyy elämäkerran tekijäksi on sitoutunut valheisiin, salailuun, tekopyhyyteen, imarteluun ja jopa oman älynpuutteensa kätkemiseen: sillä elämäkerrallinen totuus ei ole löydettävissä ja vaikka olisikin, siitä ei olisi mitään hyötyä.”

Swiftin sanat eivät myöskään olleet kovin kannustavia: ”Minusta tulee samanlainen kuin tuo puu”, sanoi Swift, ”kuolen ensin latvastani.”

”Kuinka omituista onkaan, Dubin ajatteli, kuinka usein saa itse elämässään kokea sen miehen vaiheet jonka elämästä kirjoittaa. Tämä jatkuu kirjasta kirjaan: heidänkö elämänsä manaavat esiin minun elämääni vai miksi minä kirjoitan? Kirjoitan saadakseni tietää seuraavan vaiheen kohtalossani. Saadakseni tietää sen minun on kirjoitettava loppuun Lawrencen elämä. Hän kuoli neljänkymmenenneljän iässä. Minä olen viidenkymmenenkahdeksan mutta jos kuolen nyt kuolen nuorena.”

Dubinin pohdinnat jatkuvat ja samalla tapahtuu luonnossa muutos.

”Miltei juuri silloin kun hän ajatteli tätä, sade pyyhkäisi kesän syrjään ja syksy virtasi sisään. Hiostava kuumuus haihtui: sää muuttui kirpeän viileäksi; taivas kylmän siniseksi: ilma läpikuultavaksi. Surisevat lintuparvet laskeutuvat nurmikolle, nokkivat kuolevaa ruohoa ja lensivät syöksähdellen pois. Kellastuvat puut, jotka levittivät keltaista kynttilänvaloa, muuttuivat himmeän kullanvärisiksi.” 

Dubin pohtii kirjoittamisensa motiiveja ja joskus kieltämättä olen itsekin kummastellut, mikä vetää eräät kirjailijat elämäkertojen pariin. Muistan yhden haastattelun, jossa elämäkertakirjailija paljastaa pettymyksensä ja sanoo miltei katkerana menettäneensä suuren osan omasta elämästään kirjoittaessaan laajan elämäkertasarjan tunnetusta merkkihenkilöstä.

"Kerran hän löytää taskustaan itselleen kirjoittamansa muistilapun: Jokainen elämä on minun elämätön elämäni. Ihminen kirjoittaa elämäkertoja, joita ei voi elää. Ihmisen nälkä: elää ikuisesti." 

Dubinin elämät on Malamudin seitsemäs romaani, jonka keskipisteenä on Dubinin ja hänen vaimonsa ontuva yhteiselämä, johon tunkee suuri intohimo. Reijo Lehtosen kirjoittama esipuhe on kiinnostava johdanto kirjaan ja Malamudin tuotantoon. Suomennos Eila Pennasen on erinomainen.

Lainaukset: Bernard Malamud, Dubinin elämät. WSOY 1981